Ajatuksia blogihiljaisuudesta.

Jos jo aiemmista postauksista tai niiden harvenemisesta ei sitä ole huomannut: tänä syksynä olen ollut todella väsynyt. Ensin oli Berliinissä vietetyn kesäkuun jälkeen todella lyhyeltä ja täyteen pakatulta tuntunut kesäloma Suomessa, sitten raskaus, toki hartaasti toivottu, mutta lopulta alussa kuitenkin täynnä huolta ja pelkoa. Sitten alkoi pahoinvointi, joka kesti yli kaksikymmentä viikkoa, ja samassa rytäkässä aloitin uuden työn uudessa työpaikassa uusine ihmisineen, rutiineineen, kirjoineen ja käytänteineen: pätkätyöläisenä oli oltava tehokas, energinen ja pätevä, vaikka oikeasti olisin halunnut vain maata vessan lattialla pää ämpärissä. 

Ja sitten tuli toi pimeyskin ja flunssa, joka kesti viikkokausia.

Viime viikkojen aikana kesästä lähtien kerääntynyt uupumuskiintiöni on ruvennut olemaan täynnä: aamuöisin olen alkanut heräillä minuutin tarkkuudelta neljältä, minkä jälkeen olen makoillut kellonsoittoon asti pimeydessä kuunnellen kahta asunnossa nukkuvaa miestä ja miettien, miten voikaan yhtä aikaa olla niin äärettömän väsynyt ja täysin virkeä. Näiden öiden jälkeen on välillä ollut vaikeaa olla räjähtämättä pukemisen kanssa pelleilevälle nelivuotiaalle (puhumattakaan niistä huonoäiti-fiiliksistä, jotka sain myöhemmin päivällä, kun ystävät alkoivat vuorollaan jakaa tätä tekstiä Facebookissa), olla porukassa sosiaalinen saati jaksaa puhua relatiivipronomineista yhtään kenellekään. Tai kirjoittaa blogia.

Vaikka uuteen työpaikkaan ja -porukkaan hyppääminen sujuikin lopulta luontevasti, on kaikki uusi ollut samalla myös todella kuluttavaa. Pitkin syksyä on ollut ikävä entistä työpaikkaa, jonka käytänteet jo tunsin, sekä oppilaita, joiden kanssa olin jo vuosia sitten vääntänyt siitä, miksei yhdellä pisteellä vielä voi päästä ruotsinkoetta läpi ja miksi läksyjä tulee joka kerta - enää ei siis tarvinnut. Vaikka edelleen olen se sama Laura, jonka tunneilla puhutaan paljon, kertaillaan samoja sanoja yhä uudelleen ja uudelleen, jutustellaan välillä mukavia mutta annetaan aina toisille työrauha ja tehdään kovasti töitä numeroiden eteen, on lähtökohta nyt ihan eri: kun vielä viime vuonna olin opettaja, jonka käytänteet ja säännöt kaikki tunsivat ja jolle oli helppo tulla puhumaan, olen nyt taas kerran se uusi, joka tekee kaiken eri tavalla kuin edeltäjänsä ja joka joutuu aina perustelemaan miksi.

Koska blogi ei koskaan ole ollut mikään inhorealistinen avautumiskanava, on postauksien määrä pitkin syksyä vähentynyt. Toisaalta blogi ei myöskään koskaan ole ollut paikka, jossa olisin jaksanut kertoa lastenhuoneen uudesta korista silloin, kun olen kaikista väsynein. Niinpä aloittamani koripostaus jäi julkaisematta, samoin kuin isäinpäivän pätkismuffiniresepti ja useampi kirja-arvostelu. Kaveriviikonlopustakaan en tänään jaksanut kertoa, vaikka halusinkin.

Vaikka kirjoitankin blogia ihan vaan omaksi ilokseni, olen välillä tuntenut ihan käsittämätöntä huonoa omaatuntoa. On tuntunut, että ellen postaa viikkoon, ei kahden viikon jälkeen enää edes kannata postata. Silti välillä on ollut sekä vaikea keksiä mitään kirjoitettavaa että saada sitä hyvääkään ideaa muutetuksi sanoiksi. Yhä useammin iltaisin istun hetken tyhjää blogisivua tuijotellen ja tyydyn sen jälkeen tekemään jotain ihan muuta. Samalla tiedän, etten voi enkä halua sulkea yli neljä vuotta kirjoittamaani blogia ilman, että katuisin sitä jo muutaman viikon päästä. Siksi olen edelleen kirjoitellut edes jotain, välillä vähän enemmän ja välillä vähän vähemmän. Tänä syksynä kuitenkin aika usein vähän vähemmän.

Hei, miten teillä? Joko joku muukin alkaa olla (enemmän kuin) valmis lomalle

 ja sen jälkeen kevääseen?

Just nyt.

OLOT. Jos joku vielä käyttää minun kuulteni ilmausta seesteinen keskiraskaus, niin en vastaa seurauksista. Vaikka viikkoja on edessä vielä viitisentoista, alan olla jo niin iso, että termit jalkapallo ja jalkapallomaha toistuvat jatkuvasti ihmisten kommenteissa. Samalla kaikki loppuraskauden ikävimmät vaivat tuntuvat ilmaantuneen viimeisen parin viikon aikana, kymmenisen viikkoa etuajassa, ja etenkin edellinen viikko oli jo melko tuskainen. Oloa ei yhtään paranna jo kuudetta viikkoa jatkuva flunssa, joka on tällä viikolla alkanut tuntua myös poskionteloissa. 

YSTÄVÄT. Maanantaisen työpäivän jälkeen eteisen matolta löytyi kortti ja pikkuinen body ystävältä, joka ei ollut malttanut odottaa maaliskuuhun. 

SILTA III. Koukuttanut meidät ihan täysin. Mutta koska sarjasta on jäljellä enää yksi jakso, vinkkejä seuraavasta katsomisen arvoisesta sarjasta otetaan mielellään vastaan!

KEVYEMPI TYÖVIIKKO. Tämä viikko on minulla astetta kevyempi työviikko, jona olen päättänyt myös stressata vähemmän, jättää työt iltapäivisin koululle ja keskittyä kerrankin kunnolla asioihin, jotka tuovat minulle hyvää oloa. Viikko alkoikin ystävän kanssa maanantailounalla Passionissa, tiistaina rentouduin kasvohoidossa ja iltaisin olen joogannut sekä ahminut sivukaupalla hyvää dekkaria. Kelpaa, pitkästä aikaa.

ÄITIYSVAATTEET. Muutamaa äitiyspaitaa ja farkkuja lukuun ottamatta pukeudun edelleen pitkälti omiin vanhoihin vaatteisiini ihan vaan siitä syystä, etten ole löytänyt mistään minuntyylisiäni, kohtuuhintaisia äitiysvaatteita. 

VIIKONLOPPU. Tällä viikolla erityisen kiva: perjantaina vuoden ensimmäiset pikkujoulut, lauantaina päivä opiskelukaveriporukan kanssa ja sunnuntaina vielä joulumarkkinat. 

STARBUCKSIN KAHVI. Astetta parempi arki vitosella lähimarketista.

10 vinkkiä hyvän mielen jouluun.

Täällä Jyväskylässä on vietetty tänä viikonloppuna joulukadun avajaisia, mutta me jätettiin kemut väliin ja suunnattiin sen sijaan viikonlopuksi Äänekosken-mummolaan. Sen verran taisi lumipeite kuitenkin sekoittaa pään, että vaikka kuinka päätin olla mainitsematta sanaa joulu blogissa vielä marraskuussa, niin täksi päiväksi oli pakko listata meidän vinkit hyvän mielen jouluun: Siis kuinka selvitä joulun ajasta ilman suunnatonta stressiä, ylikalliita hutiostoksia sekä kiirettä ja löytää vielä se kuuluisa joulumieli.

1. Joulupuu

Vaikkei meidän lähipiiriin kuulukaan yhtään pientä tyttöä, sain minäkin paketoida tänä vuonna yhden Frozen-barbien, josta uskon olevan jouluaattona erityisen paljon iloa. Viime vuonna käärin samasta syystä pakettiin Beyondin-pipon. Tällä viikolla vietettiin Lasten oikeuksien päivää, jonka tämänvuotinen teema oli lapsiperheiden köyhyys; jo noin joka kymmenes suomalaislapsi elää köyhässä perheessä. Oman lähialueensa eriarvoistumista voi helposti vähentää jo ihan muutamalla kympillä. Katso keräysajat ja -paikat täältä.

2. Jotain valmista, jotain itse tehtyä

Saarioisen valmislaatikkojen tuunaus mausteilla ja kermalla, itse tehdyt ja kuorrutetut piparit valmistaikinasta, kotitekoinen Rocky road Juhlapöydän konvehtien kaverina sekä bonuksena mummoloiden joulupöydät.

3. Nettikauppoja, kiitos.

Stressitasoa vähentää huomattavasti, kun toppatakissa Sokoksen loisteputkilamppujen alla hikoilun ja jouluruuhkassa jonottelun sijaan voi klikkailla tärkeimmät joululahjat ostoskoriin kotisohvalta käsin. Myös kaupoissa kiertelystä tulee heti miellyttävämpää, kun koko perheen lahjoja ei tarvitse löytää yhdellä reissulla.

4. Less is more...

...eli mieluummin yksi harkittu paketti kuin viisi lahjaa vähän sinnepäin. Miehen kanssa olemme jo kolmen vuoden ajan sopineet, ettemme varsinaisesti lahjo toisiamme jouluna, vaan panostamme yhdessäoloon käymällä vaikka ulkona syömässä tai ostamme yhdessä jotain, mistä on oikeasti hyötyä kuten vaikkapa uudet untuvapeitot kaksi vuotta sitten. (Vaatii tosin sitä, että molemmat pitävät kiinni ostamattomuussopimuksesta, ettei käy kuten meillä ensimmäisenä hääpäivänä, jolloin minä en sovitusti ostanut mitään, mutta mies olikin käärinyt yllätyspakettiin Lumoavan korun.)

5. Lahjaksi lehmä

Mitä lahjaksi hänelle, jolla jo on kaikkea? No vaikka lehmä, puuntaimia, koulupuku tai syntymätodistus. Eettinen lahja on sekä kiva tapa hallita tavarapaljoutta että mahdollisuus antaa lahja, joka tulee todelliseen tarpeeseen. Ehdoton plussa on, että lahjoja löytyy nykyään kaikissa hintaluokissa: polkupyörä sitä kehitysmaassa tarvitsevalle kustantaa 55 euroa, mutta ruokaa lapsille saa seitsemällä eurolla. Lehmät, vuohet ja muut eettiset lahjat löydät esimerkiksi täältä, täältä ja täältä.

6. Joulukortti omasta valokuvasta

Ei ehkä kovin stressivapaata siinä vaiheessa, kun pitäisi saada otettua joulukorttikuva marraskuun pimeydessä ja nelivuotias päättää näyttää kieltä joka kuvassa. Kuvanmuokkaus ja monipuoliset valikoimat korttipohjia tekevät hommasta kuitenkin tämän jälkeen helppoa, ja omannäköiset, persoonalliset kortit saa yleensä kotiin nopeasti, edukkaasti ja mikä parasta, halutessaan valmiiksi allekirjoitettuina. Joulukiireen helpottaja etenkin meille joulukorttihulluille, joilla on iso suku ja paljon kavereita - ja tapana laittaa kirjepostia ihan kaikille.

7. Ystävät ja perhe

Eli mahdollisimman paljon aikaa niille, joita ei ikinä arjessa ehti nähdä tarpeeksi.

8. Kauneimmat joululaulut

Perinne, jonka sekä minä että mies olemme halunneet siirtää lapsuudenkodeistamme omaan perheeseemme. Yleensä käymme vähintään kaksissa Kauneimmissa joululauluissa, ihan vaan tankkaamassa joulun tunnelmaa, ja aikataulun salliessa olemme käyneet fiilistelemässä myös englanninkielisiä Christmas carrolseja. Kauneimmista joululauluista alkaa aina meidän joulu, ihan konkreettisesti. Tilaisuuksien ajat ja paikat voit katsoa täältä.

9. Toivolan Joulupiha

Varmasti jokaiselle jyväskyläläiselle tuttu pihapiiri saa jouluisemman ilmeen 28.11. alkaen. Meille Toivolan joulupihasta on jostain syystä tullut Itsenäisyyspäivän perinne, ja vapaapäivän kunniaksi on jo useampana vuonna suunnattu glögille ja jouluostoksille. Tarjolla jouluisia käsitöitä, askartelutarvikkeita, pieniä lahjoja koruista villasukkiin ja kaikkeen siltä väliltä sekä paljon jouluherkkuja kuten ah-niin-tallinnalaisia paahdettuja manteleita ja kinuskiomenia. Lisätietoa klikkaamalla tästä.

10. Frank Capran Ihmellinen on elämä (1946)

Ehkä ainoa elokuva, joka toimii täydellisesti vielä reilusti yli kahdenkymmenen katselukerran jälkeenkin ja tuo joulufiiliksen, vaikka ulkona pilkkopimeässä tulisi kaatamalla vettä.

Onko jotain, mitä tälle listalle pitäisi ehdottomasti vielä lisätä?

LInda Olsson: Kun mustarastas laulaa

"Pimeys oli väistynyt. Yöt olivat läpikuultavia, eivät enää mustia. Yrittipä Elisabeth palauttaa pimeyttä kuinka kovasti tahansa, salakavala valo siivilöityi sen lävitse. Hän makasi vuoteella täysissä pukeissa. Hänestä näytti kuin lintu seinällä olisi liikauttanut pieniä siipiään vähäisin, epätoivoisin leyhähdyksin. Niin hyödyttömästi. Niin loputtoman hyödyttömästi."

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten, 2014)

Gummerus, 320 sivua.

Kun mustarastas laulaa on tarina kolmesta yksinäisestä, jotka sattumalta päätyvät asumaan saman tukholmalaisen kerrostalon rappuun. Otto on seitsemänkymppinen eläköitynyt kirjakauppias, joka vasta leskeksi jäätyään on tajunnut olleensa yksin jo vuosikausia. Hänen alakerrassaan asuu Elias, herkkä sarjakuvataitelija, joka ei oikein koskaan ole osannut ottaa kontaktia muihin tai löytänyt ystäviä - saati kunnolla vielä itseäänkään. 

Yksi väärin jaettu kirje tuo miesten elämään kuitenkin jotain uutta: alakertaan hiljattain muuttaneen asuntoonsa linnoittautuneen viisikymppisen Elisabethin, josta huokuu käsittämättömän suuri suru.

"Minä asun tuossa asunnossa, koska en voi muutakaan. Ei minulla ole mitään annettavaa. Minä yritän vain selvitä päivän kerrallaan. Minkä kerran omistin, sen olen menettänyt, enkä voi saada sitä enää takaisin. Se on tuhoutunut ikiajoiksi. Ihmiseltä voi viedä ihan kaiken. Enkä nyt tarkoita tavaraa, en ollenkaan. Enkä fyysistä elämää. Tarkoitan kaikkea sitä, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Omaa itseä. Ja kun menettää sen, ei enää elä."

Kuten monen muunkin olssonin, myös tämän kirjan teemoja ovat yksinäisyys ja ystävyys, menneisyyden paino sekä hidas eheytyminen.

Oikeastaan minun ja Linda Olssonin suhde on vähän vaikea, sillä uuteen olssoniin tarttuessani en ikinä voi varmuudella tietää, saanko luettavakseni vain ihan kivan kirjan vai teoksen, jota en malttaisi jättää millään kesken. Sonaatteja Miriamille -kirjaan rakastuin aikoinani täysin, kun taas Laulaisin sinulle lempeitä lauluja sekä Kaikki hyvä sinussa olivat vain ihankivoja kirjoja, joita lukiessa huomasi välillä tekevänsä samalla mielessään seuraavan päivän tuntisuunnitelmia. Kun mustarastas laulaa -kirjan kanssa ongelma tuntuu olevan sama, kuin kahdessa muussa ihankivassa olssonissa: läpi koko kirjan tarina tasapainottelee herkän koskettavan ja epäuskottavan yltiödramaattisen välillä valiten lähes aina näistä jälkimmäisen. Välillä siirappi tuntuu konkreettisesti valuvan korvista ulos eivätkä juonenkäänteet saati hahmojen käyttäytyminen tunnu missään määrin uskottavilta - ei ihme, että kirjan henkilöt ja valitettavasti samalla itse tarinakin jäävät samalla kovin etäisiksi.

Avoimella, hienolla lopullaan Olsson pelastaa kyllä paljon, mutta siitäkin huolimatta olo viimeisen sivun jälkeen on ennen kaikkea valju. Ehkä Linda Olsson ei sittenkään ole se minun kirjailijani.

Kun on ammatiltaan yläkoulun ope...

Viime viikolla naureskelin Kolmistaan-blogin postaukselle aiheesta "Kun on maalta...". Teksti jäi mieleen, ja töihin kävellessäni oma versioni syntyi ihan itsestään. Ja ei, nyt en kerro, millaista on kasvaa pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, vaikka siitäkin keksisi helposti yhtä ja toista. Sen sijaan tällaista on olla töissä yläkoulussa:

KUN ON AMMATILTAAN YLÄKOULUN OPE...

• Ei ikinä tee töitä kahdeksasta neljään. Yhtenä päivänä lopettaa kahdeltatoista ja suuntaa kahville ystävän kanssa, toisena päivänä korjaa kokeita puoleen yöhön.
• Saa harva se päivä lukea avautumista pitkistä lomistaan ja lyhyistä työpäivistään Keskisuomalaisen Lyhyistä.
• Tuntee käsittämätöntä huonoa omaatuntoa, kun koko tiistai-ilta on mennyt ystävän kanssa teellä ja illalla vielä katsellaan miehen kanssa tv:tä. Olisiko kuitenkin pitänyt tarkistaa Wilma tai tehdä vielä uusi moniste huomiselle kaksoistunnille?
• Näkee kesän ensimmäiset koulu-unet aina juhannuksen jälkeisenä maanantaina.

• Saa viikonloppuna keskustassa käytyään kuulla maanantaina selvityksen liikkeistään: "Olit ope kaupungilla lauantaina jonkun miehen kanssa ja kävitte ainakin yhdessä lastenvaateliikkeessä ja Hennesillä."
• Osaa jo valmistautua hihittelyyn, kun lähdetään opiskelemaan englannin perfektiä ja kirjan onnettomana esimerkkinä on kysymyslause Has she played basketball?
• On jo tottunut selittelemään alansa palkkausta ja loma-aikoja niin tutuille kuin tuntemattomillekin.
• Kyynelehtii aina kuullessaan Suvivirren.
• Liikuttuu myös, kun luokallinen neljätoistavuotiaita katselee tyytyväisenä Solsidania.

• On kuullut Antti Tuiskun Sata salamaa tänä syksynä jo aika monesti.
• Ei hätkähdä, vaikka kesken alustuksen relatiivipronomineista joku viittaa ja kysyy, monelta Ahjon grilli tänään aukeaa. Osaa ehkä myös vastata.
• Kirjoittelee kyllä uuden käännöslausemonisteen kymmenessä minuutissa, mutta käyttää sen jälkeen vielä vartin etsiessään ja asetellessaan paperille sopivaa kuvaa Peppi Pitkätossusta.
• Saa aina välitöntä ja rehellistä palautetta oli kyseessä sitten kielioppimonisteen kuva ("Ope, miks tän ukon korvat on näin suuret?), oma raskausvatsasi ("Luulin ensin, että se oli vaan kaljamaha!") tai neuleesi, jossa on koristevetoketju takana ("Ope, sun paita on väärin päin!")
• On oikeasti fiiliksissä ruotsin supiinista ja siitä, että saa kirjoittaa koko taulun täyteen verbin taivutuksia.

Suosikkikuvia.

Mitä pidemmälle marraskuuta mennään, sitä harvemmin tulee kaivettua kamera esiin ja ikuistettua arjen ja juhlan puuhat ja sattumukset. Ostaessani ensimmäisen järjestelmäkamerani päätin, että myös opettelen käyttämään sitä ja ottamaan siitä kaiken irti. Silti en saanut mentyä valokuvauskurssille tai jaksanut lukea kameran käyttöohjetta muuten kuin sivusilmällä selaillen, ja vaikka aikoinani kuvia itse kehittäessäni säädin tuosta vaan kuviini aukot ja makentat, en ole osannut ottaa nykyistä kameraani yhtään haltuun. Nykyään kyllä säädän valotusta sekä muokkaan taustaa ja tarkennuksia, mutta edelleenkään en saa kamerastani kaikkea - tai juuri mitään - irti näinä päivinä, joina on pimeää, kun lähden töihin ja pimeää, kun iltapäivällä avaan päiväkodin portin. 

Siksi etenkin talvella blogissa näkyy enemmän vanhempia kuvia, niitä, joiden valoon olen tyytyväinen. Siitäkin huolimatta, että paras kuva ei välttämättä aina olekaan se teknisesti taidokkain vaan se, jonka nähdessään muistaa heti paikan, tilanteen, hetken tai tunteen, jonka takia kameran on alun perin päättänyt kaivaa esiin. Kuten nyt vaikka näistä.

Raskauskuvaus.

Vaikka edellisestä raskaudestani ei lopulta olekaan kuin vain viisi vuotta, tuntuu maailma muuttuneen siinä ajassa valtavasti - ainakin mitä tulee lapsiin, vauvoihin tai raskausaikaan. Varmasti suurin syy tähän on edellisen raskauteni jälkeen kehittynyt blogimaailma sekä some yleensäkin. Kun aloin odottaa esikoistani syksyllä 2010, oli Suomessa vasta muutama hassu blogi ja nekin vielä varsin pieniä ja kotikutoisia; varsinainen äitiys- ja perheblogigenre syntyi vasta myöhemmin, kehittyi ja kaupallistui. Siinä missä esikoisen aikaan hypetettiin lähinnä kotikutsuilta ostettuja Miikkareita ja kuvattiin kasvava maha ja perhe pelkästään omaan albumiin, tunnistaa  nyt jokainen somea seuraava odottaja pandakuosin Mini Rodiniksi ja osaa nimetä sen lisäksi vähintään puolenkymmentä suosituinta lastenvaatemerkkiä, tietää, miten järjestetään täydelliset Baby Showerit ja on luultavasti selaillut jo Pinterestistä ja Instagramista ideoita New born -kuvauksiaan varten.

Myöskään raskauskuvauksesta ei juuri viisi vuotta sitten Suomessa puhuttu - tai ainakaan se ei ollut yhtään niin suuri juttu kuin mitä se on nyt. Poika R:n odotusajalta minusta onkin lopulta vain muutama hassu kuva, jotka nekin on otettu vähän puolihuolimattomasti perheen vanhalla pokkarilla. Vatsan kasvaessa ei tullut mieleenkään varata aikaa valokuvaajalle, sillä eihän sitä tehnyt kukaan muukaan. Siksipä jo pikkuveljen odotuksen alussa päätin, että vaikken menekään mukaan jokaiseen somen ja blogimaailman lapsiperhevillitykseen tai hanki niitä kalleimpia lastenvaateuutuuksia, niin tällä kertaa ikuistan odotusajan kunnolla, muutenkin kuin näin omalla järkkärilläni.

Jos on lisääntynyt kysyntä, niin on toki tarjontakin. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että jokaiselta löytyy järjestelmäkamera, jos ei omasta kodista niin vähintään lähipiiristä. Ammattilaislaitteiden yleistyttyä ovat yleistyneet myös puoliammattimaisesti toimivat amatöörikuvaajat, lähinnä bloggaajat tai valokuvaharrastajat - laadukkaita, käsiteltyjä studio- tai miljöökuvia on yhtäkkiä mahdollista saada jo muutamalla kympillä. Silti itse tiesin heti, kenet haluan ikuistamaan tämän raskausmahan. Tuntuukin erityisen kivalta, että saimme sovittua kuvausajan samalle valokuvaajalle, joka aikoinaan dokumentoi meidän hääpäivämme, otti kahden vuoden kuluttua siitä nelivuotiaan yksivuotiskuvat ja kuvasi vielä koko perheen Kankaan hylätyllä tehdasalueella poika R:n kaksivuotispäivänä.

Ajoituksen valintaan tarvitsisin kuitenkin teidän apuanne. Eli milloin on paras aika raskauskuvaukselle? Toiveina olisi kuitenkin jo iso vauvamaha, mutta ilman sitä viimeisten raskausviikkojen turvotusta tai muuten tuskaista oloa. Alustavaksi ajankohdaksi sovimmekin valokuvaajan kanssa lopulta 34. raskausviikon, toki niin, että olojen mukaan sitä voidaan edelleen siirtää suuntaan tai toiseen. Sillä kuten peiliin katsoessa näkee: alan olla tässä vaiheessa jo aika iso.

Hei te paremmin tietävät, mikä on paras aika raskauskuvaukselle?

Isi.

"Isillä on silmälasit.

Isi tykkää tutkimisesta ja tekee paljon töitä.

Isin pitäisi tulla kokouksesta nopeammin kotiin.

Isi rentoutuu istumalla lepakkotuolissa ja lukemalla sanomalehteä.

Isi on kiva.
Isi herkuttelee muffineilla, kakuilla, jäätelöllä, pipareilla ja pannukakulla.

Isi tykkää traktoreista ja leikkii koneleikkejä.

Isi on hyvä auttamaan ja rakentamaan legoista maatilan.

Isi lukee paljon Urheilulehteä ja osaa korjata lampun.

Isi tykkää kaikista äidin ruuista.

Isi suuttuu, jos rikon jotain.
Kun isi on vihainen, pitää pyytää anteeksi.

Parasta isissä on, että isi leikkii mun kanssa ja auttaa aina."

Yoogaia osana arkea eli kuinka selvittiin, kun kuherruskuukausi oli ohi.

Kuukausi sitten kirjoittelin uudesta kumppanistani, Yoogaiasta. Siitä, kuinka pitkästä aikaa olin saanut säännöllisen liikunnan osaksi elämääni ja oppinut ottamaan itselleni ja omalle hyvinvoinnilleni aikaa. Jopa löytänyt sen kuuluisan liikunnan ilon.

Sitten kävi se vanhanaikainen: iski koko perheen kerralla kaatanut kahden viikon flunssa ja pakollinen liikuntatauko. Samaan aikaan sain korjattavakseni koko kuluneen jakson kokeet ja mietittäväksi arvioinnit, joten kun iltaisin se oma aika vihdoin alkoi, näppäilin taas koneelle Yoogaian sijaan Wilman tai nappasin käteeni punakynän. Viikon tauko venyi ihan huomaamatta kahdeksi, ja vaikka flunssa jo olisikin sallinut rentouttavan joogan tai yinin, tuli netin osoitekenttään kirjoitettua ilta toisensa perään ihan jotain muuta kuin Yoogaiaa - oli helppo taas laiskotella, kun sen makuun oli päässyt. Kävi ihan samalla tavalla kun viimeksi osallistuessani ryhmäliikuntatunneille: yhtenä viikkona olimme reissussa, sen jälkeen olin kaksi viikkoa kipeänä ja kuukauden tauon jälkeen zumbatunnille raahautuessani timmi ja pirteän energinen vastaanottovirkailija katsoi papereitaan ja huomautti, että minuapa ei juuri ole tunneilla näkynytkään. Eipä näkynyt seuraavallakaan viikolla.

Kahden viikon tauon jälkeen se kieltämättä kävi nytkin mielessä: lopettaminen. Helpointa olisi nimittäin ollut peruuttaa vähin ääni koko Yoogaian tilaus ja siirtyä taas satunnaisiin viikoittaisiin lenkkeihin. Sanoa, etten sitten lopulta kuitenkaan ehtinyt.

Silti syysloman jälkeisellä viikolla otin itseäni niskasta kiinni ja naputtelin koneelle taas hetkeksi unohtuneen osoitteen. Vaikka edelleen oli kiire.

Viime viikolla olen taas saanut palattua siihen kolmen treenin viikkovauhtiin, joka tuntuu parhaalta juuri minulle. Niinä vähän energisempinä iltoina tai viikonloppuaamuisin harjoittelen astetta rankemman aamun flow -tunnin mukana, ja kun olo on uupuneempi, valitsen tallenteista lempeän flown tai dynaamisen hathan. Ja silloin, kun tuntuu, etten enää kaiken härdellen keskellä taivu joogapunnerruksiin, rauhoitun kuitenkin rentouttavalla joogalla. Tärkeintä on, että teen jotain, ihan mitä tahansa.

Jo ensimmäisten joogaharjoitusten jälkeen lokakuun alussa tuntui, että keho suorastaan huusi hetken rauhoittumisen ja treenaamisen perään. Eikä pelkästään keho vaan ennen kaikkea mieli. Vanhanaikaisesti kävi nimittäin myös siinä mielessä, että vaikka kuinka elokuussa päätin järkevöittää työhön käyttämäni ajan määrää, ovat kaksi uutta kirjasarjaa ja uudenlaiset kurssit ajaneet minut taas töiden pariin aina iltayhdeksän jälkeen. Raskaus yhdistettynä uuden työn aloittamiseen, nelivuotiaan lyhennettyyn hoitoaikaan sekä jo muutenkin hektiseen lapsiperhearkeen on tarkoittanut sitä, että tänä syksynä olen ollut väsyneempi kuin koskaan aiemmin - välillä jopa siinä määrin, että kroppa tuntuu olevan ihan lopussa. On ollut pakko yrittää alkaa huolehtia myös itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan, vaikka monesti tuntuu, että kiireessä uupuva aika tulee napattua juuri niistä.

"Note to myself: On those days, when I feel I can't find time for yoga, I need it the most," minulle Yoogaiaa alun perin suositellut ystävä päivitti yhtenä päivänä Facebookiin. Ihan saman olen kuluneen puolentoista kuukauden aikana huomannut itsekin.


Kuva: Yoogaia

Liebster award.

Jostain syystä blogihaasteiden ja -tunnustusten kanssa on aina sama juttu: vaikka niitä onkin aina erityisen kiva saada, ei niihin ikinä saa vastattua reaaliajassa, vaan joka kerta haaste jää jonnekin taka-alalle, puoliksi unohtuukin, ennen kuin siihen kunnolla saa tartuttua. Liebster award -haasteen sain Mukavuusalue-blogin Riksulta jo jonkin aikaa sitten ja kuinkas kävikään: vastaaminen jäi, kunnes vihdoin viime viikolla asian muistaessani kaivoin saamani kysymykset esiin. Haasteen idea on siis nostaa esille ja jakaa tunnustusta myös niille vähemmän hypetetyille ja seuratuille blogeille ja ehkä samalla tutustua lähemmin ihmiseen blogin takana.

Tässäpä siis minulle esitetyt kysymykset vastauksineen.

1. Mistä blogisi nimi tulee?

Oikeastaan blogin nimi tulee reilun kymmenen vuoden takaa. Olin silloin juuri muuttanut Jyväskylään ja kirjoittelin tekstejä, pitkälti runoja ja muuta proosaa, otsikolla Tässä kaupungissa tuulee aina. Sen jälkeen nimi ikään kuin jäi elämään. (Ja tiedoksi teille, jotka olette nimen googlanneet ja tiedätte, että tässä Kaupungissa tuulee aina on myös rap-duo Nikon & Tapsan ensimmäinen studioalbumi vuodelta 2007, niin minä keksin saman nimen jo vuosia aiemmin!)

2. Miten blogipostauksesi tyypillisesti syntyvät?

Ihan yleensä asioista, joita pyörittelen mielessäni: lukemistani kirjoista, paikoista, joihin matkustan, resepteistä, joista kokeilen ja arjen sattumuksista. Sen lisäksi saatan bongata kiinnostavia aiheita vaikka lehdistä, netistä tai toisista blogeista tai sitten eteen osuu joku ajankohtainen aihe, josta haluan kirjoittaa omasta näkökulmastani. Nykyään kirjoitan pitkälti omista ajatuksistani ja mielipiteistäni, joten harvemmin blogista voi seurata, mitä meidän perhe minäkin päivänä on puuhaillut. Jotenkin ne tuntuvat kuuluvan ennemmin yksityisyyden piiriin.

3. Aiheuttaako blogi sinulle koskaan paineita?

Olisi kiva sanoa, että ei, mutta silloin valehtelisin. Ajaudun writer's blockiin kuukausittain, ja vaikka olen päättänyt, etten kirjoita mitään väkisin, tuntuu joskus siltä, että jotain olisi saatava julkaistuksi, jos en ole postannut useampaan päivään. Vaikkei pitäisi, huomaan silloin tällöin myös vertaavani itseäni bloggaajana niihin valovoimaisempiin, joiden kuvat ovat ammattilaistasoisia marraskuun pimeimpänä aikanakin ja jotka tuottavat laadukasta, puhuttelevaa ja ajan hermoilla olevaa tekstiä päivittäin. Ehkä varsinaisten "paineiden" sijaan tuntuu ennemminkin välillä turhauttavalta, etteivät minun taitoni, aikani ja halunikaan riitä samaan.

4. Millaisella kameralla kuvaat ja miten olet oppinut kuvaamista ja kuvankäsittelyä?

Viimeiset vajaat kolme vuotta olen kuvannut Canon EOS 600D -kameralla ja sen perusobjektiivilla.

        Olen oikeastaan kuvannut "aktiivisesti" teini-ikäisestä asti ja vuosia sitten kuuluin myös pitkään Kameraseuraan. Tällöin toki kuvattiin vielä filmille ja itse kuvaamisen ja kameran säätöjen sijaan fokus oli kuvien kehittämisessä; siis siinä, mitä kaikkea kuville voikaan tehdä, kun ne kehittää alusta alkaen itse. Mitään varsinaista kuvausoppia en ole ikinä saanut saati saanut tutustuttua kamerani käyttöohjeisiin, joten siinä mielessä jokin valokuvauskurssi olisi tosi mielenkiintoinen ja hyödyllinen.

     Kuvankäsittelyssä olen pitkälti itseoppinut - tai itseoppimaton. Käytännössä säädän netin ilmaisohjelmilla ainoastaan valoa ja varjoja, ja haluaisin osata paljon enemmän - jos vaan en olisi niin äärettömän laiska ja haluton opettelemaan uusia (tietokone)ohjelmia. 

5. Mikä on lempipaikkasi kotona?

Ehdottomasti oma sänky.

6. Millainen olisi unelmiesi asunto tai talo?

Koko elämäni kerrostalossa asuneena en jotenkin osaa edes kaivata tai sen suuremmin haaveilla omasta pihasta tai isosta talosta ja siinä missä ystävät ympärillä rakentavat taloja tai piirrättävät suuria suunnitelmia arkkitehdilla, olen minä vielä pitkälti tyytyväinen minikokoisessa kolmiossamme. Oikeastaan haaveena olisi lähinnä iso keittiö, jossa olisi tilaa niin suurelle pöydälle, että kaikki ystävät voisi kutsua syömään samaan aikaan eikä kenenkään tarvitsisi vuorotella - ja toki yksi makuuhuone lisää jossain vaiheessa.

7. Mitä sisustukseen, muotiin tai ruokaan liittyvää blogihittiä et ymmärrä?

Monesta blogihitistä olen innostunut itsekin, sen verran mainostuksen vaikutukselle altis kun olen, ja uusista tuotteista on kiva saada tietoa. Ylipäätään jatkuvaa kuluttamista, uuden hankkimista ja niihin kannustamista ei kuitenkaan ymmärrä. Toki ymmärrän, että bloggaajat saavat paljon tavaraa yhteistyön kautta ja mainostaminen on molemmille osapuolille hyvää bisnestä - aina kyse ei ole uuden tavaran ostamisesta eikä varmasti yleensä - ainakin toivon mukaan - ostamisesta pelkän ostamisen vuoksi. Silti jatkuva mainostaminen ja uuden tuotteen esittely uuden tuotteen esittelyn perään on minulle aikamoinen turn off, ja jos blogi alkaa olla pelkkää puistopiknikiksi naamioitua kenkämainosta tai yhteistyön merkeissä toteutettuja brunsseja, siirryn helposti sisällöllisesti toisenlaisten blogien pariin. Saman vastareaktion saa myös aikaan se, jos joku tuote esiintyy kerta toisensa jälkeen joka toisessa seuraamassani blogissa: esimerkiksi Mini Rodinin lastenvaatteet, Crocsin kengät ja Stringin valkoinen hylly mustavalkoisessa olohuoneessa tuntuvat jo aika nähdyiltä.

8. Mikä on bravuurisi keittiössä?

Pintapaistettu lohi limetti-chililiemessä. Meillä minä hoidan ruuanlaiton arkisin lähes aina, joten repertuaariin kuuluvat lähinnä nopeat pastat, salaatit ja lapsiperheen suosikit. Bravuureita kokkaa enemmän mies, joka laittaa viikonloppuisin ruokaa pitkän kaavan mukaan.

9. Mikä on lempikukkasi?

Tulppaani.

10. Mistä saavutuksestasi tai tekemästäsi asiasta olet ylpeä?

Tein aikoinani graduni töiden ohella kahdessa kuukaudessa käytännössä heti proseminaarin aloitettuani, ja muiden esitellessä kurssin lopuksi tutkimussuunnitelmiaan, olin minä jo saanut graduni yliopiston kirjastoon.

11. Minne haluaisit matkustaa?

Ai minne vain? Ehdottomasti New Yorkiin ja sieltä autolla Amerikan halki San Franciscoon. (Todella realistinen haave pätkätöitä tekevälle lapsiperheen äidille, joka kärsii autossa matkapahoinvoinnista, mutta ainahan saa unelmoida!)

Koska haaste on kiertänyt blogeissa jo jonkin aikaa, en haasta tällä kertaa ketään. Halukkaat voivat toki napata nämä Riksun kysymykset itselleenkin pohdittaviksi: olisi nimittäin kiva lukea teidänkin ajatuksianne muun muassa bloggaamisesta ja blogienne alkuajoista.