”Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aikaisemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: ’Hieno päivä maastossa.’
Näitä samoja ihmisiä minä ennen pidin hyvinä ystävinä. Ja viihdyttävinä.
’Hieno päivä maastossa.’ Sen parempaa sanottavaa he eivät nykyään keksi.”
Aula&co, 366 sivua.
Eräänä päivänä ulkoilu- ja retkikompleksista kärsivä norjalainen stand up -koomikko Are havahtuu siihen, että hänen somefeediinsä on ilmestynyt kuva, jossa hänen ystävänsä poseeraa vuorenhuipulla kädet taivasta kohti ojennettuina. Aresta tuntuu, että hän on nähnyt saman ennenkin, ja pikainen (joskin vähän paniikinomainen) selailu paljastaa, että jokainen - jokainen - hänen Facebook-kavereistaan on julkaissut someen vähintään yhden kuvan itsestään vuorilla. Jotkut seisovat kuvassa vuoren laella, jotkut vuoren juurella, jollain on yläruumis paljaana (ja yhdellä myös alaruumis, mutta eipä siitä sen tarkemmin), mutta kaikki näyttävät sairastuneen jonkinlaiseen kollektiiviseen keski-iän kriisiin, jossa on päästävä ulos vaeltamaan ja tunnettava olevansa yhtä luonnon kanssa. On kuin kuin kaikki muut olisivat jo kauan sitten liittyneet juhliin, johon Area ei ole muistettu edes kutsua. Jotain on siis tehtävä.
Niinpä Are ostaa hävyttömän kalliin (ja silmiinpistävän vihreän) vaellusvarustesetin ja päättää selvittää, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen Are vetää jalkaansa vaelluskengät ja suuntaa paikkaan, jossa edes Wi-Fi ei aina toimi. Matkan aikana moni asia täydellisten Instagram-kuvien takaa tulee konkreettiseksi. Kuten sen, että jos joku sanoo määränpään olevan ihan kulman takana, tässä lähellä, on matkaa aina varmasti vähintään viisi kilometriä ja ehdottomasti ylämäkeen. Ja että jos joku kuvailee vaellusta meditatiiviseksi, tarkoittaa se tylsää, ja että luonnossa vasta ymmärtää oman pienuutensa on pelkkä fraasi Instagramia varten. Ja että retkeilymajan ruokalista jos mikä on takuulla jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja tarjolla on aina vain possua ja nautaa, jotta mahdollisimman moni vähemmistö jäisi aina ottamatta huomioon.
Jos jostain voi olla varma, niin jossain vaiheessa aina sataa. Ja toisaalta silloin, kun omassa elämässä on kaikista kiireisintä, tulee luonnostakin helposti vain yksi suoritus muiden joukossa, joka nyt vain on tehtävä, koska kaikki muutkin ja koska täydellinen Instagram-tili tarvitsee vähintään yhden henkeäsalpaavan maisemakuvan ja sen yhteyteen kirjoitetun lentävän lauseen.
”Dokumentointivastaava muistaa äkkiä, että meidän oli tarkoitus ottaa naukut huipulla. Olemme yksiä amatöörejä. Otammekin yhdet nyt, vähäkalorisella oluella, ja sekunnin ajan tuumin, että ei tämä olekaan hassumpaa. Tämä on itse asiassa ihan hyvää.
Mutta kysymys tietenkin kuuluu: Onko kiipeäminen ja kapuaminen viisi ja puoli tuntia sateessa ja sumussa sen arvoista, että saa vähäkalorisen oluen maistumaan ihan hyvältä, jos jossain muualla maailmassa voi kävellä kymmenen minuuttia viihtyisillä kaduilla paikkaan, jossa saa taivaalliselta maistuvaa olut?”
Helvetillinen vaelluskirja sopii enemmän kuin hyvin juuri tähän vuoteen. Ja itse asiassa, se voisi pitkälti olla myös minun kirjoittamani. Kun olen kuluneen vuoden katsellut ystävieni somefeedit täyttäviä kuvia kansallispuistoista, Kolin huipulta, Jäämereltä, polkujuoksutreeneistä ja koko perheen telttaretkeltä, olen minäkin jotenkin salakavalasti alkanut haaveilla jonkinlaisesta retkestä: oli syynä sitten ikä tai korona tai sekä että, mutta jopa minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, joka haluan aina olla korkeintaan puolen tunnin päästä lähimmästä sushipaikasta, olen alkanut miettiä yön nukkumista ulkona.
Helvetillinen vaelluskirja ei tosin ole ehkä se teos, johon orastavassa retkeilyinnostuksessaan kannattaa tarttua: Kalvon kirjan jälkeen kun tekee lopulta kuitenkin mieli vetäytyä omalle sohvalle ja hakea luontokokemukset Avaran luonnon kautta.
Are Kalvo on uusi Erlend Loe, luin jostain. Siinä mielessä jouduin kyllä vähän pettymään: Helvetillinen vaelluskirja ei missään vaiheessa nouse vaikka Supernaiivin tai Tosiasioita Suomesta -kirjojen tasolle. Ehkä suurin syy tähän on, ettei Kalvo ole osannut lopettaa ajoissa - pelkästä vaelluksesta ja nykyihmisen luontokaipuusta ei riitä vitsiä melkein neljäänsataan sivuun, vaan teksti alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Sata sivua lyhempänä versiona Helvetillinen vaelluskirja olisi ollut paljon onnistuneempi, mutta tällaisena se on itsekin vähän liian pitkäksi venynyt patikointi, jonka viehätys lakkasi jo useampi kilometri aiemmin.
”Nykyään on helppo kaivata alkuperäisyyteen. On helpompaa olla talonpoikaisromanttinen, jos ei tarvitse olla talonpoika. On helpompaa ajatella, että kylmä mutta viihtyisä ja sosiaalidemokraattinen Skandinavia on siisti paikka, jos ei tarvitse asua täällä. Ja on helpompaa kaivata luontoon, jos ei tarvitse olla sen kanssa tekemisissä päivittäin.”
Ihan samaa mieltä, tiivistetymmälläkin tekstillä olisi asia tullut selväksi. En jää kaipaamaan tätä, vaikka loppu jäikin kesken koska piti jo palauttaa kirjastoon. -Hanna
VastaaPoistaMulla on muuten ihan sama: useamman kerran mietin, kannattaako kirjaa kuitenkaan lukea loppuun, ja kun lopulta luin, en kyllä saanut mitään mitä en olisi jo ensimmäiseltä sadalta sivulta saanut. Pitäisi opetella jättämään kesken nämä ihan hyväkitkin kirjat, jos ne eivät vaan tempaa mukaansa.
Poista