"Kujansuulla on pieni valkoinen teltta ja naisten kenkä sen vieressä. Näen kengän vain vilaukselta poliisivartion tummansinisten jalkojen lomasta, mutta kenkä on ympyröity valkoisella liidulla ja sen vieressä on paperilappu, jossa on numero 3. Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Kyse voi olla autokolarista.
Kenkä on ruskea ja pyöreäkärkinen. Kanta on puinen palikka. Kanta on kopissut naisen kävellessä. Sitten kopina on vaiennut. Taivas alkaa tummua rannalla; Bass Rockilla näkyy vielä kaistale aurinkoa. Valo on kultaista ja keltaista ja se tekee surulliseksi.
Talossa suljen oven perässäni enkä riisu takkiani enkä ota edes laukkua olalta. Olen väsynyt. Kävelen keittiöön sytyttämättä valoja ja istun sen jälkeen keittiön tuolilla ja katselen kosteusläikkää seinän ja katon rajalla ajattelematta mitään, mitä pystyisin pukemaan sanoiksi."
Tammi, 423 sivua.
Viviane on jättänyt taakseen sen version itsestään, joka ei vastannut puhelimeen, ei käynyt töissä, ei noussut sängystä ennen kahtatoista ja vietti lopulta kaksi viikkoa huoneessa, jonne ei saanut tuoda mitään ruokailuvälineitä (ei edes teelusikoita). Kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Lontoosta aallot lyövät Bass Rockin saarta vasten. Sekä Christopher-setä että Viviane teeskentelevät, ettei Vivianen saamassa työssä isoäidin talon tyhjentäjänä ja talonvahtina ole missään määrin kyse hyväntekeväisyydestä. Muistoja täynnä olevassa talossa Viviane yrittää löytää jotain, jonka perustalle rakentaa omaa elämäänsä.
Vuosia aiemmin Ruth saapuu samaan taloon tuoreena morsiamena. Sopeutuminen sisäänpäinlämpiävään skotlantilaiseen pikkukylään, äitipuoleksi ja kotirouvaksi ei kuitenkaan ole helppoa - ei etenkään, kun hän kantaa sisällään surua kuolleesta veljestään ja toivetta omasta lapsesta. Vuosien päästä Ruth vaeltaa yhä valtavassa talossaan, sanoo kerta toisensa jälkeen "no niin" yrittäessään vaikuttaa selvemmältä kuin on, rapsuttaa yhtä monista Booey-koiristaan ja yrittää mahduttaa maalauksiinsa kaiken, mitä rannalla näkee.
"Ruth ajatteli hiekkadyyneille vievää polkua, tuulta, mustia tervamöykkyjä, jotka tarttuivat kenkiin kävelyllä, neuleensa hihoja, joista tuli märkiä ja hiekkaisia, kun hän kurkotteli vuorovesilammikoihin. Taloa, joka huokaisi hiljaa kun hän tuli kotiin, näki ja haistoi sen. Vaaran tuntua vedessä. Bettyn keittiönpöytää ja sen historiaa. Tupakkahetkiä takapihalla. Ehkä talo oli livahtanut hänen luihinsa ja muuttunut kodiksi hänen huomaamattaan."
Lisäksi on Sarah, vasta tyttö, joka pakenee metsään syytettynä noituudesta. Ja ne kaikki muut, jotka hävisivät, katosivat, piiloutuivat komeroon tai pimeyteen - ne lukemattomat muut naiset, meidän siskomme, naapurimme, äitimme, tyttöystävämme. On golfmailoja, jolla voi pelaamisen sijaan antaa myös opetuksen sekä metsiä, joiden läpi ei olisi kannattanut oikaista. Matkalaukkuja, jonne päätyy uuden elämän aloittamiseen valittujen vaatteiden sijaan itse sekä punakyntisiä sormia, jotka myöhemmin pilkistävät vetoketjun raosta. Hetkiä, jolloin helpottaa ajatella, että pää ja vartalot ovat toisistaan erillisiä ja se, mitä tapahtuu vartalolle, tapahtuu jollekin toiselle.
Bass Rockin majakan valo pyyhkäisee tyhjän huoneen läpi, aivan kuin aave, ja sitten taas katoaa. Susimies on jossain lähellä; sen tuntee levottomuudesta, selittämättömästä koti-ikävästä.
"Tyttö kompuroi pois polulta, eläin hänessä yrittää piiloutua kuolleiden lehtien ja sananjalkojen sekaan, mustaan märkään maahan, ja poika pysähtyy, huomaa tytön vaalean käden hohtavan pimeässä ja hyökkää heti, eikä tytöltä tule huutoa, hän vain toivoo ettei kukaan saa tietää, hänen ei olisi pitänyt nojata ystäväänsä vasten, hänen ei olisi pitänyt juoda siideriä, hänen ei olisi pitänyt myöhästyä, hänen ei olisi pitänyt oikaista metsän läpi; poika painaa peukalonsa hänen kaulansa pehmeään kuoppaan kuin yrittäisi lävistää appelsiinin paksun kuoren."
Vaikka Me olemme susia kertookin kolmen eri aikakauden naisen tarinat, on kirjan keskeisin aihe silti naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alistaminen. Vuorovesi nousee ja laskee, sodat alkavat ja loppuvat, mutta väkivalta on jo pysyy, korkeintaan muuttaa muotoaan, löytää uusia aseita. "Miehet voivat tehdä vaikka mitä ikävää ja jatkaa sitten kuin se kuuluisi elämään", toteaa kodinhoitaja Betty Ruthille. Eikä tämä ole pelkästään Ruthin totuus - se on myös Vivianen, Sarahin ja sadan muun totuus. "Tyttö noitui minut", aloittaa Sarahin paon metsään, nyt samaan johtaa lyhyt hame, katse, jonka tulkitsee jonakin muuna kuin pelkkänä ystävällisyytenä. Yhä edelleen me olemme susia, yhä edelleen meitä jahdataan.
Toisaalta Evie Wylden kirjassa nainen ei ole naiselle susi vaan se, joka tarjoaa olkapään ja nenäliinan, kaataa lasiin portviiniä ja tarvittaessa auttaa piilottamaan nuijan. Jos on pakko taistella, ei tarvitse kuitenkaan taistella yksin.
Synkästä aiheestaan huolimatta - tai ehkä nimenomaan juuri siksi - Me olemme susia on hurjan hieno kirja, joka menee välittömästi ihon alle. Ihan helppo lukukokemus ei ole, sillä raskaan aiheen lisäksi kirja on täynnä pieniä, tarinoita toisiinsa sitovia linkkejä ja yksityiskohtia, joita kaikkia ei varmastikaan edes pysty huomaamaan. Evie Wyld kuitenkin palkitsee vaivannäön. Varmasti yksi kesän (vuoden) parhaita kirjoja, jos ei paras.
"Ruth nousi istumaan kuullessaan jonkun lähestyvän. Hän pelkäsi, että tulija löytäisi hänet Peterin työhuoneesta ja näkisi viskipullon pöydällä. Ääni kuitenkin vaimeni, ja koottuaan itsensä ja pantuaan kaiken paikoilleen Ruth meni katsomaan poikia ja Bernadettea ja näki, että he puuhasivat yhä omiaan salissa ja että Betty vatkasi munia isossa kulhossa keittiössä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin yhtäkään lasta ei olisi väijytty, kuin yksikään mies ei olisi särkynyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti