sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas.

"Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
     Värähdin kylmästi - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.
    Käännähdin ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Seisoin aivan yksin tyhjällä, hiljaisella ja varjojen peittämällä kadulla." 


Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, 2019. suom. Antti Autio)
Gummerus, 454 sivua.
Arvostelukappale.


Vaikka välillä vähän kritisoinkin sitä, kuinka kirjakauppojen hyllyt tuntuvat kuukausi toisensa perään täyttyvän uusista dekkareista ja trillereistä, usein kirjoittajiensa esikoisista, joita kehutaan kirjojen kansilehdissä ehdoitta, niin on tässä ilmiössä toki hyväkin puoli: meille dekkarifaneille löytyy aina jotain uutta, mitä lukea. Välillä parempaa, välillä enemmän keskinkertaisia tosin.

Kuusi vuotta sitten taidemaalari Alicia Bereson viimeisteli teoksiaan ennen uusinta näyttelyään, työskennellen ateljeeksi muuttamassaan huvimajassa puutarhansa perällä. Tavallisen illan rikkovat laukausten äänet. Naapurin soittama poliisi on Berensonien ovella muutamassa minuutissa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Alicia Berenson löytyy olohuoneesta takan edustalta kasvoillaan oudon pelokas ilme, ranteet auki viillettyinä ja miehensä kivääri kädessään. Alician mies, muotikuvaaja Gabriel Bereson, viruu tuoliin sidottuna, pää sivulle retkahtaneena. Kun poliisien taskulampun valo osuu Gabrieliin, paljastuu, että hänen ennen komeiden kasvojensa tilalla on enää pelkkä hiiltynyt punaisenkirjava sekasotku.

Alicia tuomitaan miehensä murhasta, jolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia. Asiaa ei helpota myöskään Alicia itse, joka ei vastaa yhteenkään poliisin kysymykseen - eikä sen jälkeen enää mihinkään. Ainoa vastaus, minkä Alicia tapahtumasta antaa, on maalaus, jonka hän maalaa vain muutamassa päivässä oikeudenkäyntiä odottaessaan. Alicia nimeää omakuvateoksensa Alkestisiksi.

Alician tapaus päätyy uutisotsikoihin, tietenkin, ja psykoterapeutti Theo Faber kiinnostuu tapauksesta. Varmana siitä, että pystyy auttamaan viimeiset kuusi vuotta puhumattomuudessa piilotellutta Aliciaa ja saamaan tämän puhumaan murhayön tapahtumista, Theo hakeutuu töihin Groveen, siihen pohjoislontoolaiseen oikeuspsykiatriseen laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Mutta onko Alicia vielä mahdollista saada puhumaan ja mitä paljastuu, kun Alician kätkettyä menneisyyttä aletaan ensimmäistä kertaa kaivaa päivänvaloon?

Minäkertojana toimivan Theon lisäksi tarina kerrotaan myös Alician näkökulmasta. Naisen päiväkirjamerkinnöistä selviää pala palalta, ettei elämä kauniin kulissin takana ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti ja että jossain varjoissa pimeän ikkunan takana vaanii joku, epäselvä hahmo.

”Alician tuijottaessa tulin äkkiä tietoiseksi eräästä seikasta, joka oli vaivannut minua koko istunnon ajan. Asiaa on vaikea selittää, mutta psykoterapeutit pystyvät havaitsemaan henkisen ahdistuksen erinäisistä hienovaraisista merkeistä potilaan fyysisessä käytöksessä ja puheessa, samoin kuin tietynlaisista katseen vivahteista. Juuri tämä minua oli Aliciassa häirinnyt, sillä huolimatta vuosikausia kestäneestä lääkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt ja saanut kestää, hänen siniset silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin pilvetön kesäpäivä. Alicia ei ollut hullu. Mutta mitä hän sitten oli? Sille oli olemassa sana, ja -
     Ennen kuin ehdin saada ajatukseni päätökseen, Alicia ponkaisi jalkeille ja syöksyi kimppuuni käsivarret ojossa.”

En tiedä, onko syynä vain se, että olen sattunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemaan aikamoisen kasan jännityskirjallisuutta, mutta kirjan loppu ei onnistu juurikaan yllättämään. Klassisten Agatha Christie -mysteerien veroinen loppu, lupaa kirjan takakansi, mutten voi olla ajattelematta, että Agatha olisi hoitanut tämän jotenkin hienovaraisemmin, tiputtelemalla kyllä pieniä vihjeitä pitkin kirjaa mutta niin, että ne ihan viimeiset sivut olisivat vetäneet maton totaalisesti jalkojen alta. Ihan tähän ei Michaelides vielä esikoisellaan pysty.

Silti Hiljainen potilas on juuri sitä, mitä odotinkin: tarpeeksi koukuttava trilleri, jota on pakko lukea vielä yksi luku lisää mutta jonka juonesta ja tunnelmasta ei putoa pois, vaikkei useampaan iltaan ehtisikään tarttua koko kirjaan. Niiden tiiliskivien ja toisaalta elämänpainoisten kirjojen ohella kun tarvitaan näitäkin, jotka ihan vain viihdyttävät ja tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle. Varsinaista jännitystä Hiljainen potilas ei niinkään tarjoa, vaan kirja keskittyy enemmän psykologiaan ja päästää lukijan kurkistamaan useampaan eri ihmismieleen ikään kuin kysyäkseen, miten me määrittelemme hoitajan ja hoidettavan.

"Alician kertomusta kuunnellessani kohotin katseeni taivasta peittäviin harmahtaviin pilviin. Lumisade oli viimeinkin alkanut, ja ilmassa leijaili pehmeitä valkoisia hiutaleita. Avasin ikkunan, työnsin käteni ulos ja nappasin sateen keskeltä lumihiutaleen. Katselin, kuinka se suli olemattomiin sormellani, ja hymyilin.
     Sitten kurkotin käteeni uuden."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti