Satu Vasantola: Kaikki kadonneet.

”Kun siniset palaavat, on vihreiden korentojen vuoro. Ne sirottelevat siipiensä kärjistä smaragdin väriä sinisen ylle ja antavat sillalle rajat. Viimeisenä liikkeelle lähtevät neidonkorennoista kauneimmat, ne joilla on kultaa kehossaan. Ne antavat kuunsillalle sen värin, jonka me siinä näemme, ne vahvistavat reitin enkeleitä varten.

     Sillä, niin sinä minulle kerroit, kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

     Palelin koko tarinan ajan mutta olin hiljaa ja kuuntelin.”

 

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet (2020)

Tammi, 272 sivua.

 

Seikkailupäiviä on luvassa monta. Iltaisin Annu pääsee isän mukaan, saa kiivetä auton hattuhyllylle ja nähdä kaupunkien valot, jotka ovat kuin helminauhoja teiden yllä. Seikkailulaukun pakkaamisessakin hän on saanut auttaa, asetella pohjalle sakset, saippuat, hakaneulat ja sukkapuikot, veitset ja pyyhkeet. Lapset Annu osaa pitää hiljaisina, ja jos makuuhuoneesta kuuluva itku on saatava peitettyä, voi kaikista pienimmät aina houkutella hippasille, tömistellä niin, että varmasti tulee meteliä. Myöhemmin kotona kaivetaan kaapista kattila, keitetään ja kuivataan letkut, pakataan huolellisesti takaisin laukun pohjalle. Keitetään kahvit ja syödään leivokset, puhutaan Torremolinoksesta, jonne vielä varmasti päästään, ehkä jo jouluna. Seikkailupäiviä on luvassa monta, sen Annu tietää. Kunhan vain muistaa pitää suunsa kiinni. 

Mutta sitten kaikki menee pieleen ja yhden kaaokseen päättyneen seikkailun jälkeen Annu isä joutuu vankilaan. Jo aiemmin ovat kadonneet äiti ja pikkusisko Maaru, ja vaikka Annu edelleen muistaa veren, papiljotit ja kettupehmolelun, tietää hän, että myös niistä on oltava ihan hiljaa. Lauran äiti on kiireessä kerännyt laukkuun vaatteita, pakannut reppuun koulukirjat ja penaalin, patja levitetään Lauran huoneen lattialle. Annu päätyy ystävänsä Lauran vanhempien kasvatettavaksi eikä isästä enää puhuta.

"Salaisuuspäiviä on koko ajan enemmän, melkein joka lauantai koulun jälkeen ja joskus muinakin iltoina, eikä etukäteen koskaan tiedä, pitääkö pysyä poissa jaloista vai saako auttaa. Illalla Annu laittaa joskus kädet ristiin peiton alla ja rukoilee, ettei huomenna tarvitsisi keittää vettä suuressa kattilassa. Sen tarkemmin hän ei Jumalalle sano, hän on luvannut ettei kerro salaisuuksista kenellekään. Hän pyytää vain, että saisi olla pitkään ulkona. Pimeään asti ja ylikin."

Aikuisena Annu, joka pikkutyttönä kiersi enkelintekijänä toimineen, laittomia abortteja tehneen isänsä mukana, opiskelee naistentautien ja synnytysten erikoislääkäriksi. Jotain kuitenkin puuttuu: ennen kuin Annu on selvittänyt, mitä äidille ja siskolle oikein tapahtui ja miksi isä päätyi pakkaamaan seikkailulaukkunsa ilta illan perään, ei hän voi päästä eteenpäin. Ja sitten Annun vastaanotolle saapuu Ella, jolla on mukanaan vastaukset Ammun kysymyksiin.

Satu Vasantolan Kaikki kadonneet etenee kahdessa aikatasossa: toisaalta seurataan aikuista Annua, toisaalta lasta. Vasantola kirjoittaa lempeästi mutta samalla mitään kaunistelematta: sudenkorennot tanssivat niinäkin iltoina - tai juuri niinä - joina sukkapuikkoja on taas tarvittu.

"Palelsi. Vilu kiiri käsivarsista kohti niskaa ja olkapäitä. Käännyin pois ja juoksin alas, vaikka vauhti nirhaisi polven syrjästä. Vaikka olin päättänyt koluta kaapit ja kaivaa esiin kaiken, tuomiot ja niiden päivämäärät, salaisen laukkusi, jota joskus ylpeänä kannoin.

     Kai ne sinulla jossain täällä olivat, naisten muistot. Mielessäsi edes."

Kaikki kadonneet on naisten kirja: se antaa äänen kadonneille perheenjäsenille, tuo vastaanotolle naisia, jotka eivät ole saaneet päättää omasta kehostaan, naisia, joiden keho on häväisty, rikottu, poltettu, syövän kalvama, liian monen raskauden rikki repimä. Jo ennen kirjaan tarttumista joku oli varoitellut, että verta ja suolenpätkiä kammoavalle teksti saattaisi olla paikoin liiankin realistista. Kävi päinvastoin: Annun vastaanotolle päätyvistä naisista ja heidän haavoistaan haluaisi lukea enemmänkin, jokaisen tarinaan, menneeseen ja tulevaan, haluaisi syventyä vielä lisää.

Vasantolan esikoinen, En palaa takaisin koskaan, luulen, oli minun kirjani. Siksi odotin Kaikki kadonneet -kirjalta niin paljon ja siksi se ei ihan täyttänyt niitä odotuksia, vaikka neljän tähden kirja olikin. Siinä missä En palaa takaisin koskaan, luulen esittelee kokonaisen suvun iloineen ja arpineen, keskittyy Kaikki kadonneet paljon pienempään joukkoon henkilöitä. Monesta naisesta olisi halunnut tietää enemmänkin, kurkistaa vielä pään sisälle, nähdä toiveet ja kuulla pelot. Mitä ajatteli se nuori lestadiolaisäiti, joka ei oikeasti olisi jaksanut enää yhtään raskautta tai uutta vauvaa? Mitä äiti, jonka mekon tytär leikkasi riekaleiksi äidin lähdön jälkeen? Entä kuinka se menneisyyttään kipuileva teinityttö päätyi kirjasta kadonneiden vuosien kautta lääkäriksi ja ottamaan vastaan niitä kaikista rikkinäisimpiä?

Kirjan lopussa salaisuudet purkautuvat yksi toisena jälkeen ja irrallisista muistoista muodostuu yhtenäinen kuva. Silti olo on jotenkin tyhjä, mutta ehkä nimenomaan siksi, etten olisi halunnut vielä päästää irti tarinasta, johon vasta ehdin rakastua.

 

”Hän hyppää vauhdista pyörän selkään, polkee hetken niin kovaa kuin pystyy, antaa sitten vauhdin viedä, irrottaa jalat polkimilta ja nostaa ne suoriksi pyörän sivuille, tuntee tuulen hiuksissa ja lahkeissa. Laura laskettelee takana, renkaista kuuluu vaimea suhina, pikkukivet kimpoilevat niiden alta ja kaikki, aivan kaikki on hyvin taas."