"Vaikeus on siinä, että ajan mittaan salaisuus alkaa elää omaa elämäänsä. Ennen luulin, että ellen ajattelisi sitä, mikä oli tapahtunut, se kutistuisi ja kuolisi. Mutta ei. Se istuu keskellä yhä kasvavaa valheiden ja sepitelmien ryteikköä kuin hämähäkinverkkoon takertunut lihava kärpänen. Jos kerron jotakin nyt, kaikki repeää hajalle. Joten en saa kertoa mitään. Minun täytyy varjella sitä. Siis salaisuutta. Kuten olen varjellut niin kauan kuin muistan. Pitänyt sen turvassa."
Fiona Barton: Lapsi (The Child, 2017. suom. Pirkko Biström)
Bazar, 428 sivua.
Jos joku kuuluu ehdottomasti kesään, niin dekkarit: sekä niihin laiskoihin, lämpimän uneliaisiin mummolapäiviin maalla että heinäkuisiin rantareissuihin lasten kanssa haluan ratkaistavakseni kylmäverisen murhan. Oikeastaan tärkein vaatimus hyvälle (kesä)dekkarille on, että sen avulla saan itse hypätä hetkeksi salapoliisiksi ja että juoni on tarpeeksi jännittävä, teksti koukuttava ja ratkaisu sekä yllättävä että uskottava. Ja jos teksti on muuten viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua, luen mielelläni myös - taas kerran - yhdestä hovimestarin myrkyttämällä tekemästä henkirikoksesta tai hylättyyn kartanoon sijoittuvan tarinan, joka alkaa sanoilla oli synkkä ja myrskyinen yö.
Mutta sitten on toki ihan mahtavaa törmätä täysin sattumalta erityisen hyvään dekkariin ja huomata, että samalta kirjailijalta on ilmestynyt useampikin dekkari. Tänä kesänä tulen ehdottomasti ratkomaan vielä lisää Fiona Bartonin punomia arvoituksia.
Kaikki alkaa pienestä, muutaman rivin mittaisesta uutisesta, joka suurimmalta osalta Evening Standardin lukijoista voisi jäädä kokonaan huomaamatta. Kolmen naisen elämän pikku-uutinen muuttaa kuitenkin täysin. Työmaalla lapsen ruumis kirkuu teksti Emman korvaan, puristaa ilman pois keuhkoista, tekee hengittämisen vaikeaksi. Daily Postin toimittajalle Kate Watersille sama uutinen kuiskii juttua, jota ei ole vielä kaiveltu loppuun asti. Miten kukaan voisi tappaa pikkuvauvan? hän haluaa selvittää.
Toisella puolella Lontoota myös Angela törmää samaan pikku-uutiseen, pysähtyy sanaan vauva. Ehkä se tällä kertaa on Alice, ei Angela voi olla toivomatta, se jonka pikkuruiset luut kaivettiin ylös kukkapenkistä purkutyömaalla Woolwichin Howard Streetillä. Ehkä Alice, hänen yli kolmekymmentä vuotta sitten synnytyssairaalan pikkuisessa vauvasängystä kadonnut tyttärensä, on vihdoinkin löytynyt.
''Lapsi on valvottanut minua melkein koko yön. Repäisin uutisen lehdestä ja lähdin viemään sitä roskiin, mutta lopulta työnsinkin sen villatakin taskuun. En tiedä miksi. Olin päättänyt, etten tekisi asialle mitään. Toivoin että se katoaisi.
Sisälläni kuiskasi pieni ääni: Siis toisin kuin viime kerralla. Ja tänään lapsi on vieläkin täällä. Se vaatii. Tahtoo tulla huomatuksi."
Fiona Bartonin Lapsi kerrotaan neljän eri naisäänen kautta, ja Emman, Katen ja Angelan lisäksi ääneen pääsee myös Emman kylmäkiskoinen ja katkeroitunut äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä ja pitävät hyvin yllä myös tarinan intensiteettiä; jokaisen luvun jälkeen tekee mieli lukea vielä yksi, selvittää vielä vähän lisää.
Vaikka rakastankin dekkareita, olen yhdessä mielessä välillä vähän valikoiva: kun rikoksen uhrina on lapsi, ei kirja saa mennä liian raa’aksi. Lapsi kuitenkin onnistuu punomaan jännittävän juonen ilman, että menee liiaksi ihon alle tai repii vereslihalle kuten vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ja jopa osa Kristina Ohlssonin ja Samuel Björkin dekkareista. Fiona Barton ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla vaan keskittyy vähitellen tiivistyvään tunnelmaan sekä salaisuuksien verkkoon, kota punotaan auki vähitellen. Ja onneksi, onneksi, Bartonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jonka jo nappasin juhannuksen mummolareissulle mukaan.
"Kate luki uutisen kolmekymmentä sanaa uudestaan ja mietti kertomuksen puuttuvaa henkilöä. Lapsen äitiä. Kantaessaan kahvikuppeja toimitukseen hän luetteli kysymyksensä: Kuka se lapsi on? Mihin hän kuoli? Kuka voisi haudata pikkuvauvan?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti