Elena Ferrante: Uuden nimen tarina.

”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 508 sivua.

Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.

Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.

Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä enemmän.

”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”

Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista. 

Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.

Kuukauden vege: Shakshuka.

Helmikuun vegenä kokkaillaan shakshukaa, jonka ohjeen kokosin useamman löytämäni ohjeen pohjalta. Oikeastaan ruuasta voi hyvin tehdä omannäköisensä, sillä ainoat pakolliset ainekset ovat tomaatit tai tomaattimurska, mausteet sekä kananmunat; linssit voi halutessaan korvata esimerkiksi kikherneillä ja fetan sijaan kananmunien päälle voi murentaa vaikka vuohenjuustoa.

SHAKSHUKA

1 sipuli

1 pieni punainen paprika

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1 tl kuminaa

1 tl paprikajauhetta

ripaus cayennepippuria

1 dl punaisia linssejä

pala chiliä

1 tlk tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia

fetajuustoa

3 kananmunaa

suolaa

mustapippuria

korianteria 

Paloittele sipulit, chili ja paprikat ja kuullota niitä paistinpannulla tai valurautapannussa oliiviöljyssä muutaman minuutin ajan. Lisää mausteet ja pyöräytä niitäkin hetki öljyssä

Kaada joukkoon tomaattimurska sekä huuhdellut linssit. Lisää vettä tarpeen mukaan. Anna seoksen porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet kokonaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Lämmitä uuni grillivastuksella 200-asteiseksi. Kun kastike on muhinut lähes valmiiksi, riko pinnalle kananmunat ja murenna feta ja paista shakshukaa vielä uunissa kymmenisen minuuttia niin, että kananmunien valkuaiset ovat hyytyneet mutta keltuaiset eivät. Jos olet tehnyt kastikkeen tavallisella paistinpannulla, voit siirtää sen ennen kananmunien ja fetan lisäämistä uunivuokaan - toinen mahdollisuus on tehdä shakshuka alusta alkaen valurautapannulla. 

Ripottele vielä pinnalle suolaa ja mustapippuria sekä tuoretta korianteria. Tarjoa rapeakuorisen leivän kanssa. 

Jotain muuta vegeä helmikuun pakkasiin?

Kokeile vaikka

paahdettua paprika-linssikeittoa

tai

tofu curry hot potia.

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 

    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.

    Valvoi hänen jokaista askeltaan.

    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.

    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.

    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)

WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.

    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.

    Anna kömpi peiton alle.

    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.

    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.

    Vielä.

    Mutta tulisi tapahtumaan.

    Pian.”

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

"Kun mies tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi ja että toiveista oli tullut valheita, hän kirjoitti viimeisen kirjeen. Se ei henkinytkään rakkautta vaan alakuloa. Tapahtunut oli hyväksyttävä. Vastedes hän vain odottaisi. Odottaisi rakastaan koko elämänsä. Vaikka tiesi hyvin, ettei tämä tulisi enää koskaan. Hän tiesi, ettei näkisi enää rakastettuaan, ei tapaisi enää rakastettuaan, ei kuulisi enää rakastettunsa ääntä. 

    Kun hän tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi, hän kirjoitti viimeisen kirjeen.

    Rakkaani,

    tämä on viimeinen kirjeeni. Nämä ovat viimeiset sanani. 

    Kirjoitan sanoakseni jäähyväiset.

       Tämän jälkeen ei ole enää meitä.

       Rakastavaiset eroavat eivätkä tapaa enää. Näin rakkaustarinat päättyvät."

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. suom. Anna-Maija Viitanen)

Tammi, 809 sivua. 

Auroran pikkukaupunki New Hampshiressa oli Amerikkaa amerikkalaisimmillaan. Sen pääkadun varrella sijaitsevan elokuvateatterin ohjelmisto laahasi koko ajan muuta maata jäljessä, ja paikkakunnan perinteisen dinerin, Clark’sin, puupöydät olivat tahmeita rasvasta ja vaahterasiirapista. Aurora oli värikkäitä lautaseiniä, moitteettomasti leikattuja nurmikoita ja ulko-ovia, joita ei ikinä tarvinnut lukita. Kunnes tuli lauantai elokuun 30. päivä vuonna 1975.

Ensimmäisessä hätäpuhelussaan Deborah Cooper, paikallinen leskirouva, kertoo nähneensä metsässä tytön, jota jahtaa mies. Poliisien jo haravoidessa talon takaa alkavaa, valtavaa metsää Deborah Cooper soittaa hätänumeroon uudestaan, tällä kertaa ilmoittaakseen, että hänen vasta näkemänsä tyttö on tullut hänen luokseen turvaan. Lisävoimia hälytetään, mutta liian myöhään: Deborah Cooper löytyy kotoaan ammuttuna.

Side Creekin metsässä järjestetään välittömästi suuretsinnät, mutta Deborah Cooperin kuvailemasta tytöstä ei löydy muuta kuin tukku vaaleita hiuksia, verta ja muutama riekale punaista mekkoa. Melko pian selviää, että kadonnut tyttö on paikallisen pastorin tytär Nola Kellergan, viisitoista vuotta. Hän pursusi elämää ja unelmia, sanoivat kaikki kaupunkilaiset, kun joku pyysi heitä kertomaan Nolasta -  oikeastaan Nola oli maailma itsessään. Kolmen viikon kuluttua suuretsinnät lopetetaan tuloksettomina.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Harry Quebert tilaa puutarhafirman kaivamaan pihaansa hortensiapensasta varten. Nolan jäännökset sekä alkuperäiskäsikirjoitus Harry Quebertin läpimurtoromaanista Pahan juurilla löytyvät Harryn pihasta, siitä mihin hortensiat oli tarkoitus istuttaa.

Yhdessä yössä Harry Quebertista, koko valtakunnan sekä erityisesti Auroran pikkukaupungin rakastamasta menestyskirjailijasta, on tullut alhainen teinitytön surmaaja. Puhdistaakseen entisen opettajansa ja ystävänsä maineen Marcus Goldman, kirjailijantautiin ja tyhjän paperin kammoon sairastunut kirjailija, matkustaa Auroraan selvittämään, mitä todella tapahtui ja kirjoittamaan totuuden Harry Quebertin tapauksesta.

" - Marcus, tiedätkö mikä on ainoa tapa saada selville rakkautensa määrä?

  - En tiedä.

  - Se että menettää rakkaansa." 

Siinä on alku. Tai oikeastaan yksi monista. Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei nimittäin ole pelkästään dekkari, vaan myös rakkausromaani, lukuromaani, kirja kirjan sisällä, tarina kirjoittamisesta itsestään sekä kertomus twinpeaksmaisesta amerikkalaiskaupungista, jossa kaikki ei olekaan niin idyllistä, kuin mitä ensisilmäyksellä saattaisi näyttää. Auroran pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin eikä mikään pysy naapureilta salassa - paitsi yksi teinitytön murha. Dicker johtaa lukijaa taitavasti harhaan, jakelee välillä vihjeitä anteliaasti ja päästään lukijan kehumaan omia salapoliisintaitojaan, ihan vaan vetääkseen seuraavassa luvussa maton jalkojen alta. Onneksi juuri niin hyvän dekkarin pitääkin toimia.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ollut lukulistallani jo vaikka kuinka kauan. Paras lukemani kirja, hehkutti paljon lukeva kaverini somessa jokin aika sitten ja samaa sanoi myös puolituttu, jonka kansaa ajauduin sattumalta puhumaan kirjoista ystävien tupareissa. Parhaaksi lukemakseni kirjaksi en Totuutta Harry Quebertin tapauksesta ehkä uskaltaisi julistaa, mutta varmasti yhdeksi parhaista tänä vuonna - ja ensimmäiseksi kahdeksansataasivuiseksi tiiliskiveksi, jonka käytännössä ahmaisin. 

"Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän."

Hyvä kirja on sellainen, jonka jälkeen ei voikaan heti aloittaa seuraavaa, vaikka niitä on yöpöydällä iso pino odottamassa - ihan koska vielä ei henno jättää hyvästejä. Ja sitten hyvä kirja on sellainen, josta haluaisi heti kirjoittaa jotain, muttei kuitenkaan pysty, sillä tietää, etteivät mitkään sanat kuitenkaan tee oikeutta kokemukselle. Siksi sanon vain: lukekaa tämä. Sivuja on kahdeksansataa ja sanoja moninkertaisesti, mutta niiden yhteisvaikutuksena syntyy jotain sellaista, että se varmasti kannattaa.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin.

”He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota ja elämän tarkoitusta - nykyään valvon yöt heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä. Miksi he ovat ilmestyneet minulle, takertuneet minuun, vieneet minut mukanaan? Miksi olen ympäröinyt työpöytäni heidän kuvillaan, miksi heistä kertovat kirjapinot huojuvat lattiallani yhä korkeampina, miksi kerään yksityiskohtia heistä kuin talismaaneja?

    Nyt aloitan alusta, kuva kerrallaan.

    Mutta ensin pakkaan matkalaukkuni, sillä lentoni lähtee pian.”

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2018)

Otava, 447 sivua.

Asioita, joita Mia Kankimäen ensimmäinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen

Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta.

Kroonistuvan sushinhimon.

Asioita, joita Mia Kankimäen toinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen (ja omantunnon kolkutuksia, sillä eihän sitä tässä maailmassa enää saisi tuntea.)

Halun tehdä taas listoja, joiden ihanuuden olin jo ehtinyt unohtaa.

Pakkomielteen katsoa Minun Afrikkani -elokuvan. 

Ja viime viikolla se sitten oli katsottava, tietenkin.

Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä, pohtii Mia maatessaan Kiotossa jääkylmässä tatamilattiaisessa huoneessaan. Kun ystävät sisustava kotejaan ja mökkeilevät perheineen Keski-Suomessa, on Mia ihan yllättäen palannut takaisin siihen parikymppisen elämään, jossa ei ole aikatauluja, velvollisuuksia tai juuri rahaakaan. Huonoina hetkinä tuntuu, ettei hän kahdessakymmenessä vuodessa ole saavuttanut yhtään mitään, hyvinä hetkinä tuntuu, että kaiken.

Mitä nelikymppinen perheetön nainen sitten voi tehdä? No ainakin matkustaa Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan ja Kilimanjarolle, parannella melankoliaansa Japanissa ja matkata samoja reittejä kuin 1800-luvun naistutkimusmatkailijat. Siellä kiotolaisella futonilla maatessaan Mian päässä on nimittäin syntynyt ajatus: mikä häntä estää ottamasta mallia niistä naisista, joita hän unettomina öinään on pohtinut, niistä naisista, jotka ottivat ja lähtivät?

Ja niin hän sitten ottaa käyttöön Karen Blixen -tilinsä, jolle on vuosien ajan kerännyt rahaa matkoihin, joille joko uskaltaisi tai ei uskaltaisi lähteä.

”Itken sitä etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti. Itken sitä, että tajuan vasta nyt, että tämä on viimeinen ilta savannilla, sivistyksen ulottumattomissa, tässä paikassa josta olen aina unelmoinut. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? Ehkä en. Mutta sen tiedän, että kaksi viikkoa irti maailmasta panee ihmisen itsensä kanssa vastakkain, ja toisaalta kiinnittymään siihen ainoaan toiseen ihmiseen, jonka seurassa sattuu olemaan. 

    On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa on paljon samaa kuin Kankimäen esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: toisaalta tietokirja, toisaalta matkapäiväkirja, kirjeitä, listoja, rohkeutta hypätä, vaikka pelottaakin, vahvoja naisia, aavaa merta höyrylaivan kannelta katsottuna, kulttuurihistoriaa, elämää suurempia matkoja sekä ennen kaikkea aamuja, joina aurinko värjää savannin tulipunaiseksi. Siksi vähän harmittaakin, että ihan maagisen mukaansatempaavan Karen Blixen -osion jälkeen kirja jotenkin vähän latistuu. Yönaisia on vähän liikaa, maita liian monta, historian käänteitä turhan paljon silloin, kun olisi halunnut vain jäädä Karenin Afrikkaan jäljittämään leijonia. En voi olla ajattelematta, että vaikka kirjasta pidinkin, olisi se toiminut paremmin, jos tekstin kanssa olisi saanut jäädä pelkästään Tansanian savanneille.

”Yönaisteni neuvoja: 

    Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.

    Pelaa niillä korteilla, jotka saat.

    Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.

    Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Silti, jos Mia Kankimäen uutuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se inspiroiva. Siksi on erityisen ihanaa, että kirja paljastui (ehkä hieman vinkattuna) yhdestä joulupakettistani ja voin palata siihen aina niinä hetkinä, kun tunnen kaipaavani vähän rohkaisua. Siellä ne nimittäin kuiskivat minullekin, kirjan yönaiset: Jos haluat huikean uran, tee se. Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti. Lähde. Lähde. Lähde. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. Afrikassa matkustaessasi naura koko ajan.

Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 

     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.

    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."

Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)

Harper Collins, 446 sivua.

On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 

     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."

Kuukauden vege: itämainen nuudelisalaatti.

Vuoden ensimmäisenä kuukauden vegenä kokataan itämaista nuudelisalaattia. Ohjeen nappasin alun perin kesällä Kolmistaan-blogista, ja sen jälkeen salaattia on tehty meillä useamman kerran, aina välillä ohjetta satokauden mukaan varioiden. Parasta tässä salaatissa on ehkä se, että se toimii hyvin myös jääkaappikylmänä - yleensä teenkin aina reilun annoksen ja herkuttelen tällä vielä joko seuraavana päivänä lounaalla tai tv:n ääressä iltapalana.

ITÄMAINEN NUUDELISALAATTI

riisinuudeleita

porkkanaa

kurkkua

chiliä

parsakaalia

suolapähkinöitä

kevätsipulia

tuoretta korianteria

kastike:

2 rkl soijakastiketta

yksi lime

2 rkl oliiviöljyä

kaksi valkosipulinkynttä

1 tl ruskeaa sokeria

Keitä nuudelit ohjeen mukaan, huuhtele kylmällä vedellä ja valuta.

Pese kurkku ja kuori porkkanat. Suikaloi kasviksista mahdollisimman ohuita tikkuja. Paloittele kevätsipuli ja revi parsakaali.

Sekoita salaattikulhossa kaikki kasvikset sekä riisinuudelit ja suolapähkinät ja revi joukkoon maun mukaan tuoretta korianteria. Salaattiin sopii hyvin myös minttu.

Valmista kastike erillisessä astiassa. Hienonna chili sekä valkosipulinkynnet ja lisää joukkoon oliiviöljy, yhden limen mehu, sokeri sekä soijakastike. Sekoita tasaiseksi ja nostele salaatin joukkoon.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka 

granaattiomena-halloumisalaattia,

vuohenjuusto-meloni-krutonkisalaattia

tai

 soijasuikale-couscoussalaattia