Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa.

”Olavi tarkasteli Biggaa. Vaalea tukka hapsotti sähköisenä. Samalla tavalla kuin silloin vuoden 1944 syksyllä, kun Olavi oli nähnyt Bigan ensimmäisen kerran, juuri ennen sodan loppumista. Olavi oli kömpinyt väsyneenä ja kuumeisena auton kyydistä ja nähnyt talon edustalla Bigga-Marjan. Tytöllä oli ollut karvaiset, repaleiset nutukkaat jalassa ja yllään sininen saamenpuku, jollaista Olavi ei ollut nähnyt tytön sen jälkeen ikinä käyttävän. Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina.”

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (2020)

Otava, 298 sivua.

Enontekiö 1947. Toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist ajaa Helsingistä Lappiin läpi tuhotun ja poltetun maan. Matkan varrella tienvierustoille on pystytetty ristejä kuolleille, ja Pohjoiseen saavuttuaan hän huomaa, että kaiken saartaa näkymätön pöly, ehkä tuhkaa. Inkerin tarkoituksena on kirjoittaa lehtijuttu Lapin jälleenrakentamisesta, mutta samalla hän toivoo löytävänsä edes jonkun vihjeen miehestään. Sodan aikana kadonneen Kaarlon jäljet päättyvät Lappiin, ja Inkeri on varma, että joku paikallisista tietää enemmän, kuin mitä on kertonut.

 

”Hiljaisina hetkinä minuun sattuu.

     Kun suljen silmät, kuvittelen, että hän on vierelläni. Minä makustelen hänen nimeään, ja kun olen nukahtamaisillani, pakottaudun hereille, että saan pidettyä tuon tunteen elossa. 

     Suljen silmäni ja tunnen suussani hänen pehmeän rintansa ja kuulen sen katkonaisen äänen, joka hänen kurkustaan pääsee.

     Puoli neljältä yö on kauneimmillaan.”

 

Inari 1944. Koko saksalaisten johtama vankileiri hyökyy kuolemaa: kalman haju lyö kasvoille, heti kun yhtä teltan oviluukuista edes raottaa. Kokeneemmat vartijat väittävät, että hajuun tottuu, sehän tulee vain kasassa toisissaan kiinni nukkuvista vangeista. Vaikka ollaan Suomessa, rakennetaan leireillä vahvasti natsi-ideologiaa, jossa kaikki muut ovat arjalaista rotua alempiarvoisia eikä kuolleitaan jätetä rauhaan. On pakko oppia selviämään: jokainen hetki voi olla viimeinen. Sodan loppu alkaa olla jo lähellä, ja pian on pakko päättää, millaisena palaa takaisin ja mitkä teot, valokuvat ja päiväkirjamerkinnät on parasta haudata ruumiiden mukana.

Silmät on aina helppo sulkea ja ajatella, ettei täällä meillä, ei Suomessa, ei enää nykyään, täällä meillä kaikilla on oikeus olla sitä, mitä olemme. Perinteisistä sotakirjoista poiketen Tuhkaan piirretty maa nostaa keskeiseksi teemakseen vähemmistöjen sortamisen, joka ei suinkaan lopu silloin, kun tykit ovat vaienneet.

 

”Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa.

     Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa.

     Tämä maa on menetetty maa.”

 

Tuhkaan piirretty maa on Petra Rautiaisen esikoisteos, joka kulkee kahdessa tasossa: toisaaalta sodan raunioittamassa Lapissa vuodessa 1947, toisaalta vankileireillä sodan vielä jatkuessa. Tarina on punottu taitavasti ja se onnistuu kuljettamaan mukanaan loppuun asti. Lopussa tarinat toki yhtyvät, tietenkin, mitta Rautiainen on onnistunut olemaan valitsematta sitä ilmeisintä ratkaisua. Osansa tarinassa on myös voimakkailla luontokuvauksilla. Poltettu, tuhkan peittämä maa onnistuu olemaan samalla rujo ja kaunis.

Silti jotain jää puuttumaan, se viimeinen jokin joka pakottaa ahmimaan kirjan yhdessä illassa. Ja luultavasti vika ei edes ole Tuhkaan piirretyssä maassa itsessään vaan siinä, että olen jo viime vuosina tarttunut useampaan sota-aiheiseen kotimaiseen kirjaan, seurannut auki kiertyviä salaisuuksia ja odottanut muistojen nousevan päivänvaloon. Jo lukemieni tarinoiden jälkeen Tuhkaan piirretyllä maalla ei tunnu olevan enää uutta annettavaa. Se on sinänsä sääli, sillä Rautianen kirjoittaa erityisen kauniisti, välillä jopa runollisesti, ja kirjaan haluaisi oikeasti rakastua päätä pahkaa.

 

”Minä olen astunut kuolleiden ruumiiden jäänteiden päälle. Karhu on raadellut yhden niistä auki. Se ei huomannut minua, koska minäkin olen kuollut. Kengänpohjassani on jotain. Se on kiiltävää ja liukasta.

     Minä makaan loputtomana paikassa, jossa hän suuteli minua ensimmäisen kerran.

     Sataa ja tuulee.

     Lakkaamatta.

     Koko ajan.

     Päivät. Ne tulvivat navettaan.

     Linnut ovat kuolleet.”