”Istun vakiopaikallani luokassa kämmenet isolla pöydällä, jotta en hypistelisi arkoja suupieliäni. Sisään valuu muita oppilaita, ja he avaavat takkinsa vetoketjun ja ottavat Ethan Fromen repustaan. He eivät tiedä, mitä on tapahtunut, eivätkä saakaan tietää, mutta tahtoisin silti kertoa kaiken heille huutaen. Koska en voi huutaa, tahtoisin painaa pöytälevyä niin kovaa, että se hajoaisi ja sen pirstaleet muodostaisivat lattialle sanat, jotka paljastaisivat salaisuuteni.”
WSOY, 458 sivua.
Sweet fifteen: ensisuudelma, ensirakkaus, patjan alle piilotettuun päiväkirjaan vuodatettua kaipuuta, ihastumisia, koulun käytävillä vaivihkaa vaihdettuja katseita, hiirenkorville taiteltuja runokirjoja. Päällisin puolin Vanessa on kuin kaikki muutkin. Hänellä on kuitenkin salaisuus: hänen rakkautensa kohde on sisäoppilaitoksen 42-vuotias kirjallisuuden opettaja herra Strane. Yhtenä iltapäivänä opettaja laskee kätensä Vanessan polvelle - siinä on alku: Vanessa päätyy suhteeseen itseään melkein kolme kertaa vanhemman opettajansa kanssa. Heitä molempia yhdistää sama pimeys, heidän tarinasta on kirjoitettu jo kirjallisuushistorian Nabokovin Lolitassa. Ja ennen kaikkea: juuri Vanessa astui Stranen luokkaan ja aloitti kaiken.
Vuosien kuluttua kaikki levitetään uudelleen kaikkien nähtäville, kun Vanessan entistä opettajaa syytetään toisen oppilaansa hyväksikäytöstä. #metoo on muuttanut maailmaa, ja yhtäkkiä Vanessa saa huomata, ettei hän suinkaan ollut ainoa. Epätoivoissaan Vanessa yrittää pitää kiinni muistojensa riekaleista ja rakentaa niistä sellaisen, että niiden kanssa voi ylipäätään elää. Sillä miten ensirakkaus voi olla jotain muuta kuin puhdasta, viatonta, oikeaa?
”Sitten herra Stranen polvi koskettaa paljasta reittäni hameeni helman alta. Hän ei käännä katsettaan runosta ja seuraa edelleen sen säkeitä kynällä mutta painaa polvensa kiinni ihooni. Jähmetyn kuin esittäisin kuollutta. Luokkatoverini istuvat ison pöydän ääressä pää kumarassa tehtäväänsä uppoutuneina. Ikkunan takana punainen ilmapallo riippuu puolityhjänä puun oksasta.”
Mutta millainen tyttö edes jää luokkaan tunnin jälkeen, vaikka tietää, mihin se johtaa? Millainen tyttö antaa käden vaeltaa hameen alle ja siitä ylös, pukee päälle mansikkakuvioisen yöpaidan, kiipeää asuntolan ulkopuolella pysäköityyn farmariautoon, joka odottaa valot sammutettuina? Millainen tyttö sanoo kyllä, tarjoaa oman ruumiinsa rikosten tapahtumapaikaksi? Sellainen tyttö, joka kovasti, ihan hirveän kovasti, haluaisi uskoa, että suhde, joka oli hänen koko elämänsä, olisi ollut rakkaustarina. Että hän oli erityinen, se oikea, eikä vain joku, yksi monista, joka yksinäisyytensä takia oli helppo uhri.
Vielä vuosienkin kuluttua Vanessa haluaa pitää kiinni tarinastaan: kaikki, mitä tapahtui, oli rakkautta, hyvää. Vaikka se hajotti hänet palasiksi ja puhalsi tuuleen, ajoi hänet asuntoon, jossa vain kapea polku johtaa vaatteiden ja roskien seassa sängyltä kylpyhuoneeseen, irrotti hänet itsestään ja nosti kattoon vain katsomaan ruumista, jolle sai tehdä mitä tahansa, laittoi avaamaan pullon toisensa perään. Kaikki Vanessassa liittyy Straneen, on hänen koskettamaansa, omistamaansa, myrkyttämäänsä. Jos leikkaa pois myrkyttyneet osat, jäljelle ei jää enää mitään.
”Stranen touhutessa kimpussani osa minusta lähtee huoneesta ja vaeltaa keittiöön, missä hänen käyttämänsä muovipikari makaa kumossa tiskialtaassa. Hana tippuu, jääkaappi hurisee. Kissanpentu sipsuttaa syliin. Minusta irtautunut osa nostaa sen lattialta ja katsoo ikkunasta alas hiljaiselle kadulle. On alkanut myrskytä, katulampun oranssi kajo valaisee virtanaan valuvaa sadetta, ja osa minusta katselee vedentuloa ja hyräilee hiljaa itsekseen, jotta ei erottaisi, mitä huoneessa tapahtuu. Pidättää välillä hengitystä, koska haluaa tietää, onko kaikki jo ohi. Kuulee metallisen sängynrungon kitisevän ja ihon läpsähtelevän ihoa vasten, painaa kissanpennun tiukemmin rintaansa vasten ja kääntyy taas katselemaan sadetta.”
Kun kirjan aihe on hyväksikäyttö, tuntuu aavistuksen väärältä sanoa: yksinkertaisesti rakastin tätä kirjaa. Vanessa on raadollinen, ravisuttava, ajatuksia herättävä, pakahduttava kirja, joka taatusti menee ihon alle, mutta toisaalta myös uskomattoman herkkä ja hauras, jollain rumalla, käsittämättömän synkällä tavalla kaunis. Lisäksi se on tosi - vaikka itse Vanessa on fiktiivinen hahmo, on tämä jonkun muun itseään ja rakkautta etsivän viisitoistavuotiaan tarina. Kaikki, jotka ovat koskaan olleet viisitoistavuotiaita tyttöjä, löytävät kirjasta itsensä: se olin minä, joka myös janosin rakkautta enemmän kuin mitään muuta, joka halusin tulla nähdyksi, huomioiduksi, kuulla jonkun sanovan, kuinka juuri minun hiukseni ovat samanväriset kuin syksyn maalaamat vaahteranlehdet. Jossain toisessa maailmassa tämä olisi voinut tapahtua minulle.
Vanessa on Kate Elizabeth Russellin esikoisromaani - ja aivan huikea sellainen. Ihan kaikista helpoimpia vastauksia se ei tarjoa, eikä sen pidäkään: mikään kun harvoin on täysin mustavalkoista.
”Luokkatoverini keräävät tavaransa ja lähtevät jatkamaan elämäänsä - menevät treeneihin, harjoituksiin ja kerhojen kokouksiin. Minäkin lähden mutta en kuulu enää heidän joukkoonsa. He ovat entisellään mutta minä olen muuttunut. En ole enää ihminen. Olen vapaa. Kun he kävelevät koulun alueen halki mielikuvituksettomina ja arkipäiväisinä, minä kohoan korkeuksiin vaahteranpunainen komeetan pyrstö perässäni. En ole enää minä, en ole kukaan. Olen puun oksiin takertunut punainen ilmapallo. En ole yhtään mitään.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti