Jos jo aiemmista postauksista tai niiden harvenemisesta ei sitä ole huomannut: tänä syksynä olen ollut todella väsynyt. Ensin oli Berliinissä vietetyn kesäkuun jälkeen todella lyhyeltä ja täyteen pakatulta tuntunut kesäloma Suomessa, sitten raskaus, toki hartaasti toivottu, mutta lopulta alussa kuitenkin täynnä huolta ja pelkoa. Sitten alkoi pahoinvointi, joka kesti yli kaksikymmentä viikkoa, ja samassa rytäkässä aloitin uuden työn uudessa työpaikassa uusine ihmisineen, rutiineineen, kirjoineen ja käytänteineen: pätkätyöläisenä oli oltava tehokas, energinen ja pätevä, vaikka oikeasti olisin halunnut vain maata vessan lattialla pää ämpärissä.
Ja sitten tuli toi pimeyskin ja flunssa, joka kesti viikkokausia.
Viime viikkojen aikana kesästä lähtien kerääntynyt uupumuskiintiöni on ruvennut olemaan täynnä: aamuöisin olen alkanut heräillä minuutin tarkkuudelta neljältä, minkä jälkeen olen makoillut kellonsoittoon asti pimeydessä kuunnellen kahta asunnossa nukkuvaa miestä ja miettien, miten voikaan yhtä aikaa olla niin äärettömän väsynyt ja täysin virkeä. Näiden öiden jälkeen on välillä ollut vaikeaa olla räjähtämättä pukemisen kanssa pelleilevälle nelivuotiaalle (puhumattakaan niistä huonoäiti-fiiliksistä, jotka sain myöhemmin päivällä, kun ystävät alkoivat vuorollaan jakaa tätä tekstiä Facebookissa), olla porukassa sosiaalinen saati jaksaa puhua relatiivipronomineista yhtään kenellekään. Tai kirjoittaa blogia.
Vaikka uuteen työpaikkaan ja -porukkaan hyppääminen sujuikin lopulta luontevasti, on kaikki uusi ollut samalla myös todella kuluttavaa. Pitkin syksyä on ollut ikävä entistä työpaikkaa, jonka käytänteet jo tunsin, sekä oppilaita, joiden kanssa olin jo vuosia sitten vääntänyt siitä, miksei yhdellä pisteellä vielä voi päästä ruotsinkoetta läpi ja miksi läksyjä tulee joka kerta - enää ei siis tarvinnut. Vaikka edelleen olen se sama Laura, jonka tunneilla puhutaan paljon, kertaillaan samoja sanoja yhä uudelleen ja uudelleen, jutustellaan välillä mukavia mutta annetaan aina toisille työrauha ja tehdään kovasti töitä numeroiden eteen, on lähtökohta nyt ihan eri: kun vielä viime vuonna olin opettaja, jonka käytänteet ja säännöt kaikki tunsivat ja jolle oli helppo tulla puhumaan, olen nyt taas kerran se uusi, joka tekee kaiken eri tavalla kuin edeltäjänsä ja joka joutuu aina perustelemaan miksi.
Koska blogi ei koskaan ole ollut mikään inhorealistinen avautumiskanava, on postauksien määrä pitkin syksyä vähentynyt. Toisaalta blogi ei myöskään koskaan ole ollut paikka, jossa olisin jaksanut kertoa lastenhuoneen uudesta korista silloin, kun olen kaikista väsynein. Niinpä aloittamani koripostaus jäi julkaisematta, samoin kuin isäinpäivän pätkismuffiniresepti ja useampi kirja-arvostelu. Kaveriviikonlopustakaan en tänään jaksanut kertoa, vaikka halusinkin.
Vaikka kirjoitankin blogia ihan vaan omaksi ilokseni, olen välillä tuntenut ihan käsittämätöntä huonoa omaatuntoa. On tuntunut, että ellen postaa viikkoon, ei kahden viikon jälkeen enää edes kannata postata. Silti välillä on ollut sekä vaikea keksiä mitään kirjoitettavaa että saada sitä hyvääkään ideaa muutetuksi sanoiksi. Yhä useammin iltaisin istun hetken tyhjää blogisivua tuijotellen ja tyydyn sen jälkeen tekemään jotain ihan muuta. Samalla tiedän, etten voi enkä halua sulkea yli neljä vuotta kirjoittamaani blogia ilman, että katuisin sitä jo muutaman viikon päästä. Siksi olen edelleen kirjoitellut edes jotain, välillä vähän enemmän ja välillä vähän vähemmän. Tänä syksynä kuitenkin aika usein vähän vähemmän.
Hei, miten teillä? Joko joku muukin alkaa olla (enemmän kuin) valmis lomalle
ja sen jälkeen kevääseen?