”Illalla levitin lopun hopperinvihreäni huoneen oveen. Jätin ikkunan auki, jotta haju haihtuisi.
Menin ulos.
Tiellä ei ollut ketään. Vain vartijalintu tarkkailemassa nummea.
Istuin odottamaan, että aukeus nielaisisi minut. Tekisi minusta kivikuntaan kuuluvan olennon, joka tarkkailisi hiljaisuudessa maailmaa.”
WSOY, 479 sivua.
La Haguen kylä Normandian uloimmassa nimenkärjessä elää ja hengittää merta. Myrskypäivinä tuulet huutavat kuin kadotetut sielut, aallot lyövät rantapadon yli, merilinnut syöksyvät parvina kohti majakan valoa, jysähtävät lasiin valon houkuttelemina. Välillä tuulee niin kovaa, että tuuli repii perhosiltakin siivet, sanovat kyläläiset, ja päivinä, joina meri vie ihmisiä, on se väriltään siniharmaa. Silloin on kerättävä sisään terassin tuolit, suljettava ikkunat ja jäätävä odottamaan, mitä meri on päättänyt.
Juuri La Hagueen Tyrskyjen kertoja, lukijoille nimettömäksi jäävä lintujen tutkija, saapuu kokoamaan itseään pienistä palasista ja parsimaan särkynyttä sydäntään. Syksyllä saapuessaan hän laskee villihanhet, talvikuukausina pitää kirjaa merimetsojen käyttäytymisestä, keväällä kirjaa muuttolinnut, pesät ja poikaset. Kevään ensimmäisen rajumyrskyn puhjetessa lintujen tutkija tapaa satamaravintolassa Lambertin, joka unohtamisen sijaan haluaa muistaa, tietää totuuden. Vähän vahingossakin lintujen tutkija, joka on saapunut La Hagueen ollakseen yksin, jopa hukkuakseen kaikennielevään suruunsa, ajautuu selvittämään neljäkymmentä vuotta vanhaa haaksirikkoa, joka edelleen painaa kyläläisten mieliä. Paloiko majakassa tosiaan valo sinä myrsky-yönä, jona pieni purjevene särkyi kiviä vasten ja meri vei mukanaan Lambertin koko perheen, vanhemmat ja kaksivuotiaan pikkuveljen?
Vaikka Tyrskyjen pääosassa on meri, on Claudie Gallay rakentanut kirjaansa myös mielenkiintoisen henkilökokoelman. Lintujen tutkijan ja tragediaa mukanaan kantavan Lambertin ohella vahvimmiksi hahmoiksi nousevat vanhuudenhöperö Nan, joka edelleen odottaa meren antavan hänelle perheensä takaisin, sekä entinen majakanvartija Theo, joka rakastaa lintuja sekä väärää naista. Vähitellen kylän ihmissuhteiden sotkuinen verkko alkaa aueta, ja salaisuudet, jotka on painettu piiloon vuosia sitten, on pakko kohdata. Mutta merelle on helpompi antaa anteeksi kuin ihmisille.
”Ensimmäinen valokiila liukui majakasta vedenpinnalle, se valaisi sataman, veneiden ankkuripaikat. Kyntevänkin se valaisi, ja sitten kaikki hukkui jälleen pimeään.
Vastaani tuli hahmoja, varjoiksi muuttuneita olentoja, jotkut niin yksinäisiä että koputtivat mille tahansa ovelle päästäkseen katseen tai tulen piiriin. Ne joiden luona ei kukaan käynyt laahautuivat baariin. Keskustelut venyivät. Verhoja raotettiin. Vielä silloinkin kun ulkona ei enää kulkenut ketään, silloin riitti pelkkä varjokin. Ja kun itsestä ei enää jaksettu puhua, voitiin vielä puhua muista. Elävistä ja kuolleista.”
Tyrskyt on lähes täydellinen kirja niihin yksinäisiin iltoihin, joina sade ropisee ikkunaa vasten, tai Suomen marraskuuhun, jossa valo leikkii kuurupiiloa. Kerronta etenee sinisen kaikissa eri sävyissä viipyillen, muuttuu paikoin runomaiseksi ihan vain iskeäkseen seuraavalla sivulla niin kuin aalto vasten majakan ikkunoita. Vaikka kirja nostaa esille isoja teemoja toipumisesta kaipuun kautta rakkauteen ja valheista ja kostosta kykyyn antaa anteeksi, on sen ydin kuitenkin tunnelmassa. Jos kuuntelee oikein tarkasti, voi sivuja kääntäessään melkein, melkein, kuulla lokit, sumutorven huudon sekä kallioon iskeytyvät aallot. Aikana, jona ei voi matkustaa, vie Tyrskyt kuitenkin Ranskaan, pieneen luonnon hallitsemaan merenrantakylään, ja jättää sinne.
Ja siinä missä muuttolinnut palaavat aina lopulta takaisin, myös ikävä vähitellen helpottaa.
Mikään helppo kirja Tyrskyt ei ole, vaan sen vaatii: ota aikaa, keskity, uppoa tarinaan niin kuin mitään muuta ei olisikaan. Juuri siksi, sen kaiken muun takia, minun lukukokemukseni jäi kolmeen tähteen: saadakseen tästä irti kaiken mahdollisen, tälle olisi pitänyt varata kokonainen viikonloppu sen sijaan, että kuin kirjaa iltaisin vähän kerrallaan.
"Se viiltävä kipu niskassani.
Kun lähdin hänen luotaan, sumu oli revennyt. Sää oli kääntynyt valoisaksi. Ja sitten valo häipyi. Ehkä juuri se tekikin ihmisen hulluksi täällä, se valon puute. Pimeys jo kauan ennen yötä ja kauan sen jälkeen.
Ja meren rajaton avaruus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti