Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä.

”Connel on taas hiljaa. Hän kumartuu suukottamaan Mariannea otsaan. Mä en ikinä satuttaisi sua, onko selvä? hän sanoo. En koskaan. Marianne nyökkää vaiti. Sä teet mut tosi onnelliseksi, Connel sanoo. Hänen kätensä liikkuu Mariannen hiuksissa ja hän lisää: Mä rakastan sua. Mä en pelkästään sano niin, mä oikeasti rakastan. Kyynelet kihoavat taas Mariannen silmiin ja hän ummistaa ne. Tästä hetkestä tulee muistonakin sietämättömän kiihkeä, hän tietää sen jo nyt, kun se vasta tapahtuu. Hän ei ole koskaan uskonut, että kelpaisi kenenkään rakkaaksi. Mutta nyt hänellä on uusi elämä, jonka ensimmäistä hetkeä hän juuri elää, ja vielä monen vuoden kuluttuakin hän yhä ajattelee: Niin se oli, siitä minun elämäni alkoi.” 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Normal people, 2018. suom. Kaijamari Sivill)

Otava,

263 sivua.

Jos pitäisi keksiä kaikkein epätodennäköisin pari, olisi se ehdottomasti Connel ja Marianne: Connel on kaikkien rakastama lukion jalkapallojoukkueen tähti, Marianne taas hiljainen älykkö, jonka perään ei koulun käytävillä juuri katsella ja jos katsellaankin, niin lähinnä ivallisesti. Connelin yksinhuoltajaäiti elättää itsensä ja poikansa siivoamalla, Mariannen ei ole koskaan tarvinnut tehdä töitä rahan eteen. Jokin selittämätön vetovoima kuitenkin vetää Connelin ja Mariannea yhteen, ja he päätyvät suhteeseen, joka kuitenkin Connelin tahdosta salataan muilta.

Yliopistossa osat vaihtuvat. Yhtäkkiä lukion outolintu Marianne huomaa päätyneensä keskelle isoa kaveriporukkaa, joka istuu iltamyöhään juttelemassa politiikasta ja järjestää juhlia, joista kaikki yliopistolla puhuvat. Samalla Connel ei tunnu löytävän uudessa kaupungissa paikkaansa tai edes itseään saati sitten sellaista ystäväjoukkoa, jota hän lukioaikoina piti itsestäänselvänä. Kouluaikoina Connelin ehdoilla toiminut suhde kääntyy sekin toimimaan yhtäkkiä Mariannen ehdoilla, mutta yksi ei muutu - vaikka he tapaavatkin ja tapailevatkin muita ihmisiä, eivät he silti voi hylätä toisiaankaan.

 

”Syntyi pitkä hiljaisuus. 

Niin, en mä tiedä, Connel sanoi. Sä varmaan haluat tapailla muita sillä aikaa, vai mitä?

Viimein Marianne sanoi Connelin mielestä todella kylmän kuuloisella äänellä: Totta kai joo.

Silloin Connel nousi ja kaatoi kahvinsa tiskialtaaseen juomatta kuppia tyhjäksi. Talosta lähtiessään hän itki, itki pieleen menneitä säälittäviä haaveitaan Mariannen luona asumisesta yhtä paljon kuin heidän pieleen mennyttä suhdettaan, millainen se sitten olikin.”

 

Normaaleja ihmisiä on valtavan kaunis kirja 2010-luvun nuorista aikuisista, mutta mitään muuta en toisaalta olisi kesällä katsomani samannimisen sarjan perusteella odottanutkaan. Connelin ja Mariannen tarina on kipuilua siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä mutta kuinka mahdotonta on toisaalta olla myöskään erossa. Sekä kirjan että sarjan toteutus on ihan omaa luokkaansa.

 

”Marianne nojaa oveen koko painollaan, kädet lujasti kahvalla, silmät tiukasti kiinni. Hänen elämänsä on ollut epänormaalia pienestä asti, hän tietää sen. Ajan mittaan paljon on hautautunut samalla tavalla kuin lehdet putoavat ja peittävät maapalon alleen ja sekoittuvat lopulta multaan. Hänelle joskus tapahtuneet asiat ovat hautautuneet hänen ruumiinsa maaperään. Hän yrittää olla hyvä ihminen. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin tietää, että on paha, turmeltunut, kieroutunut, ja kaikki hänen yrityksensä toimia oikein, hankkia oikeanlaisia mielipiteitä, sanoa oikeita asioita, kaikki yritykset vain naamioivat sitä, mitä hänen sisällään on, hänen pahuuttaan.”

 

Jos joskus ajaudun haaveilemaan siitä, että olisin vielä yliopistossa, jolloin elämä oli (muka) niin kevyen huoletonta, on Normaaleja ihmisiä parasta mahdollista lääkettä sellaisille haaveille. Useamman kerran tekisi mieli tarttua joko Conneliin tai Marianneen - yleensä molempiin - ja käskeä peruuttamaan. Mutta sitten vilkaisen peiliin, ja tajuan, että olen itse samanlainen, edelleen, yli kolmikymppisenä: yhtä keskeneräinen, epävarma, vähän rikki, usein askeleen myöhässä, jollain tavalla liian usein oikeassa paikassa väärään aikaan. En sano, mitä ajattelen, koska en uskalla, käännyn pois vaikka pitäisi jäädä, laitan kädet puuhkaan silloin kuin olisi pitänyt silittää, rakennan sekä muureja että vallihautoja. Ehkä siksi sekä Connel että Marianne ovat niin raadollisen samaistuttavia. Sillä tällaisia me olemme, me silti ihan normaalit ihmiset.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään perinteinen poika tapaa tytön -tarina onnellisine loppuineen; itse asiassa lukija saa rakentaa lopun itse, päättää itse, mihin kaikki lopulta päättyy. Kirja ei kuvaa vain nuoruutta vaan koko elämää yleensä, sen uskomatonta keveyttä ja toisaalta käsittämätöntä raskautta. Samalla se on tarkka yhteiskuntaluokkakuvaus yhteisöstä, jossa sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain samanarvoisten suhteet ja joissa ihmisen asema näkymättömässä arvohierarkiassa määritellään jo lukiossa. Connelin ja Mariannen kautta Sally Rooney kuvaa myös, kuinka tärkeää on kuulua joukkoon ja tulla sosiaalisesti hyväksytyksi, olla toisten silmissä normaali ja oppia piilottamaan itsestään ne hävettävän puolet - jopa niin tärkeää, että sen tähden on valmis pettämään kenen tahansa luottamuksen.

Sally Rooneyn hahmot ovat samanlaisia kuin me kaikki ja jokainen, joka on joskus rakentanut suhdetta toiseen ihmiseen, löytää kirjasta itsensä. Kirjan teemoja ovat masennus, väkivalta, vallankäyttö ihmissuhteissa, alistuminen, komminikoinnin tärkeys ja itsensä etsiminen - noin niin kuin muun muassa - mutta silti yleissävy on jollain oudolla tavalla lohdullinen. Ilman kaikkia tielle osuneita sattumanvaraisia kohtaamisia ja tapaamiamme ihmisiä, olisimme muotoutuneet joksikin muuksi, toiseksi ihmiseksi. Onnellisiksi ehkä, mutta toisella tavalla.

 

”Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmasta ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? Ulkona hänen hengityksensä huuruaa hienona usvana ja lumihiutaleita putoilee niin kuin sama häviävän pieni virhe toistuisi kerran toisensa perään.”