keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Nosh-kutsuilla.


Onkohan totta vai tuntuuko vaan, mutta tänä keväänä blogeissa on kirjoitettu ehkä vähemmän Mini Rodineista ja PompdeLuxista ja vähän enemmän Nosh Organicsista? 

Niille, joille Nosh Organics on vielä ihan uusi tuttavuus, pitää ehdottomasti kertoa, että Nosh on suomalainen yritys, joka valmistaa ekologisia luomupuuvillavaatteita sekä -asusteita. Lastenvaatemalliston lisäksi Noshin valikoimaan kuuluu tänä vuonna jo kolmatta kertaa julkaistava naistenvaatemallisto, joka esimerkiksi Meandista poiketen on nimenomaan aikuisille naisille suunnattu itsenäinen mallisto, ei pelkkää samistelua lastenvaatteiden kanssa. Tämän kevään mallistossa on lapsille muun muassa minttua, riikinkukonsinistä, palloja, tiikereitä, raitaa ja sahramia ja naisille raitaa, keltaista, navya ja klassista mustaa - noin niin kuin muutamia mainitakseni. Vaatteet valmistetaan luomupuuvillasta, joten ne ovat varmasti mukavia ja pehmeitä myös herkempää ihoa vasten, ja mitoituksensa sekä esimerkiksi säädettävien hihojen ja lahkeiden ansioista vaatteiden olisi tarkoitus myös kestää käytössä pitkään. Aiemmin julkaistun lastenvaatemalliston täydennykseksi julkaistiin naistenvaatemallisto viime perjantaina, joten sunnuntai-iltana pääsinkin hypistelemään vaatteita heti tuoreeltaan ystävän olohuoneessa.

Kokonaisuudessaan Noshin mallisto oli minun makuuni ehkä vähän liian retro ja ihan liian värikäs, ja uudesta naistenmallistosta en olisi osannut kuvitella pukevani päälleni kuin muutaman vaatteen. Sen sijaan jo aiemmin julkaistusta lastenvaatemallistosta himoitsin poika R:lle harmaata tiikerikuosia, jota tilasinkin pojalle pitkähihaisena paitana, sekä supersuosittuja rockstar-housuja, jotka meille tulee lopulta sekä keltaisina että sinisinä. Erityisesti rockstarit vaikuttivat mukavan rennoilta mutta silti siisteiltä ja mikä tärkeintä: ne on helppo yhdistää Noshin omien vaatteiden lisäksi vaikka ketjuliikkeiden printtien kanssa.

Jostain syystä itse vaatteet on monesti kotikutsuilla ainakin minulle lähinnä sivuseikka ja ennemminkin mukava lisä - kaikista mukavinta on nähdä kerralla useampi ystävä ja kaveri ja istahtaa vaihtamaan kuulumisia kahvikupin ja leivonnaista ääreen. Eikä yhtään haitannut, että tällä kertaa pääsin myös paijailemaan yhtä ihan pikkuista herraa ja muistelemaan, miten sitä vyöhyketerapiaa oikein tehtiinkään...

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Poni tuli taloon.


Lapsen kasvamisen näkee ehkä konkreettisimmin lyhyiksi jäävistä housunlahkeista ja paidanhihoista sekä siitä, että viime syksynä sopivana kaappiin laitettu välikausihaalari onkin keväällä kaapista otettaessa kummasti kutistunut. Nyt keväällä ostoslista oli meillä vähän tavallista pidempi. Jokakeväisen pojan vaatevaraston uusimisen lisäksi tänä vuonna hankintalistalla oli nimittäin myös uusi polkupyörä: viime vuonna ostettu potkupyörä kun alkoi olla auttamatta liian pieni.

Ponin sijaan poika R:n ensimmäisen oikean polkupyörän piti kuitenkin olla Jopo. Yhtä jo kävimme kaupassa koeajamassakin, mutta malliltaan se tuntui meille tuumakokoonsa nähden ihan liian isolta. Toki isoa oli myös hinta, joka tuntui erityisen suolaiselta etenkin, kun tulevan Berliinin-kesäkuun takia tämän kesän pyöräilyt jäävät oletettavasti aika vähälle.

Onneksi on kuitenkin nettikirppikset. Sattumalta nimittäin bongasin Facebookin kirpputorilta pyörän, jota ystäväni oli kysellyt pojalleen, mutta joka osoittautui heille liian pieneksi. Meidän nelivuotiaalle se oli kuitenkin juuri sopiva. Seuraavana päivänä tästä uudenveroinen Poni midi apupyörineen ja työntötankoineen kotiutui meille kahdeksalla kympillä.

No, hermohan siinä meni.

Nimittäin yhdeltä melkein nelivuotiaalta, joka olisi halunnut osata ajaa uudella pyörällä heti ihan täydellisesti ja ensimmäisen kerran kaaduttuaan oli sitä mieltä, että jatkossa "isi ajaa, ja hän istuu kyydissä".

Alun perin päädyttiin hankkimaan poika R:n ensipyöräksi potkupyörä nimenomaan siitä syystä, että potkupyöräilyn pitäisi parantaa lapsen tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja helpottaa siten myös varsinaisen pyöräilyn oppimista. Siksipä mietimmekin nyt, ovatko apupyörät ja työntötanko vaan askel taaksepäin ja pitäisikö potkupyörästä kuitenkin siirtyä suoraan tavalliseen polkupyörään.


Miten muilla tavalliseen polkupyörään siirtyminen on onnistunut parhaiten?

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kesäkoti Berliinistä? Meille, kiitos!



Pakko myöntää, että kun vuodenvaihteessa alettiin pohtia miehen mahdollista ulkomaantyörupeamaa, ajatus kesästä Berliinissä ei aluksi tuntunut ollenkaan niin houkuttelevalta, kuin mitä olisi voinut luulla. En ole koskaan oikein tutustunut Saksaan maana saati sen kulttuuriin, ja tähän mennessä ainoan Saksan-matkani tein Hampuriin ja Bielefeldiin moikatakseni siellä vaihdossa ollutta siskoa, en niinkään tutustuakseni maahan. Kun yläasteella pohdin kielivalintaani, ei mieleen edes tullut valita saksaa, kun vaihtoehtona oli trendikäs ja ah-niin-fiininkuuloinen ranska. Yliopistossa aloitin minäkin vielä Serranon perheen innoittamana espanjan - johan olin oppinut tervehdysten ja kiitoksen lisäksi ne kolme saksankielistä lausettani, joilla varmasti selviäisin jatkossakin. Eihän Berliini muutenkaan tuntunut yhtään niin houkuttelevalta matkakohteelta kuin vaikka ikisuosikit Rooma, Pariisi tai Lontoo.

Lisäksi oli minun sekava työtilanteeni, joka hillitsi matkakuumetta kummasti. Ja tulisihan meidän myös ikävä ystäviä ja perhettä, omaa sänkyä, perhepuistoa, tuttua lähikauppaa ja jopa suomalaista juhannusta.


Mutta silti: meillä on kesäkoti Berliinistä kesäkuuksi, lentoliput koko perheelle ja miehelle reilusti töitä koko ajaksi. 


Kevään mittaan pieni maisemanvaihdos alkoi nimittäin tuntuakin aina vaan paremmalta idealta - sitä kun kuitenkin puolivakavissamme pohdimme tasaisin väliajoin. Juuri nyt kaikesta uudesta innostuva poika R on ihan mahtavassa matkustusiässä: ei enää niin pieni, että mukaan pitäisi pakata jättimäistä kasaa vaippoja tai koneessa tarvitsisi stressata naama punaisena huutavaa taaperoa (been there, done that), ei vielä niin iso, että eskari tai koulu kavereineen estäisi pidemmät matkat, juuri sopivanikäinen, jotta voimme ajaa yhdessä ratikalla museoon tai katsella ihmisvilinää puistossa jäätelöitä syöden. Ystäviä ja lähipuistoa tulee edelleen kuukaudessa ikävä, mutta ainakin saksanopettajasisko pitäisi olla houkuteltavissa kylään. Ja mitä tulee siihen sekavaan työkuvioon, niin jos se korjaantuisi kotona murehtimalla, olisin ollut vakivirassa ja pitkään.

Ja muutamaan matkaoppaaseen tutustuttuani alkoi Berliini kaupunkinakin kiinnostaa ihan uudella tavalla: olisi eläintarhaa, kahviloita, katutaidetta, museoita, puistoja keskellä kaupunkia ja pieniä underground-myymälöitä, joissa on ihan oma tunnelmansa. Ei yhtä chic kuin Pariisi, ei yhtä cool kuin Lontoo tai klassinen kuin Rooma vaan rosoinen sekoitus vanhaa ja uutta, vähän boheemi, takuulla rento ja varmasti kotoisa - ihan niin kuin mekin.

Ja onhan se kolme lausettakin kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Siispä: Ich liebe dich. Ich weiss nicht. Ich bin ein Berliner.

Kesän alusta alkaen meidän perheen osoite on siis Mitte, Berliini.



Hei taas te paremmin tietävät: Mitä Berliinissä pitää ehdottomasti nähdä?

Kuva: Pinterest

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Susan Fletcher: Meriharakat

"Suruinen sydän surettuu entisestään suuren veden äärellä, tai sitten se lohduttuu - jomminkummin. Kai sekin riippuu siitä, miten sitä katsoo tai miten sen haluaa olevan, niin kuin useimmat asiat tässä elämässä. Olen kävellyt vuorovesipurojen poikki Blakeneyssä, nähnyt meren tummuuden ja rannan mudan ja terästaivaan ja tuntenut yksinäisyyttä; olen myös seissyt siellä kädet taskuissa ja nähnyt pikkuruisten versojen työntyvän mudasta ja valon välkehtivän maiseman yllä, ja se on ollut kaunista. Samat linnut, samat vuorovesipurot, eri minä vain. Eri sydän, kukaties. Se on itsestä kiinni - onni."


Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Like, 384 sivua. 


Neljä vuotta sitten Amy putosi mereen kalliolta, joka repi hänen kätensä, murskasi luunsa ja viilsi lopulta päänahan auki. Jälkeenpäin sairaalassa lääkäri poimi Amyn pään sisältä kimmeltävän sinisimpukan.

Neljä vuotta Moira on istunut koomassa makaavan pikkusiskonsa sairaalasängyn vieressä. Laskenut neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta, yhden karkausvuoden, kymmenentuhatta vuorovettä. Lukenut postikortteja, kuorinut appelsiineja huoneen hajusteeksi. Ollut ensin toiveikas ja laskenut tunteja, ja sitten lohduton, kun kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen elämäniloisen siskon tunnit muuttuvat vähitellen päiviksi, viikoiksi ja vuosiksi. Kertonut lopulta siskolleen tarinaansa niin kuin hän sen näki. 

"Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen."

Jos kuvasin Susan Fletcherin esikoista, lumoavaa Irlantilaista tyttöä, termillä pienisuuri kirja, voisi Meriharakoita arvioida ihan samoin. Susan Fletcherin vahvuus on lyyrisessä kielessä, jolla on kyky sitoa yhteen ainoaan virkkeeseen elämän suurimmat tunteet sekä sen, miltä merituuli kasvoilla tuntuu.


Meriharakoiden teemoja ovat epävarmuus ja sen seuraukset, syyllisyys, ulkopuolisuuden tunne, kateus ja kaiken alleen nielevä katkeruus sekä rakastamisen vaikeus. Lisäksi se on tarina sisaruussuhteesta, pienenä keskosena syntyneen esikoistytär Moiran ja niiden kolmen seuraavan, jotka menivät kesken, valuivat hiekkatielle tai kylpyammeeseen, sekä Moiran ja hartaasti odotetun, yksitoista vuotta nuoremman pikkusisko Amyn, jolle mahdollisuus annettiin vasta liian myöhään.


Vaikka kirjan keskeisin henkilö onkin Moira, on minun helpointa samaistua ihanan pulppuavaan Til-tätiin, joka hurauttaa spontaanisti vanhalla autollaan läpi maan ihan vain viedäkseen siskontyttönsä kahville eikä koskaan, niinä synkimpinä (melo)dramatiikan hetkinäänkään, menetä uskoaan rakkauteen.


"Me elämme elämäämme, ja me suremme ja toivomme ja elämme elämäämme, ja kerran Miriam nauroi lukiessaan romaania ja painoi käden suunsa eteen häpeissään, koska oli nauranut. Ja George pyörittelee ruuvimeisseleitä edelleen, kävelee edelleen rannoilla takki tiukasti napitettuna, ja olen kertonut hänelle hiukan tästä kaikesta mitä olen sinulle kertonut - paloportaista ja neiti Baileystä. Lentopostista. Olen pujottanut käteni hänen käsivarteensa. Til sanoi kerran: Yksinkertaiset asiat tekevät meidät onnellisiksi. Ja silloin isä silitti kättäni. Kävellessämme uudella Walesin rannalla, jossa sinua ei ollut, mutta jossa kuitenkin oli."

Oikeastaan oli ihan hyvä, että alkuvuodesta olen lukenut useamman ihankivan ja keskinkertaisen kirjan. Erityisesti niiden jälkeen Fletcherin Meriharakat tuntuu niin erityiseltä lukukokemukselta.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

#äläostamitään-kuukausi ja mitä siitä opin.



 #äläostamitään-kuukausi ja mitä siitä opin

Olisi houkuttelevaa sanoa, että kuukauden ostolakko meni helposti. Sillä menihän se, periaatteessa: maaliskuussa meidän kynnyksen yli kannettiin ainoastaan kolmevuotiaan uusi päiväpeitto, joka sekin oli tilattu jo reippaasti helmikuun puolella. Se sijaan yhtään uutta vaatetta, kirjaa, lelua tai edes aikakauslehteä ei meille ilmestynyt ja kuun lopussa möin vielä meille tarpeettomia tavaroita Kirpparilla vajaan kolmensadan euron edestä.

Toki minullakin oli heikot hetkeni.

Yhtenä lauantaiaamuna päähän pälkähtää ajatus linssikeitosta, mutta siihen tarvittaisiin sauvasekoitinta, jota taas en - keittiönkaappien jo nyt ratkeillessa liitoksistaan - ole meille suostunut aiemmin ostamaan. Käyn jo selailemassa Sokoksen nettisivuja, mutta sauvasekoitin jää hankkimatta. Syömme siis täytettyjä paprikoita.

Myös farkkutakkikuume valtaa mielen. Kevätaurinko paistaa ja tekisi mieli hankkia samanlainen takki kuin silloin joskus lukioaikoina. Kiitos operaatio kirpputorin myös kaapeissa olisi taas tilaa, ja vaatehuoneen tyhjät henkarit näyttävät jopa vähän yksinäisiltä. Selailen taas nettikauppoja. Farkkutakki jää kuitenkin edelleen Hennesin sivuille.

Sitten keittiön kattolamppukin menee rikki ja poika R repii välikausihaalarinsa aidan reunaan. Onneksi kaapista löytyy neula ja lankaa (ei tosin auta ensimmäiseen ongelmaan).

(Sen verran repsahdan, että sanelen siskolleni IKEA-ostoslistaan meille uudet verhot makuuhuoneeseen sekä pari tyynyä. Minähän en niitä osta ja tavaratkin saan vasta huhtikuun puolella.)

Kuukauden ostolakon huomaa kieltämättä pankkitililtä: palkasta jää reilusti säästöön, kun rahaa kuluu pakollisten asumis-, ruoka-, päivähoito- ja puhelinlaskujen lisäksi ainoastaan pari kertaa ulkona syömiseen. Huomaan myös jotain muuta: minä, jos joku, olen todellinen TUNNESHOPPAILIJA.

Vaikkei rahaa kuukaudessa kulukaan kovin suurta summaa, vaikuttaa ostopäätöksiin aina senpäiväinen fiilis. Ankean työpäivän jälkeen automarketista tarttuisi helposti mukaan se ihana persikantuoksuinen vartalovoide tai kosteuttava naamio, ihan vaan illan piristykseksi. Ja perjantaiksi pitäisi saada aikakauslehti, onhan taas yksi viikko tehty pitkiä päiviä. Kokeiden korjausurakan jälkeen päädyn taas kerran etsimään sitä täydellistä farkkutakkia. Ja sinä yhtenä erityisen synkkänä päivänä tekisi mieliä vähintään uusia koko makuuhuoneen sisutus nytniinkuinheti.

Kun maaliskuussa ostoskoriin ei ole voinut heittää uutta kosmetiikkaa tai lehteä, on sinne päätynyt ehkä tavallista useammin suklaata.


Jos olisi helppoa sanoa, että kuukauden ostolakko meni kevyesti, voisi toisaalta yhtä hyvin sanoa myös, etten lopulta oppinut kuukaudessa yhtään mitään: heti huhtikuun ensimmäisenä päivänä klikkasin nimittäin ostoskoriin pitkään himoitsemani pellavalakanat. Kuukauden ostoslakon ansiosta hankintoja on tullut kuitenkin pohdittua paljon tarkemmin, ja esimerkiksi helmikuussa aloittamaani makuuhuoneremonttia on kerrankin suunniteltu ajan kanssa sen sijaan, että olisin idean saatuani rynnännyt ostamaan sen ensimmäisenä mieleen tulleen lampun. Ja kas, kaikkea ei olekaan pakko saada heti - kuukauden harkinnan jälkeen tulee kummasti tehtyä parempia ostoksia.