"Tällaisia iltoja. Tällaisia puheita. Tällaista elämää. Miten sitä voisi kuvailla? Miten sen voisi jälkikäteen tavoittaa? Miksi pitäisi? Bachin menuetti soi valoisassa kesäillassa, mustarastaat pomppivat nurmikolla, he söivät kallista asrtesaanikermajäätelöä ja Espanjasta tuotuja sormenpään kokoisia pensasmustikoita, heidän elämänsä oli rikollisen helppoa mutta silti myös vaikeaa, ja varmaankin he yrittivät parhaansa, useimmiten he yrittivät, mitä muuta he olisivat voineet tehdä?"
Otava, 393 sivua.
Arvostelukappale.
Siinä isä nyt seisoo, bussiterminaalissa, äidin edellisenä kesänä ostamassa kesäasussa, jonka rypyt huutavat yksinäisyyttä. Sitten viime näkemän isä on taas laihtunut niin, että vyöhön on ollut pakko kairata uusi reikä. Aikoinaan mahtavan isän tilalla Ilmari Pohjalainen, teatteriohjaaja, näkee nyt tämän voimansa menettäneen hahmon keskellä maailmaa, joka on auttamatta ajanut tästä ohi. Pelkkä varjo, ajattelee Ilmari isänsä putkikassia kantaessaan.
Muttei Ilmarin omakaan elämä ole täysin raiteillaan. Keltainen omakotitalo on vasta maalattu, vierashuoneessa on tilaa myös isälle ja kesäisin pöytä katetaan ulos puutarhaan omenapuiden alle. Silti jokin tuntuu puuttuvan, tai jääneen jonnekin matkan varrelle, hukkuneen töihin, näytelmäkäsikirjoituksiin, jalkapalloturnauksiin kuskaamisiin ja toiveisiin, jotka eivät ehkä kuitenkaan olleet yhteisiä. Poika Vilho tuntuu hänkin olevan oman elämänsä kanssa eksyksissä. Ajatukset ovat alkaneet kummasti lukkiutua ja asioista, jotka ennen ovat olleet merkityksellisiä, on tullut harmaata möykkyä. Prometheusleirillä seinä nousee vastaan lopullisesti. On kesä 2019.
Olisi helppo luulla, että mannerlaatat vavahtelevat kerrallaan vain yhden ihmisen alla. Mutta kun mukanaan kantaa aina myös edellisiä ja tulevia sukupolvia, ei niin tietenkään ole.
"Kaikkien yhteisten vuosikymmenten jälkeen, vuosikymmenten jotka nyt äkkiä olivat ohi, se oli hänen päällimmäinen muistikuvansa kuolleesta vaimostaan: Aila odottamassa, että myrsky olisi ohi ja heidän elämänsä voisi jatkua edes kutakuinkin ennustettavana ja joskus jopa onnellisena. Aila kutomassa sukkia. Aila lukemassa kirjaa. Aila pakastamassa marjoja. Aila kirjoittamassa joulukortteja sukulaisille. Aila koko ajan siinä, ankkurina paikallaan, eikä hän ollut edes tajunnut sitä. Ailan olemassaolo oli ollut itsestäänselvyys.
Nyrkkeilysäkki, Ilmari oli sanonut hänelle. Sä käytät äitiä nyrkkeilysäkkinäsi.
Kyllä Markku tunsi myös katumusta. Joskus se oli niin syvää, että hän tunsi hukkuvansa siihen."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin pandemia iskee jälleen, tällä kertaa täysin muuttuneeseen maailmaan. Viranomaisten vakuuttelusta huolimatta hamstraus on taas alkanut, ja uutisten jälkeen se vain kiihtyy: tuhansien kilometrien päässä on taas päässyt irti virus, joka voi hyvinkin olla se nykyisen maailmamme viimeinen. Töiden loputtua Vilho ajaa isoisänsä mökille ollakseen yksin maailman luhistuessa ympäriltä. Katastrofi saa myös menneisyyden valinnat näyttämään toisenlaisilta. Miten paljon pitää menettää tajutakseen, että on jo saanut kaiken?
"Ilman suunnitelmia ei ollut elämää. Ilman haluamista ei ollut suunnitelmia. Elämä, jota tämän kertomuksen ihmiset elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut. Sitä ei suinkaan välttämättä tarvittu, se saattoi päinvastoin olla haitallista ja usein olikin, mutta tuntui silti välttämättömältä. Haluamisen pakko oli tuonut ihmiskunnan pitkälle, saanut aikaan tämänkin pienen paratiisin, jonka Ilmari oli halunnut omakseen ja hetkeksi myös saanut, ja siksi oli myös surullista että haluaminen oli saavuttamassa rajansa, näin ei voinut jatkua, se oli yksinkertaisesti mahdotonta - he eivät halunneet myöntää sitä, mutta he olivat kaikki törmäämässä seinään."
Kaikki oli heidän on romaani isistä ja pojista. Paperilla aihe ei tunnut kovinkaan tuoreelta, kunnes tajuan: näitä tarinoita olen lukenut kymmeniä, mutta aina äitien ja tytärten näkökulmasta. Ehkä siihenkin on syynsä. Mies, joka ei puhu eikä pussaa, ei myöskään kirjoita paperille sieluaan ja avaa ylisukupolvisia traumojaan kaikkien luettavaksi. Onneksi on Juha Itkonen.
Itkosen isät ja pojat ovat kaikki päättäneet katkaista ketjun itseensä: minusta ei tule samanlaista kuin isäni, ajattelevat he muistaessaan uhkaavan hahmon, joka karjui kun olisi pitänyt ottaa syliin, lusikoi keiton illasta toiseen hiljaisessa keittiössä mitään sanomatta, soitti humalassa mökiltä, jonne oli lähtenyt hirvikivääri mukanaan. Miesten tarinassa saavat toki suunvuoron myös naiset, tosin tällä kertaa sivuosassa. He katoavat tapettiin, odottavat kuuliaisesti myrskyn taas kerran laantuvan ja silittävät paidat, toisaalta repäisevät itsensä irti idyllistä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä näytti.
Minusta ei tule tuollaista, voi päättää. Mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin, sitten kun siihen ei enää voi vaikuttaa. Kun kolmenkymmenen vuoden kuluttua katsoo taaksepäin, voi nähdä myös sen, millaisen maailman on omilla valinnoillaan saanut aikaan.
Kaikki oli heidän on haikean surumielinen kirja, joka ajoittain lipuu myös dystopian puolelle. Kaiken takaa paistaa kuitenkin toivo, tekisi mieli niin kliseisesti kirjoittaa, mutta Itkosen tapauksessa se ei pidä paikkaansa. Saamastaan onnesta osaa pitää huolta vasta sitten, kun sen on jo menettänyt.
"Jonakin harvinaisina hetkinä universumi asettui täydelliseen harmoniaan. Kaikki kärsityt vaivat olivat sen arvoisia ja tulevat vasta edessä, yksinkertaisesti aivan kaikki oli hetken kohdallaan, ja vaikka sellaiset hetket olivat harhaa, niiden olemassaolo teki elämästä elämisen arvoisen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti