Clare Mackintosh: Lopun jälkeen.

”Vietän jokaisen mahdollisen hetken Dylanin kanssa, ja yritän mahduttaa minuutteihin ja tunteihin muistoja koko elämän ajalta. Tuon sairaalaan jokaisen kirjan Dylanin huoneen hyllystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen, kun Dylan makaa liikkumatta ja vaipuu uneen ja havahtuu ajoittain hereille. Laulan hänelle, kylvetän häntä ja harjaan hänen olemattomia hiuksiaan. Kerron hänelle tarinoita, jotka ovat täynnä auringonpaistetta ja joissa on onnellinen loppu, ja tunnen itseni valehtelijaksi, sillä elämässä ei ole onnellista loppua, vai onko?”

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019. suom. Päivi Pouttu-Deiere)
Gummerus, 425 sivua.

Mitä tekisit, jos joutuisit päättämään oman lapsesi elämästä? Tämän kysymyksen edessä ovat Max ja Pip, joiden täydellisen rasittava lapsiperhearki aikaisina herätyksineen ja vesilammikoissa kastuvine hanskoineen on muuttunut sairaala-arjeksi, jossa lasten teho-osaston hoitajat tuntevat heidät nimeltä. Toiveet kotiinpaluusta ja paranemisesta murenevat, kun lääkäri Leila Khalili ohjaa heidät hiljaiseen huoneeseen ja kertoo, että se sentinkokoinen pala syöpäkasvainta, jota kohta kolmevuotiaan Dylanin leikkauksessa ei saatu aivorungosta poistettua, on nyt alkanut kasvaa. Nyt Maxin ja Pipin on päätettävä leikkauksessa syntyneen aivovaurion takia kaulasta alaspäin halvaantuneen poikansa elämästä: luopuako hoidoista ja hyväksyä, että poika elää enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, vai yrittääkö vielä niin, että Dylan voisi elää vielä vuoden, ehkä kauemminkin, mutta vaikeasti vammaisena?

Milloin voi lopettaa ihmeeseen uskomisen? Entä jos voisi saada vielä yhden yhteisen joulun, vielä yhden syntymäpäivän ja kolmannen, ehkä neljännenkin kynttilän kakkuun? Millainen elämä on elämisen arvoista ja missä pisteessä siitä tulee pelkkää olemassaoloa? Ja miten lapsi, jonka olemassaolosta todistaa turvaistuin, lelut olohuoneen nurkassa kermanvärisissä koreissa ja kehtolaulu-CD, voi olla kuolemaisillaan?

”Nielaisen parahduksen. Tunne sisälläni kasvaa hitaasti ja vaativasti, sitten nopeammin ja rajummin. Syyllisyyttä, vihaa ja surua. Miksen säilyttänyt kaikkea? Kaikkia Dylanin maalauksia. Jokaista höyhentä, jonka hän poimi kävelyllä. Jokaista simpukkaa ja jokaista kiveä, jota hän siveli tai katseli ihaillen ja joissa hän näki jotakin, jonka olin jo kauan sitten unohtanut nähdä. Miksen säilyttänyt niitä kaikkia?”

Sekä Pip että Max rakastavat Dylania enemmän kuin mitään ja haluavat tämän parasta. Mutta tästä he ovat eri mieltä. Kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä vai onko kenelläkään?

Clare Mackintosh antaa lukijan päättää: aikaa Lopun jälkeen katsotaan kahdesta eri näkökulmasta, kahden eri vaihtoehdon seurauksena. Jos aikoinaan pidit Sliding doors -elokuvasta, pidät takuulla myös tästä.

”Minut saa murtumaan partion sukka.
     Pikkuinen valkoinen, joka on joutunut eroon kaveristaan ja pudonnut pinnasängyn päädyn ja seinän väliin. Sen pohja on likainen ja se on edelleen jalan muotoinen, ja kun otan sen käteeni, miltei odotan sen tuntuvan lämpimältä, aivan kuin Dylan olisi vasta hetki sitten vetänyt sen jalastaan. Pitelen sukkaa kasvojani vasten ja hengitän poikani tuoksua - se on kuin fyysinen isku, joka pakottaa minut nojaamaan seinää vasten, jotta en romahda lattialle.”

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs kirja ja ensimmäinen varsinainen draama kolmen psykologisen trillerin jälkeen. Kieltämättä olin aluksi vähän skeptinen - onneksi turhaan: tämä neljäs on Mackintoshin kirjoista selvästi paras. Siinä missä jännityskirjailija- Mackintosh alkoi jo kolmessa kirjassaan kovasti toistaa itseään, on Lopun jälkeen raikas ja kekseliäs kirja, joka ei valitse sitä helpointa, ennalta arvattavinta ratkaisua tai edes kerro, mikä tie lopulta on se oikea. Onneksi ei, sillä valittavana on pelkkiä huonoja ja raskaita teitä.

Lopun jälkeen on vahvasti omaelämäkerrallinen kirja, mikä tekee siitä jotenkin entistä koskettavamman. Silti jostain kumman syystä Mackintoshin kirjaa leimaa jollain kummalla tavalla toivo: ihan kuin kirja haluaisi sanoa, että kaikesta voi kyllä selvitä, mutta koska se on jotenkin liian naiivia, jättää sen ihan vain lukijan pääteltäväksi.

”Miksen mennyt kylvettämään Dylania? Miksen palanut kotiin aikaisemmin? Miksen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteeni polvistua kylpyammeen viereen sillä aikaa kun poikani - terve ja onnellinen poikani - loiskutteli vedessä? Miksen ymmärtänyt, että jonakin päivänä en ehkä voisikaan tehdä sitä? Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin toivonut Dylanin olevan vanhempi ja kuvitellut, kuinka veisin hänet kalastamaan ja opettaisin häntä ajamaan... Toivoin olevani tulevaisuudessa, vaikka nykyhetki oli aivan ulottuvillani. Nykyhetki oli täydellinen.”

Pajtim Statovci: Bolla.

”Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen - olen hyvällä mielellä, virkeällä ja luovalla päällä - ja keksin kuvitella meistä jotakin uutta, että sinä olet julkaissut kirjan, kaikki sanat meistä niin kuin niiden kuuluukin mennä, tulet kertomaan minulle siitä lapsen riemulla, ja minä olen juuri tullut sairaalasta kotiin ja saan sanoa sinulle, että minä tiesin, minä tiesin tämän sinusta, minä tiesin että tämä päivä tulee, miten lahjakas sinä oletkaan, ja halatessani sinua yltäkylläisenä minä saan sanoa hiljaa mielessäni että sinä olet minun, minun, aina minun, minun sinä olet eikä kukaan vie sinua minulta.”

Pajtim Statovci: Bolla (2019)

Otava, 240 sivua.

Bolla on haamu, näkymätön, ulkopuolinen. Käärmeenkaltainen olento, peto. Pajtim Statovcin uutuudessa se on Arsim. Yhtenä huhtikuisena päivänä Milos astuu samaan kahvilaan, kävelee sisään aurinko niskassaan ja saa Arsimin elämän jakautumaan kahtia, elämään ennen ja jälkeen häntä. Arsimilla on kotona vaimo, tottelevainen ja vähäsanainen Ajshe, mutta siitä huolimatta Arsim ei voi olla seuraamatta Milosia. On vuosi 1995, he ovat serbi ja albaani - ja kaksi miestä - ja Pristinan yllä roikkuu sodan uhka. Silti Milosin asunnossa he ovat vain he kaksi, kaksi aurinkokelloa ikuisessa aamussa.

Toisella puolella kaupunkia Ajshe hoitaa kodin, silittää paidat, kattaa pöytään papukeittoa, kermakastikkeessa sekoitettuna paistettuja paprikoita ja avjaria ja myöhemmin tuuudittaa vauvan uneen. Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa, jottei tarvitsisi olla yksin. Onneton elämä jonkun kanssa on aina parempi - onhan- kuin onneton elämä yksin.

Sitten syttyy sota, joka ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun hän vuosia myöhemmin saapuu takaisin hävitettyä Pristinaan, on aika selvittää, mitä sekä Milosille että heille kahdelle lopulta tapahtui.

”Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana.”

Statovcin kirjoissa, niissä kaikissa kolmessa, on sitä samaa magiaa, joihin ainoastaan erityisen taitava kirjoittaja pystyy: lähes joka aukeamalla on joku kohta tai lause, joka pitää lukea useampaan kertaan, ihan vain koska se on niin kauniisti muotoiltu. Vähintään parin aukeaman välein taitan sivun yläreunan hiirenkorvalle (kyllä, myönnän!) erityisen mieleenpainuvan sitaatin merkiksi ja ihan yhtä usein palaan takaisin ihan vain upotakseni kunnolla rivien väliin. Kuten kaksi edellistäkin, myös Bolla tarjoaa lisäksi vahvan symbolisen tason, jossa kansantarinat sekoittuvat oikeaan elämään, mutta muuten kirja on aiempia teoksia helpompi tulkita.

Bollan teemoja ovat ulkopuolisuus, kielletty rakkaus, piilotetut ja padotut tunteet sekä sota, joka syntyy sodasta. Silti tästäkään statovcista en voi lopulta sanoa pitäneeni, siitäkään huolimatta, että taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu kirja on tämäkin mieletön lukukokemus.

Yksi muukin asia nimittäin yhdistää kaikkia kolmea lukemaani statovcia eikä mitenkään positiivisessa mielessä: sen sijaan, että samaistuisin päähenkilöön tai tuntisin jonkinlaista sympatiaa, herättää päähenkilö jokaisessa kirjassa pelkästään vastenmielisiä, jopa inhon sekaisin tunteita. Kunpa paha saisi palkkansa, huomaan ajattelevani, taas kerran ja siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei Statovcin kirjoissa raja hyvän ja pahan välillä ole ikinä selvä. Mutta vaikka on kuinka eksyksissä, hukassa ja rikki, ei kaikkia ympärillä oleviaankin - etenkään niitä, jotka yhä ja kaikesta huolimatta rakastavat - voi sen takia hajottaa.

Ja joskus onneton elämä yksin on kuitenkin parempi kuin jonkun muunkin tekeminen onnettomaksi.

”Mutta sitten, juuri kun taivas on yskäisemässä, minä työnnän sadepilvet syrjään ja leikkaan tuulen saksilla, ja sinä olet niin elävänä edessäni, niin valtavan elävänä suoraan edessäni että voin haistaa kuivan suusi ja märät hiuksesi, ja huojennus silmissäsi sitten, se on paras kohta, se kun jännityksesi purkautuu halaukseksi, suudelmaksi joka ei päätykään.”

Alex Michaelides: Hiljainen potilas.

"Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
     Värähdin kylmästi - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.
    Käännähdin ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Seisoin aivan yksin tyhjällä, hiljaisella ja varjojen peittämällä kadulla." 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, 2019. suom. Antti Autio)

Gummerus, 454 sivua.

Arvostelukappale.


Vaikka välillä vähän kritisoinkin sitä, kuinka kirjakauppojen hyllyt tuntuvat kuukausi toisensa perään täyttyvän uusista dekkareista ja trillereistä, usein kirjoittajiensa esikoisista, joita kehutaan kirjojen kansilehdissä ehdoitta, niin on tässä ilmiössä toki hyväkin puoli: meille dekkarifaneille löytyy aina jotain uutta, mitä lukea. Välillä parempaa, välillä enemmän keskinkertaisia tosin.

Kuusi vuotta sitten taidemaalari Alicia Bereson viimeisteli teoksiaan ennen uusinta näyttelyään, työskennellen ateljeeksi muuttamassaan huvimajassa puutarhansa perällä. Tavallisen illan rikkovat laukausten äänet. Naapurin soittama poliisi on Berensonien ovella muutamassa minuutissa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Alicia Berenson löytyy olohuoneesta takan edustalta kasvoillaan oudon pelokas ilme, ranteet auki viillettyinä ja miehensä kivääri kädessään. Alician mies, muotikuvaaja Gabriel Bereson, viruu tuoliin sidottuna, pää sivulle retkahtaneena. Kun poliisien taskulampun valo osuu Gabrieliin, paljastuu, että hänen ennen komeiden kasvojensa tilalla on enää pelkkä hiiltynyt punaisenkirjava sekasotku.

Alicia tuomitaan miehensä murhasta, jolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia. Asiaa ei helpota myöskään Alicia itse, joka ei vastaa yhteenkään poliisin kysymykseen - eikä sen jälkeen enää mihinkään. Ainoa vastaus, minkä Alicia tapahtumasta antaa, on maalaus, jonka hän maalaa vain muutamassa päivässä oikeudenkäyntiä odottaessaan. Alicia nimeää omakuvateoksensa Alkestisiksi.

Alician tapaus päätyy uutisotsikoihin, tietenkin, ja psykoterapeutti Theo Faber kiinnostuu tapauksesta. Varmana siitä, että pystyy auttamaan viimeiset kuusi vuotta puhumattomuudessa piilotellutta Aliciaa ja saamaan tämän puhumaan murhayön tapahtumista, Theo hakeutuu töihin Groveen, siihen pohjoislontoolaiseen oikeuspsykiatriseen laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Mutta onko Alicia vielä mahdollista saada puhumaan ja mitä paljastuu, kun Alician kätkettyä menneisyyttä aletaan ensimmäistä kertaa kaivaa päivänvaloon?

Minäkertojana toimivan Theon lisäksi tarina kerrotaan myös Alician näkökulmasta. Naisen päiväkirjamerkinnöistä selviää pala palalta, ettei elämä kauniin kulissin takana ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti ja että jossain varjoissa pimeän ikkunan takana vaanii joku, epäselvä hahmo.

”Alician tuijottaessa tulin äkkiä tietoiseksi eräästä seikasta, joka oli vaivannut minua koko istunnon ajan. Asiaa on vaikea selittää, mutta psykoterapeutit pystyvät havaitsemaan henkisen ahdistuksen erinäisistä hienovaraisista merkeistä potilaan fyysisessä käytöksessä ja puheessa, samoin kuin tietynlaisista katseen vivahteista. Juuri tämä minua oli Aliciassa häirinnyt, sillä huolimatta vuosikausia kestäneestä lääkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt ja saanut kestää, hänen siniset silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin pilvetön kesäpäivä. Alicia ei ollut hullu. Mutta mitä hän sitten oli? Sille oli olemassa sana, ja -
     Ennen kuin ehdin saada ajatukseni päätökseen, Alicia ponkaisi jalkeille ja syöksyi kimppuuni käsivarret ojossa.”

En tiedä, onko syynä vain se, että olen sattunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemaan aikamoisen kasan jännityskirjallisuutta, mutta kirjan loppu ei onnistu juurikaan yllättämään. Klassisten Agatha Christie -mysteerien veroinen loppu, lupaa kirjan takakansi, mutten voi olla ajattelematta, että Agatha olisi hoitanut tämän jotenkin hienovaraisemmin, tiputtelemalla kyllä pieniä vihjeitä pitkin kirjaa mutta niin, että ne ihan viimeiset sivut olisivat vetäneet maton totaalisesti jalkojen alta. Ihan tähän ei Michaelides vielä esikoisellaan pysty.

Silti Hiljainen potilas on juuri sitä, mitä odotinkin: tarpeeksi koukuttava trilleri, jota on pakko lukea vielä yksi luku lisää mutta jonka juonesta ja tunnelmasta ei putoa pois, vaikkei useampaan iltaan ehtisikään tarttua koko kirjaan. Niiden tiiliskivien ja toisaalta elämänpainoisten kirjojen ohella kun tarvitaan näitäkin, jotka ihan vain viihdyttävät ja tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle. Varsinaista jännitystä Hiljainen potilas ei niinkään tarjoa, vaan kirja keskittyy enemmän psykologiaan ja päästää lukijan kurkistamaan useampaan eri ihmismieleen ikään kuin kysyäkseen, miten me määrittelemme hoitajan ja hoidettavan.

"Alician kertomusta kuunnellessani kohotin katseeni taivasta peittäviin harmahtaviin pilviin. Lumisade oli viimeinkin alkanut, ja ilmassa leijaili pehmeitä valkoisia hiutaleita. Avasin ikkunan, työnsin käteni ulos ja nappasin sateen keskeltä lumihiutaleen. Katselin, kuinka se suli olemattomiin sormellani, ja hymyilin.

     Sitten kurkotin käteeni uuden."

Kuukauden vege: tomaatti-vuohenjuustokeitto.

Lokakuun vegenä blogissa kokataan tomaatti-vuohenjuustokeittoa, jonka ohjeen löysin Vegeviettelys-blogista.


TOMAATTI-VUOHENJUUSTOKEITTO

1 kg tomaatteja

2 porkkanaa

2 sipulia

5 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1/2 rkl tummaa balsamicoa

1 tl sokeria

140 g levitettävää vuohenjuustoa

suolaa

mustapippuria

Pese ja paloittele tomaatit reiluiksi lohkoiksi ja poista kannat. Kuori ja paloittele porkkanat ja viipaloi sipuli. Levitä tomaatit, porkkanat ja sipulit uunivuokaan ja lorauta päälle oliiviöljyä. Lisää joukkoon valkosipulinkynnet kokonaisina ja kuorimatta ja mausta suolalla.

Paahda kasviksia 225-asteisessa uunissa noin 45 minuuttia, kunnes tomaatit ovat mehustuneet, porkkanat pehmenneet ja sipulit saaneet väriä. 

Siirrä tomaatit, sipulit, porkkanat sekä valunut neste kattilaan ja lisää joukkoon kuoristaan pulautetut valkosipulinkynnet. Lisää mausteet, balsamico ja vuohenjuusto ja soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Tarkista maku. Halutessasi voit vielä lämmittää keittoa, mutta enää kiehauta.

Kylkeen sopivien vegaanisten sämpylöiden ohjeen löydät täältä.

Jotain muuta kasviskeittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia,

myskikurpitsa-bataattikeittoa

tai

paahdettua paprika-linssikeittoa

Johanna Holmström: Sielujen saari.

”Yöpaita on likainen. Kankaassa on vihreitä tahroja, ehkä ruohon tai vesikasvien jäljiltä, tai ehkä se on levää, jota on kerääntynyt laiturintolppiin ja jokeen pudonneisiin oksiin, ja Kristinasta on sääli, että tytön on maattava siinä suttuisissa vaatteissa. Hän katselee lasta hetkisen. Siniset huulet ovat raollaan. Tukka on takussa. Sitten Kristina ojentaa kätensä äärettömän hitaasti ja hipaisee kevyesti Helmin poskea. Iho on harmaankalpea, se on kylmettynyt jo kauan sitten. Sellainen kylmyys ei muistuta mitään mitä hän on ennen koskenut. Sellainen kylmyys ei heijastele minkäänlaista lämmön tuntemusta, ja hän tietää sen tästä lähtien vain yltyvän. Ruumis ei enää väreile elämää, ja hän kuivaa nenänalustaansa kädenselkämyksellä ja pyyhkäisee hihalla silmiään, yhtäkkiä ujostelematta kyyneliä, jotka alkavat hiljaa virrata.”

Johanna Holmström: Sielujen saari (Själarnas ö, 2017. suom. Jaana Nikula)

Otava, 365 sivua.

On lokakuinen yö, ilmassa jo lähestyvän talven tuntua, kun Kristina pieni vene liukuu Aurajoen mustaa vettä pitkin. Kunpa vain saisi levätä, ajattelee Kristina taas kerran. Kuopuksen syntymän jälkeen kaiken ylle on ikään kuin laskeutunut paksu musta verho, joka on tehnyt pienistäkin asioista raskaita ja kostuttaa silmät silloinkin kuin ei saisi. Yhtäkkiä Kristina tajuaa: ainakin soutamisen saa kevyemmäksi vähentämällä lastia. Sen enempää ajattelematta Kristina laskee veteen kopan ja nyytin, soutaa kotiin ja nukahtaa nopeasti. Lapset, Kristina muistaa vasta aamulla. Mutta vaikka hän kuinka soutaa takaisin, on jo auttamatta liian myöhäistä. Tytön ruumis löytyy myöhemmin, pojan ei.

On aika, jona käsitteet synnytyksen jälkeinen masennus ja psykoosi ovat vielä täysin tuntemattomia. Niinpä Kristina tuomitaan lapsenmurhasta ja kuljetetaan Nauvon saariston Seilin saareen hospitaalin. Aiemmin leprasiirtolana toiminut saari on nyt koti mieleltään sairaille naisille, joiden ei uskota koskaan parantuvan.

Eletään 1800-luvun loppua ja yhä edelleen mielen sairauksien hoito on kaukana siitä, mitä se nykyään on. Kristiinan saapuessa Seiliin on vain reilut sata vuotta ajasta, jolloin hysteriaa hoidettiin istuttamalla potilaita kuumissa ja kylmissä kylvyissä, tuntitolkulla, päivästä ja lopulta kuukaudesta toiseen. Kun kymmenen kuukauden kuluttua potilaan saattoi todeta parantuneen, oli hän samalla hajonnut kokonaan - ja nimenomaan fyysisesti - sisältäpäin. Silti kaikki se, mitä meillä on nykyään, moderni lääketiede, lepää niiden luiden, vainajien ja inhimillisen kärsimyksen päällä, joiden avulla sairauksia ja ihmismieltä pystyttiin ymmärtämään entistä paremmin.

Vuosien päästä Seiliin saapuu myös varakkaan perheen tytär Elli, joka on leimattu mielisairaaksi epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi.  Häntä sanotaan arvaamattomaksi, ja tästä syystä hänet suljetaan aluksi lukkojen taakse. Kun katsoo ikkunasta ulos, näyttää siltä kuin kalterit jakaisivat taivaan yhtä suuriin viipaleisiin. Samanlainen saaren vanki in myös Sigrid - siitäkin huolimatta, että hän on rajan tällä puolen, päällään sairaanhoitajan asu.

”Iltaisin hän kuulee tytön äänen huoneen pimeimmästä nurkasta. Ääni kiemurtelee hänen luokseen ohuena kuin ompelulanka.

     Äiti, aika on tullut. Nyt äiti, nyt, nyt, nyt.

   Seuraavana päivänä hän aloittaa työn kaivaakseen tytön ylös puutarhatilkkunsa mullasta.”

Johanna Holmströmin Sielujen saari on juuri oikea kirja syksyn pimeneviin iltoihin, joina sade ajaa kotisohvalle viltin alle. Mikään kaikkein kevyin kirja se ei ehkä ole, mutta sen sijaan vähäeleisen voimakas tarina ajasta, jolloin raja terveen ja sairaan välillä on erilainen kuin nykyään. Erityisen syvälle Holmström pääsee jo heti kirjan alussa kuvatessaan Kristinan uupumusta, epätoivoa ja lopulta särkymistä. Aika ehkä parantaa haavat, mutta kovin kauniisti se ei niitä kokoon kursi.

Silti tartuin Johanna Holmströmiin aika skeptisenä; aiemmin kun olin lukenut kirjailijalta vain yhden teoksen, Sulje silmäs pienoinen -nimisen dekkarin, joka alleviivasi kaikin tavoin sitä, miksi en juuri koskaan lue kotimaista jännityskirjallisuutta. Mutta jos Holmström ei dekkaristina toimi sitten ollenkaan, niin draamakirjailijana Holmström on ihan toista luokkaa. Siinä missä toista lukemaani holmströmiä vaivasi erityisesti uskottavuuden puute, on Sielujen saaren se juttu - muutamaa pientä sivujuonnetta lukuun ottamatta - nimenomaan sen samaistuttavuudessa, siinä miten lähelle tarinan henkilöt tuntuvat tulevan. Sielujen saaressa on paljon samaa kuin rakastamassani Karin Fossumin Hullujenhuoneessa, joka sekin kertoo tarinan sekä naiseudesta että mielen särkymisestä. Loppua kohti kirjan alun magia hieman karisee, mutta silti tarina onnistuu pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti - ja sen jälkeenkin.

”Tämä syyskuun aamu ei poikkea muista: mitä kauemmaksi hän ehtii rannasta, sitä etäämmälle hän tuntuu ajelehtivan siitä mitä kerran oli, omasta elämästään, tyttärestä jonka hän sai ja näki kasvavan saarella ja lähtevän sieltä, kaikista niistä jotka lähtivät ja niistä jotka eivät päässeet lähtemään, käsistä joita hän piteli, hiuksista joita hän siveli. Niin, hän muistaa heidät kaikki. Joka ikisen.”

Donna Tartt: Pieni ystävä.

”Ja mitä enemmän hän oli kirjoittanut, sitä enemmän hän oli muistanut, kaikenlaisia satunnaisia pieniä keskustelunpätkiä joita hän oli vuosien mittaan kuullut. Että Robin oli kuollut vain pari viikkoa ennen koulujen kesäloman alkamista. Että sinä päivänä oli satanut. Että samoihin aikoihin seudulla oli tapahtunut pieniä murtovarkauksia, ihmisten vajoista oli varastettu työkaluja; liittyikö se juttuun? Että Robinin ruumiin löytyessä pihalta baptistikirkon iltajumalanpalvelus oli juuri ollut loppumassa ja että ensimmäisiä auttamaan pysähtyneitä oli ollut vanha tohtori Adair - eläkkeellä oleva kahdeksankymppinen lastenlääkäri, joka oli sattunut ajamaan perheineen talon ohi matkalla kotiin. Että isä oli ollut metsästysmajalla ja että saarnaaja oli joutunut ajamaan sinne uutista kertomaan.
     Vaikka en saisi selville kuka hänet tappoi, Harriet ajatteli, saan ainakin selville miten se tapahtui.”

Donna Tartt: Pieni ystävä (The Little Friend, 2002. suom. Eva Siikarla)

Bon, 824 sivua.


Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.

Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.

Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.

”Kun Harriet myöhemmin muisteli tuota päivää, se tuntui olevan juuri se täsmällinen, kristallinen, tieteellinen hetki, jona hänen elämänsä oli kääntynyt kurjuuteen. Eihän hän ollut koskaan ollut oikein onnellinen tai tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin täysin valmistautumaton siihen outoon synkkyyteen, joka häntä odotti. Lopun elämäänsä Harriet muisti vavahtavan, ettei hän ollut ollut tarpeeksi rohkea jäädäkseen vielä yhdeksi iltapäiväksi.”

Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.

Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.

Ehkä se on syvä etelä, pikkukaupunkikuvaus, lapsen näkökulma tai ihan vain rotujen ja luokkien väliset jännitteet, mutta jostain syystä Pieni ystävä tuo jo heti kirjan alussa mieleen Kuin surmaisi satakielen. Ihan niin kuin Harpen Leelläkin myös Tarttin kirja sijoittuu aikaan, jossa mielikuvituksen ja leikkien maailma on juuri lipumassa pois mutta jossa elämässä on silti edelleen häivähdys lapsuutta.

”Mutta se oli uni menneestä elämästä, ei tulevasta. Nykyinen elämä: ruosteenruskeita magnolianlehtiä, jäkälän peittämiä kukkaruukkuja, mehiläisten tasainen surina kuumassa iltapäivässä ja hautajaisvieraiden kasvoton mumina. Mutaa ja niljaista ruohoa hänen sivuun potkaisemansa rikkinäisen tiilen alla. Harriet tarkasteli maassa olevaa rumaa läikkää hyvin keskittyneesti, aivan kuin se olisi ainoa todellinen asia koko maailmassa - niin kuin se tavallaan olikin.”

Sarah Winman: Merenneidon vuosi.

”Jokainen heistä ajattelee rakkautta. Mennyttä ja tulevaa rakkautta. Vanha nainen nukahtaa ensimmäisenä. Hän nukahtaa kuutamoiset huulet huulillaan, piikkiherneen ja kiinalaisen teen makean tuoksun kuiskiessa hänelle tarinoita nuoruudentäyteisestä ajasta. Nuori nainen, joka tuoksuu leivältä, ajattelee että rakkaus on kuin hiiva. Se tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Se on monimutkaista. Hän ajattelee että olisi helpompaa hankkia koira. Kauempana rannikolla, talossa jonka nimi on Mennyttä miestä, nuori kalastaja ajattelee vain tätä naista. Hän ajattelee että rakkaus on kuin meri, kaunis ja vaarallinen mutta sellainen jonka haluaisi tuntea. Ja rantamökissä nuori mies sytyttää tupakan. Hän imaisee kaksi kertaa, ensin suruun ja sitten iloon. Hän ajattelee naista nimeltä Missy Hall. Kerrankin muisto tuntuu hyvältä. Kuu laskee puiden taa ja valot sammuvat.”

Sarah Winman: Merenneidon vuosi (The year of Marvellous Ways, 2015. suom. Aleksi Milonoff)

Tammi, 313 sivua.

Odottaa, sitä Marvellous Ways todellakin osaa. Hänen isänsä oli merimies ja äiti merenneito, ja lähes koko elämänsä, kaikki melkein yhdeksänkymmentä vuotta, hän on asunut syrjäisessä joenpoukamassa Cornwallissa, odottaen jotain. Viimeisin viesti on tullut Marvellousille Jackin unen kautta: odota, sillä se on tulossa. Niinpä Marvellous avaa rantamökin oven, tuon hukattujen vuosien heilurin, ja valmistaa mökin vieraaseen. On kaksikymmentäviisi vuotta siitä, kun Jack viimeksi lupasi tulla takaisin ja aina hän on palannut.

”Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimallataskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen."

Ja sitten saapuu Drake, ilman meritähtiä, huhuja, askelia, lähes näkymättömänä, lähes kuolleena. Sydämen paikalla Drakella on pelkkä tyhjä aukko ja takaisin Englantiin häntä ajavat Ranskassa vainoavat muistot kasvoista ja palaavien hiusten kitkerästä hajusta. Koska ajasta maihinnousun jälkeisessä Normandiassa ei voi päivänvalossa puhua ja se ainoa jäljellä oleva on kadonnut Thamesin mukana, päättää Drake nyt täyttää lupauksen, jonka antoi kolme vuotta aiemmin. Tohtori Arnold, Cornwall, lukee kuoressa Ranskan maaperän tuhrimalla käsialalla, ja ollakseen edes vähän parempi ihminen Drake hyppää junaan.

Olen odottanut sinua, sanoo Marvellous, ja kantaa Draken, nuoren sotilaan, rantamökkiinsä. Vasta vähän myöhemmin hän alkaa puhua: Jackista ja menneisyydestä, kolmesta rakkaudesta, neljästäsadastaseitsemästätoista maailmaan saattamastaan lapsesta joista yksikään ei ollut oma, merenneidosta, yksinäisyydestä ja unista. Unien opastamana Marvellous avaa sydämensä Drakelle, ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ja tuomenmarjaviinin äärellä kerrottujen tarinoiden kautta he molemmat alkavat pikku hiljaa kursia kokoon sitä, mikä on särkynyt.

Elämä muuttuu, jos näkee merenneidon, niin sanotaan.

”Sydämesi on tämän kokoinen, Missy sanoi ja kuljetti etusormeaan hänen kämmenensä ympäri. Rakasta aina sopivasti.
     Paljonko on sopivasti?
  Sen verran kuin jaksat. Silloin kun sattuu, rakastaa liikaa. Sopivasti, ei liikaa. Kourallinen riittää, muuten on pulassa. Tajuatko? Kuunteletko vai nukutko?
     Kuuntelen.
     Mitä minä sanoin?
     Että älä ikinä päästä irti.”

Merenneidon vuosi on puoliksi tarina sodan rikkomista ihmisistä, kaipuusta, rakkaudesta, surusta ja toisiinsa limittyvistä elämistä, ystävyydestä ja yksinäisyydestä, toisaalta satu, jossa pyhimykset supattelevat, joki kuiskii ja mikä tahansa on mahdollista. Kirjassa on paljon samaa kuin Winmanin esikoisessa Kani nimeltä jumalassa: se kuvailee, lumoaa kielellään ja sitä ihan niin kuin aiempaa Winmaniakin ei voi olla rakastamatta. Vaikka Merenneidon vuosi on näennäisen hurmaava ja höyhenenkevyt, vaatii kirja kuitenkin lukijaltaan jonkin verran. Lue vihjeet, muista ja tulkitse ja palaa tarvittaessa takaisin lähtöruutuun, sillä kaikki tässä kirjassa - niin kuin elämässä ylipäätään - liittyy toisiinsa. 

Merenneidon vuosi on kirja niille, jotka vielä uskovat merenneitoihin, laineiden lauluihin ja siihen, että lopulta kaikki kyllä järjestyy. Tai ehkä tämä on vielä enemmän kirja meille, jotka asuntolainahuolet, pätkätyöt ja sairastelukierre ovat kuljettaneet niistä mahdollisimman kauas. Joskus tekee hyvä uskoa, että toivoa on.

”Ja Drake olisi halunnut puhua sodasta, mutta aurinko hiipi jo puiden ylle eikä sitä yhtä päivää Ranskassa voinut muistella päivänvalossa. Hän sytytti tupakan ja nousi. Päästyään ovelle hän pysähtyi. Ennen kuin Drake ehti esittää kysymyksen, Marvellous yllättäen vastasi hänelle. Sinuun, hän sanoi painokkaasti. Minä uskon sinuun.”