”Lalen on käytettävä kaikki voimansa. Hänen lihaksiaan särkee, mutta hänen mielensä pysyy vahvana. Kerran hän on perillä toiseksi viimeisenä. Kun päivä päättyy, eloon jääneet kokoavat surmattujen ruumiit ja kantavat ne takaisin leiriin. Lale saa vapautuksen tehtävästä, mutta hänelle sanotaan, että hänellä on vain päivä armonaikaa. Huomenna hänen on tehtävä osuutensa, jos hän on yhä elossa.”
Aula & co, 286 sivua.
Huhtikuu 1942. Lalen juna kolistelee pitkin maaseutua: karjan kuljetukseen tarkoitetut vaunut on sullottu täyteen nuoria miehiä. Koska Lalelle itselleen ei ole annettu mitään vihjettä siitä, mihin he ovat matkalla, on hän pukenut ylleen saman prässätyn puvun, solmion ja puhtaan valkoisen paidan kuin yleensäkin. Ehkä tarjolla on työ, jossa voi käyttää kielitaitoa, pohtii kuutta kieltä puhuva Lale, kun vessan virkaa toimittavat ämpärit kaatuvat vaunun lattialle ja levittävät sisältönsä heidän jalkoihinsa. Ainut, mitä vaunuun ahtautuneet miehet tietävät, on se, mitä he ovat lukeneet saamastaan ilmoituksesta jo kotona Slovakiassa: jokaisen juutalaisperheen on luovutettava kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsensa työskentelemään Saksan hallinnolle.
Arbeit macht frei, lukee metallisessa kyltissä, kun juna vihdoin saapuu määränpäähänsä ja Lale kävelee jonon mukana Auschwitz-Birkenaun portista sisään. Siinä vaiheessa Lale ei enää haaveile pääsevänsä toimimaan tulkkina tai usko, että työ lopulta vapauttaisi hänet. Vastineeksi henkilötiedoistaan Lalelle annetaan paperinpala, jossa on numero 32407.
”Lale yrittää olla nostamatta katsettaan. Hän tarttuu ojennettuun paperilappuun, josta hänen on tatuoitava viisi numeroa lappua pitelevän tytön iholle. Siinä on jo numero, mutta se on haalistunut. Lale painaa neulan tytön vasempaan käsivarteen ja tekee numeron 3 niin varovasti kuin osaa. Verta tihkuu, mutta neula ei ole painunut tarpeeksi syvälle, joten hänen on piikitettävä numero uudestaan. Tyttö ei värähdäkään kivusta, jota Lale tietää tuottavansa. Heitä on varoitettu - älkää sanoko mitään, älkää tehkö mitään. Lale pyyhkäisee veren pois ja hieroo haavaan vihreää mustetta.”
Hieman sattumaltakin Lale Sokolov saa kuitenkin Auschwitzissä erityistehtävän: muutaman mutkan kautta hänestä tulee tatuoija, tätowierer, jonka neulasta syntyvät numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ tatuoijana tuo Lalelle myös oman erityisaseman, jota hän päättää käyttää auttaakseen muita vankeja selviämään siitä, mistä ei oikeastaan edes pysty selviämään. Mutta vaikka Lale itse on turvassa, elää hän silti mukana leirin kauhuissa: selvitessään hengissä pidempään kuin moni muu, on Lalen myös nähtävä enemmän kuin muiden. On todistettava järjettömyyttä, nähtävä pihalle ammutut romanilapset, kuorma-autoihin pakatut ruumiit ja hirmuteot, joita kutsutaan lääketieteeksi, tunnettava, kuinka sateen sijaan olkapäille putoilee tuhkaa.
Ja sitten yhtenä päivänä tatuointijonossa seisoo Gita, ja Lale tietää: heidän molempien on selvittävä tästä vaikka mikä olisi, käveltävä vaikka kaasukammiosta ulos elävinä, jotta he voivat elää yhdessä ja mennä naimisiin.
”Sinä iltana Lale yrittää pestä kuivunutta verta paidastaan lätäkön vedellä. Hän onnistuu osittain, mutta päättää sitten, että tahra on sopiva muistutus päivästä, jolloin hän tapasi Mengelen. Hän on sellainen lääkäri, Lale arvelee, joka aiheuttaa enemmän kipua kuin helpottaa, ja jonka pelkkä olemassaolo on sellainen uhka, ettei sitä halua ajatella. Kyllä, tahran täytyy jäädä muistuttamaan Lalea uudesta vaarasta, joka on tullut hänen elämäänsä. Hänen on aina varottava tätä miestä, jonka sielu on kylmempi kuin hänen skalpellinsa.”
Kesäkuu 2015.
Hyppään junaan Berliinissä, josta matka Oranienburgin pikkukaupunkiin
kestää vajaan tunnin. Tavallisen omakotitaloalueen läpi käveltyäni
löydän lopulta portin, jota olin lähtenyt etsimään. Arbeit macht frei lukee siinäkin portissa.
Auschwitzin tatuoija on kuin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettu Hollywood-elokuva, joka etenee hengästyttävän nopeasti ja joka on myös hotkaistava parissa päivässä. Ajoittain liika elokuvamaisuus vähän häiritsee: paikoin olisin kaivannut vielä jotain syvempää, karumpaakin. Toisaalta ehkä juuri tällaisessa paketissa tarina keskitysleirikohtalosta on ylipäätään mahdollista pukea tarinaksi, jonka tärkein sanoma on toivo. Jopa siitä, mistä kauan sitten on kaikonnut kaikki inhimillisyys, on mahdollista selvitä.
”Lale ajattelee päivämäärää, huhtikuun neljäs 1944. Kun hän näki sen työlistoissaan sillä viikolla, sana huhtikuu oli pistänyt hänen silmäänsä. Huhtikuu, mitä erityistä on huhtikuussa? Sitten hän tajusi. Kolmen viikon kuluttua hän on ollut täällä kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Miten hän on onnistunut siinä? Miten hän on yhä hengissä, kun niin monet eivät? Hän muistelee valaa, jonka hän vannoi alussa. Selviytyä ja nähdä vastuussa olevien maksavan teoistaan. Ehkä, vain ehkä, koneessa olijat ymmärsivät, mitä tapahtui, ja pelastus on matkalla. Se olisi liian myöhäistä niille, jotka kuolivat tänään, mutta ehkä heidän kuolemansa ei ollut täysin turha. Pidä kiinni siitä ajatuksesta. Käytä sitä päästäksesi ylös sängystä huomisaamuna ja seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti