”Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen - olen hyvällä mielellä, virkeällä ja luovalla päällä - ja keksin kuvitella meistä jotakin uutta, että sinä olet julkaissut kirjan, kaikki sanat meistä niin kuin niiden kuuluukin mennä, tulet kertomaan minulle siitä lapsen riemulla, ja minä olen juuri tullut sairaalasta kotiin ja saan sanoa sinulle, että minä tiesin, minä tiesin tämän sinusta, minä tiesin että tämä päivä tulee, miten lahjakas sinä oletkaan, ja halatessani sinua yltäkylläisenä minä saan sanoa hiljaa mielessäni että sinä olet minun, minun, aina minun, minun sinä olet eikä kukaan vie sinua minulta.”
Pajtim Statovci: Bolla (2019)
Otava, 240 sivua.
Bolla on haamu, näkymätön, ulkopuolinen. Käärmeenkaltainen olento, peto. Pajtim Statovcin uutuudessa se on Arsim. Yhtenä huhtikuisena päivänä Milos astuu samaan kahvilaan, kävelee sisään aurinko niskassaan ja saa Arsimin elämän jakautumaan kahtia, elämään ennen ja jälkeen häntä. Arsimilla on kotona vaimo, tottelevainen ja vähäsanainen Ajshe, mutta siitä huolimatta Arsim ei voi olla seuraamatta Milosia. On vuosi 1995, he ovat serbi ja albaani - ja kaksi miestä - ja Pristinan yllä roikkuu sodan uhka. Silti Milosin asunnossa he ovat vain he kaksi, kaksi aurinkokelloa ikuisessa aamussa.
Toisella puolella kaupunkia Ajshe hoitaa kodin, silittää paidat, kattaa pöytään papukeittoa, kermakastikkeessa sekoitettuna paistettuja paprikoita ja avjaria ja myöhemmin tuuudittaa vauvan uneen. Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa, jottei tarvitsisi olla yksin. Onneton elämä jonkun kanssa on aina parempi - onhan- kuin onneton elämä yksin.
Sitten syttyy sota, joka ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun hän vuosia myöhemmin saapuu takaisin hävitettyä Pristinaan, on aika selvittää, mitä sekä Milosille että heille kahdelle lopulta tapahtui.
”Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana.”
Statovcin kirjoissa, niissä kaikissa kolmessa, on sitä samaa magiaa, joihin ainoastaan erityisen taitava kirjoittaja pystyy: lähes joka aukeamalla on joku kohta tai lause, joka pitää lukea useampaan kertaan, ihan vain koska se on niin kauniisti muotoiltu. Vähintään parin aukeaman välein taitan sivun yläreunan hiirenkorvalle (kyllä, myönnän!) erityisen mieleenpainuvan sitaatin merkiksi ja ihan yhtä usein palaan takaisin ihan vain upotakseni kunnolla rivien väliin. Kuten kaksi edellistäkin, myös Bolla tarjoaa lisäksi vahvan symbolisen tason, jossa kansantarinat sekoittuvat oikeaan elämään, mutta muuten kirja on aiempia teoksia helpompi tulkita.
Bollan teemoja ovat ulkopuolisuus, kielletty rakkaus, piilotetut ja padotut tunteet sekä sota, joka syntyy sodasta. Silti tästäkään statovcista en voi lopulta sanoa pitäneeni, siitäkään huolimatta, että taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu kirja on tämäkin mieletön lukukokemus.
Yksi muukin asia nimittäin yhdistää kaikkia kolmea lukemaani statovcia eikä mitenkään positiivisessa mielessä: sen sijaan, että samaistuisin päähenkilöön tai tuntisin jonkinlaista sympatiaa, herättää päähenkilö jokaisessa kirjassa pelkästään vastenmielisiä, jopa inhon sekaisin tunteita. Kunpa paha saisi palkkansa, huomaan ajattelevani, taas kerran ja siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei Statovcin kirjoissa raja hyvän ja pahan välillä ole ikinä selvä. Mutta vaikka on kuinka eksyksissä, hukassa ja rikki, ei kaikkia ympärillä oleviaankin - etenkään niitä, jotka yhä ja kaikesta huolimatta rakastavat - voi sen takia hajottaa.
Ja joskus onneton elämä yksin on kuitenkin parempi kuin jonkun muunkin tekeminen onnettomaksi.
”Mutta sitten, juuri kun taivas on yskäisemässä, minä työnnän sadepilvet syrjään ja leikkaan tuulen saksilla, ja sinä olet niin elävänä edessäni, niin valtavan elävänä suoraan edessäni että voin haistaa kuivan suusi ja märät hiuksesi, ja huojennus silmissäsi sitten, se on paras kohta, se kun jännityksesi purkautuu halaukseksi, suudelmaksi joka ei päätykään.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti