Neljäs kuukausi Pikkuveljen kanssa.

jolloin...

...ajoimme ensimmäistä kertaa yhdessä maalle ja Pikkuveli näki lehmiä ja kanoja.

...Pikkuveli rupesi kutiamaan ja nauroi ääneen ensimmäistä kertaa.

...nukuimme edelleen hyvin (lukuun ottamatta sitä vaihetta, jolloin Pikkuveli keksi, että aamu alkaakin jo neljältä).

...sairastimme rotarokotetta melkein kaksi viikkoa.
...söin edelleen ihan liikaa karkkia iltaisin sekä päivisin siellä keittiön kaapin oven takana.

...teimme kesäsuunnitelmia ja varasimme ensimmäisen ulkomaanreissun nelihenkisenä perheenä.

...Pikkuveli keksi, miten tarttua leluun ja viedä se suuhun sekä kuinka matolla voi edetä, jos työntää vauhtia jaloillaan. 

...jätin Pikkuveljen ensimmäistä kertaa isin kanssa nukkumaan ja karkasin itse siskon kanssa kuuntelemaan Samuli Putroa.
...meillä kiukuttiin edelleen ajoittain kipristelevää mahaa, mutta vietettiin useammin ihan seesteisiäkin päiviä.

...keitin pakkaseen valmiiksi ensimmäiset porkkanasoseet.
...siirsimme perjantaikahviperinteemme perhepuistoon, jonka perhekahvilasta kaksi pullaa, kahvin ja mehun sai kahdella eurolla

...Pikkuveljellä oli vauvantuoksua enää ihan pikkuisen korvan takana.

.

Edelliset kuukaudet näet täältä, täältä ja täältä.

Kristina Ohlsson: Lotus blues

"MB: Mukaan mahtuu todella kuluneita tarinaelementtejä: ratkaisematta jääneitä murhia, mahtava huumekeisari, seksiriippuvuudesta kärsivä menestyksekäs asianajaja. Ja tietenkin herttainen pikkulapsi. Siinä on toisin sanoen kaikki loistavan elokuvakäsikirjoituksen ainekset. Erästä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.

   FO: Eli?

  MB: Kyse ei ole elokuvasta, vaan kylmästä todellisuudesta. Kaikki tapahtui aivan ihmisten nenän edessä, eikä yksikään niistä idiooteista huomannut mitään. Täytyy tosin muistaa, ettei mikään ollut sitä, miltä ensi silmäyksellä näytti."

Kristina Ohlsson: Lotus blues (Lotus blues, 2014)

WSOY, 415 sivua.

Näytös Martin Bennerin asianajotoimistolla on kuin suoraan B-luokan gangsterielokuvasta: sulkemisajan jälkeen huoneeseen astuu oudosti käyttäytyvä, huolittelematon mies, joka esittelee itsensä Bobby T:ksi, vaatii asianajajaa ottamaan tutkittavakseen siskonsa tapauksen ja todistamaan tämän syyttömyyden. Pahaksi onneksi Bobbyn sisko Sara Tell ehti kuitenkin tunnustaa viisi murhaa ennen kuin pakeni vankilasta ja hyppäsi sillalta mereen. Jokin Saran tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän - ja se jokin herättää myös Martin Bennerin mielenkiinnon. Ja missä on Saran poika Mio, joka katosi jäljettömiin päiväkodin pihalta Saran kuolinpäivänä ja joka Bobbyksi itseään kutsuvan miehen mukaan on koko arvoituksen avain?

Alkaessaan tutkia tapausta Martin ei kuitenkaan tiedä, mihin on sotkeutumassa - ja millaiseen vaaraan samalla saattaa kaikkein rakkaimpansa.

Kristina Ohlsson nousi ruotsalaisten huippudekkaristien joukkoon viidellä Fredrika Bergman -kirjallaan. Lotus bluesin kanssa Ohlsson kokeilee kuitenkin jotain ihan muuta: kirja aloittaa kaksiosaisen Martin Benner -jännitystarinan, jonka jälkimmäinen osa, Mion blues, ilmestyy suomeksi tämän vuoden lokakuussa.

Sinänsä Kristina Ohlsson ei ole hypännyt kovin kauas mukavuusalueeltaan, sillä Fredrika Bergman -sarjan koukut kuten mukaansatempaava juoni, mielenkiintoinen rikos sekä mahdollisuus toimia itse salapoliisina löytyvät myös uudesta kirjasarjasta. Sen sijaan päähenkilön kanssa Kristina Ohlsson on halunnut kokeilla jotain ihan uutta: siinä missä Fredrika Bergman oli korkeasti koulutettu, nopeaälyinen ja arvostettu kriminologi, on Martin Benner, no, korkeasti koulutettu, nopeaälyinen ja arvostettu asianajaja mutta myös niin käsittämättömän ärsyttävä egoisti, pelimies ja snobi, ettei koko hahmossa Fredrika Bergmanin tapaan ole ollenkaan samastumispintaa tai uskottavuuttakaan. Itse asiassa tarinan edetessä alkaa jollain tapaa vaikuttaa siltä, että se on tarkoituskin - tietyssä mielessä Martin Benner on eräänlainen parodia tyypillisestä kovaksikeitetyn dekkarin päähenkilöstä. Mutta jos kirjan alussa kaipasinkin ihanan aitoa ja fiksua Fredrikaa, aloin pikku hiljaa, tahtomattani, pitää myös Martinista. Voi Kristina Ohlsson, minkä teit!

Ihan edellisten teosten tasolle Ohlsson ei uudella aluevaltauksellaan pääse, mutta myös Martin Bennerin tarinan ensimmäinen osa tulee luettua muutamassa päivässä, ihan koska josnytluenvieläyhdenluvunennennukkumaanmenoa.

Koska kyseessä on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa, on helppo arvata, että kirja loppuu totaaliseen cliff hangeriin - jopa sen verran onnistuneeseen sellaiseen, että lokakuuhun odottelun sijaan odottelen juuri kirjastosta päätösosaa alkuperäiskielellä. Varo vaan, Sara Tell, ei mene montaakaan viikkoa kun sinun arvoituksesi on kokonaan ratkaistu!

Viisi.

Hän on viisi. 

Poika, joka juoksee lähipuistoon (niin, että saan työntää vaunuja ihan tosissani pysyäkseni perässä), hyppää hämähäkkikeinuun ja huutaa tuulettaen "Jes, jes, täällä ollaan!". 

Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot.

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi

Tarkoitus oli tulla kirjoittelemaan tänne viimevuotiseen tapaan kesän Bucket listia, mutta sitten päätinkin, että tästä kesästä selvitään ilman sen suurempia suunnitelmia tai paineita. Sen sijaan kesälukulistan teen tänäkin vuonna. Tässäpä siis vinkkejä niille, jotka miettivät, minkä kirjan napata mukaan rannalle tai viikonlopun mökkireissulle.

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi

Jännityksen ystäville:

1) Anne Rice: Veren vangit

2) Camilla Läckberg: Majakanvartija

3) Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Huumoria:

4) David Duchovny: Pyhä lehmä

5) Erlend Loe: Naisen talloma

6) Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ravisuttavaa luettavaa kaipaavalle:

7) Anja Snellman: Parvekejumalat

8) Eve Hietamies: Puolinainen

9) George Orwell: Vuonna 1984

Sinisiä sävyjä, ajattelemisen aihetta ja kaunista kieltä:

10) Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

11) Tove Jansson: Kesäkirja

12) Riikka Pulkkinen: Raja

Tarinoita rakkaudesta ja ystävyydestä:

13) Emily Brontë: Humiseva harju

14) Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

15) Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Jotain erilaista:

16) Tuula Karjalainen: Tove Jansson, tee työtä ja rakasta

17) Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

18) Alice Munro: Liian paljon onnea

Erityisen hyviä kotimaisia:

19) Tommi Kinnunen: Lopotti

20) Kjell Westö: Kangastus 38

21) Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Viimevuotiseen kesälukuvinkkipostaukseen pääset tästä,

ja hei,

kommenttikenttään voi mielellään lisätä vielä omat lukuvinkit!

Oktonautti-bingoa, pieniä vieraita ja pari pellillistä pizzaa.

Lapsuudenystävä, joka ilmestyi samettihatussaan koulun pihalle ja on kulkenut sen jälkeen mukana matkassa yli kaksikymmentä vuotta. Tyttö, johon tutustuin Landvetterin lentokentällä yksitoista vuotta sitten. Opiskelukaverin, jonka kanssa yhteydenpito ei loppunut luentojen myötä. Miehen yläasteaikainen koulukaveri, meidän esikoisen kummisetä. Naapurit, uudet ja vanhat päiväkotikaverit, puistokaverit, vanhemmat ja sisko. Ja joka vuosi isompi joukko niitä kaikkein pienimpiä.

Viikonlopun aikana meidän vajaa kuusikymmentä neliöitä täyttyi kolmestakymmenestä synttärivieraasta. Silti sunnuntai-iltana oli harvinaisen mukava kerätä lastenhuoneen matolta pikkulegoja ja raivata keittiön tasot vallanneita Muumi-mukeja, mehulaseja ja pikkulusikoita. Jos jostain olen erityisen onnellinen niin siitä, miten paljon meidän viisivuotiaamme elämässä onkaan tärkeitä ihmisiä.

(Päivänsankari toivoi Oktonautti-teemaa ja sen myös sai: sitruuna-lakutäytteisen kakun meille teki Riikan kakkumania, jota voin suositella kyllä lämmöllä. Ensi vuonna kuitenkin luultavasti taas jotain ihan muuta ja kuinka ollakaan, päivänsankari kuului jo muutama viikko sitten kutsuvan puistossa kavereita kuusivuotissynttäreilleen.)

Kuukauden arkiruoka: supernopea kasvispasta

SUPERNOPEA KASVISPASTA

spagettia

suolaa

mustapippuria

3 valkosipulinkynttä

mustia oliiveja

aurinkokuivattuja tomaatteja

artisokkia

basilikaa

Laita pastavesi kiehumaan ja lisää joukkoon suola ja valkosipulinkynnet. Keitä spagetti valkosipulien kanssa al denteksi.

Hienonna oliivit ja pilko artisokat ja aurinkokuivatut tomaatit. Huuhtele ja silppua basilika.

Ota vähän keitinvettä talteen ja siivilöi pasta. Poimi valkosipulinkynnet ja hienonna ne. Sekoita kattilassa spagetti, kasvikset, basilika ja valkosipulit ja lisää maun mukaan keitinvettä. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Erik Axl Sund: Varjojen huone

"Mikään Jeanette Kihlbergin kaksikymmentävuotisella poliisinuralla ei ollut valmistanut häntä tähän, ja kun tänne kootun väkivallan määrä valkenee hänelle koko laajuudessaan, hänen päätään huimaa. Haluammeko me tosiaan olla sokeita? hän ajattelee. Emmekö me halua nähdä?"

Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvisningar, 2012)

Otava, 364.

Jos kaipaat vinkkejä kevyeen kesälukemiseen, tämä postaus ei ole sinua varten.

Jeanette Kihlberg tutkii edelleen sadistisista lapsenmurhista alkanutta murhavyyhtiä, joka tuntuu paisuvan ja raaistuvan päivä päivältä. Siltikään hän ei osaa mitenkään valmistautua siihen, mitä varjojen huoneen seinien sisäpuolelta lopulta löytyy.

Omaa tutkimustaan tekee myös Sofia Zetterlund. Vihdoinkin hän on alkanut nähdä menneisyytensä uudessa valossa.

Varistyttö-trilogian päättävän Varjojen huoneen keskeisin teema on kosto. 

Itse asiassa luin Varjojen huoneen jo viikkoja sitten, ennen JoJo Moyesin hyvänmielenkirjaa - jollain tasolla tuntui, että Erik Axl Sundin vastapainoksi piti saada jotain höyhenenkevyttä ja viihdyttävää, jotain mitä saattoi lukea sivun silloin, toisen tällöin ilman, että joutui samalla kantamaan hartioillaan koko maailman painoa. Ja niin kuin kirjaa oli välillä vaikea lukea, siitä oli lopulta vaikea myös keksiä mitään kirjoitettavaa. Varistyttö-trilogian kirjoja ei niiden sisällön takia voi oikein arvioida "hyviksi", mutta toki sarjan viimeinenkin osa omalla tavallaan koukuttaa, viihdyttääkin, pakottaa lukemaan loppuun ja lyö lukijalleen totaalisesti luun kurkkuun. Silti Varjojen huoneen jälkeen olisin toivonut jotain muuta, jotain enemmän. Ehkä edes pienen palasen toivoa siitä, että lopulta paha ei aina voitakaan.

Kirjasarjan aloittaneille myös kolmas osa on eräänlainen måste. Kirjana se on kuitenkin mielestäni sarjan heikoin. Ei enää niin shokeeraava kuin trilogian aloittava Varistyttö, ei myöskään siinä mielessä kiehtova kuin kakkososa Unissakulkija vaan ennemminkin kirja, joka lähinnä vain vastaa kaikkiin edeltävien osien herättämiin kysymyksiin - eikä mitenkään hyvällä tavalla. 

"Hänen täytyy tehdä vain yksi asia. Babil Jar. Sen jälkeen hän ei palaa enää koskaan, ja hän on myös päättänyt luopua äidinkielistään. Hän ei aio koskaan enää lausua sanaakaan ruotsia tai tanskaa. Ei enää milloinkaan, ei tämän viimeisen sanan jälkeen, jonka hän lausuu nyt.

    'Anteeksi', hän sanoo, eikä yksikään ihminen kuule häntä."

Oi miksi?

Miksi...

...se ei nuku?

...Bomber-takit ovat kevään kuuminta muotia? Ovatko kaikki 

oikeasti unohtaneet ne oranssi-mustat ysäripilotit?
...jokainen tautipöpö kyllä muistaa meidän osoitteemme?
...valitsin ilmeisesti aikoinani yliopistossa työllistymisen kannalta täysin väärän aineyhdistelmän?
...Bachelor-Juha ei valinnut Jennyä?
...rotarokotteesta saa kärsiä yli viikon?
...juuri silloin, kun haluan varata ajan tutulle fysioterapeutilleni, se näyttää tv-kuvan perusteella olevan Pietarissa huoltamassa jotain jääkiekkojoukkuetta?
...helteet loppuivat?
...sushin- ja salmiakinhimo ei tunnu loppuvan sitten millään?
...urheiluinnostus tulee ja menee aina aalloittain?
...sorruin puhelinmyyjän tarjoukseen ja tilasin itselleni Trendin, vaikken vuosikausiin ole tilannut itselleni mitään lehteä?
...erä Nakkisormi-peliä neljävuotiaan kanssa päättyy aina riitaan?
...valokuvia ei tule ikinä laitettua albumeihin?
...meidän koti on edelleen täynnä vappupalloja?
...en vaan osaa lopettaa keskinkertaisia tai huonoja kirjoja kesken?
...meidän lähikauppa myy noita minulle jokapäiväiseksi juomaksi liian kalliita Starbuck's-kahveja, joita en vaan voi olla ostamatta?

Kesäkauden avaus.

Vaikka näin äitiysvapaalla olen lomalla (käsite, josta toki voidaan päivästä riippuen olla montaa mieltä) joka päivä, niin silti parhaita ovat päivät joihin kuuluu aurinkoa, vuoden ensimmäisiä mansikoita, läheisiä, perhe-puisto grilleineen sekä pöydällinen eväitä. Jos ei ihan, niin ainakin melkein, alkoi tuntua jo kesältä.


(Ja jos tuntui liian blogisiirappiselta, niin vastapainoksi pitää mainita, että näiden kuvien ottamisen jälkeisenä päivänä meidän perheeseen rantautuikin sitten kevään toinen vatsatautiepidemia.)

Oktonauteista, traktoreista, Laulavan Lintukoiran supinoista. Niistä on pienet pojat tehty.

Kun ultrassa ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten löytyi pippeli, olin, yhtään valehtelematta, vähän pettynyt. Siskon kanssa kasvaneena en tiennyt mitään pikkupojista tai poikien maailmasta ylipäätään, hyvä jos aina ymmärsin mieheni aivoituksia. Pikkuisen pojan sijaan olin aina kuvitellut lapsekseni peppipitkätossumaisen poikatytön, joka sekä pukeutuisi tyllihameeseen että kiipeilisi puissa ponihäntä heiluen, itseni kopion.

Ultran jälkeen soitin pikkusiskon ovikelloa poikauutisen kanssa. Ja oikeastaan siellä siskon yksiössä tulevan kummitädin peittelemätön, aito into alkoi tarttua minuunkin. Poika! Meillä oli tosiaankin tulossa pikkuinen poika!

Kun sitten myös siinä toisessa ultrassa reilut neljä vuotta myöhemmin löytyi pippeli, en ollut muuta odottanut saati toivonutkaan. En enää kaivannut tyllihameita tai letitettäviä hiuksia (saati kuvitellut, että sukupuolet olisivat näin stereotyyppisiä muutenkaan). Reilussa neljässä vuodessa olin vain alkanut mieltää itseni nimenomaan poikien äidiksi. 

Ja kuinka ollakaan, ei se pikkupoikien maailma lopulta niin erikoinen ollutkaan. Olen oppinut erottamaan John Deeren Massey Fergusonista, tutustunut Oktonautteihin ja kantanut kotiin kasan käärmekirjoja. Hurahtanut itsekin legoihin ja alkanut jopa tunnistaa automerkit. Hyväksynyt, ettei poikani juuri jääkiekosta perusta ja että minun pieneksi pettymyksekseni synttärilahjaksi saadut sählymailatkin hautautuivat kaapin pohjalle. Lähtenyt mukaan liikuntakouluun, yleisurheilukouluun, elokuviin ja teatteriin ja kikatellut poikani kanssa yhdessä Laulavan Lintukoiran loruille. Katsellut kadunvarressa, kun betoniauto tekee uutta tietä. Saanut kuulla, kuinka äiti on pahin kaikista ja sitten taas toisaalta kuinka äiti on yhtä rakas kuin maailmassa on ihmisiä. Saanut paperille piirrettynä syrämiä ja kukkia sekä äitienpäivälahjaksi sen itsetehdyn perhosen, jota ei millään maltettu pitää salaisuuteena, ja auttanut poikani myös sinne puuhun. Katsellut Kimmo Kuuta sekä dokumenttia Vasa-laivan rakentamisesta, mutta toisaalta lukenut Ronja, ryövärintyttären yleisön pyynnöstä kahteen kertaa, fiilistellyt poikani kanssa omaa lapsuuteni suosikkielokuvaa Kaunotarta ja hirviötä ja isin kauhistukseni lakannut kynsiä kolmivuotiaan kanssa.


Siitä tyllihamehaaveestakin luovuin lopulta mielelläni. Sillä joskus, kuten tässä, oikea elämä on lopulta kuvitelmia ihmeellisempää.

Mummola +20 astetta.

Mummola + 20 astetta.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

      "Lähteä. Palata alkuun. 

      Kontata hänen luokseen, sinne missä koti joskus oli. Todeta sen kadonneen.

      Repiä haavat auki. Kursia ne umpeen. Repiä uudestaan."

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016)

Otava, 415 sivua. 

Jotkut tarinat ovat vain vähän isompia kuin toiset. Kuten minulle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. Tarina jääkiekkokaupungin Södergran-tytöstä Suvi Vaahterasta, josta myöhemmin tuli Suomen suurin rocktähti Summer Maple sekä Suvin laulujen hänestä, Antti Salokoskesta meni ihon alle ensilukemalta. Ja toisella. Ja vielä sillä kolmannellakin.

Onneksi Anna minun rakastaa enemmän tuntui olevan vähän isompi tarina myös Juha Itkoselle. Kymmenen vuotta myöhemmin se sai nimittäin jatkokseen kirjan Palatkaa perhoset.

Kymmenen vuotta on kulunut myös siitä, mihin edellisen kirjan tapahtumat jäivät. Kuluneet vuodet Suvi on kiertänyt juurettomana maailmaa retuuttaen mukanaan tytärtään ja äitiään, välillä lähtenyt, välillä taas päättänyt jäädä, rakentanut huikean uran ja sen jälkeen nähnyt suosionsa hiipuvan. Samaan aikaan Antti on hankkinut omistusasunnon espoolaislähiöstä, perheauton, vakityön lukion historianopettajana sekä vaimon ja lapsen - ja menettänyt kaiken rakentamansa. Mutta ihan niin kuin edelleen on musiikki ja rakkaus, on myös vartaloiden magneetit, jotka vielä vuosienkin jälkeen, silloin kun jo on alkanut tuntua ettei mikään enää tunnu miltään, vetävät Antin ja Suvin yhteen.

"Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään. Se mikä kerran oli ihme on nyt vain jotain mitä tuskin jaksaa huomata. Kolme minuuttia musiikkia. Konsertti stadionilla. Kirja, jonka joku on kirjoittanut, yksi miljoonista maailman kirjojen joukossa. Äkkiä, tahtomattaan sitä vain näkee sumuverhon lävitse, eikä sen takana ole mitään."

Anna minun rakastaa enemmän tavoin myös Palatkaa perhoset rakentaa Suvin ja Antin tarinaa kahdesta eri näkökulmasta, Antin ja Suvin äidin Leenan.

Kuten edeltäjänsä, myös Palatkaa perhoset on kirja haaveista ja todellisuudesta, arjesta, unelmista ja aikuistumisesta, siitä loputtomasta kaipuusta, jota ei aina itsekään ymmärrä. Vaikeudesta uskaltaa hypätä ja toisaalta vaikeudesta jäädä, napata ilmasta ohi lentävä perhonen ennen kuin se on jo poissa. Samalla se on edelleen tarina rakkaudesta, joka oli koko ajan ihan siinä käden ulottuvilla - parin lauseen, yhden kosketuksen päässä.

Ensimmäinen huomio: lue Anna minun rakastaa enemmän ennen Perhosiin tarttumista. Mistään itsenäisestä jatko-osasta ei nimittäin ole kyse, vaan kirja saa merkityksensä edellisestä teoksesta, elää sen tapahtumista ja rakentuu sen päälle. Toinen huomio: Jos tykkäsit aiemmista Itkosista, tykkäät varmasti myös tästä uusimmasta. Mutta oli syynä sitten oma vanheneminen, tai Itkosen tai kirjan henkilöhahmojen, tai sitten se, että lukuhetket nykyään varastaa kotitöiltä ja sivuja lehteillessään huolehtii samalla ensi viikon ruokalistasta, ei Perhoset aiheuta enää sitä maailmojamuuttavaa tunnetta kuin mitä Anna minun rakastaa enemmän aikoinaan. Hyvä, jopa loistava, kirja Palatkaa perhoset toki on - mutta sellaisella kovaa vauhtia aikuistuvalla ja vakavoituvalla tavalla.

Viisitoista kuvaa vapusta.

Jostain syystä minusta on aina tuntunut vähän oudolta, kylmältäkin, kuuluttaa, kuinka juhlat saavat merkityksensä vasta lasten myötä, ihan niin kuin ennen lapsia ei vielä olisi ollut merkityksellisiä, ihania juhlapyhiä tai lapsettomat viettäisi niitä ikinä. Toki joulut ja juhannukset ovat erilaisia nyt kuin ennen lapsia, mutta että jotenkin absoluuttisesti parempia ja merkityksellisempiä? Ei ainakaan niinä itkupotkuraivarihetkinä.

Silti vappu on sellainen juhla, josta olen alkanut pitää vasta lasten myötä. Vielä joku vuosi sitten olin nimittäin sitä mieltä, että vappu jos mikä on vuoden turhin juhla. Päälle painoi työaikana arviointi ja kokeet ja opiskeluaikana tenttisuma, usein sataa, joko vettä tai räntää. Opiskelijoiden haalarivappuun en siihenkään päässyt oikein ikinä mukaan enkä ole vetänyt ylioppilaslakkiakaan päähäni lakkiaispäivän jälkeen - usein vappu tuntui enemmänkin pakkojuhlalta kuin miltään muulta.

Ja sitten minusta tuli äiti - kas kummaa, yllättäen myös vappuihminen. Kävi nimittäin ilmi, että perhevappu jos mikä on minun juhlani. Nyt vapusta nimittäin saa napsia vain ne parhaat palat: saa halutessaan käydä katsomassa Minnan lakituksen, muttei tarvitse istua tuntikausia Kirkkopuiston routaisella nurmikolla. Jos sataa räntää, voi hyvin myös jäädä kotiin, vetää jalkaan villasukat ja katsella sohvalla elokuvaa. On ilmapallot, tivoli, serpentiinit ja vuoden ensimmäiset jäätelökioskista ostetut pehmikset. Ja illalla lasten mentyä nukkumaan voi hyvin katsella viltin alla HBO Nordicia. 

Kun aiemmin viikolla Julia kirjoitti blogissaan lapsuutensa vapuista, koin tekstiä lukiessani jonkinasteisen deja vun: oi ihanat beiget trenssit! Myös minun 80- ja 90-lukujen taitteen vappumuistoihini liittyy äidin puolisääreen ulottunut beige trenssi sekä ylioppilaslakki polkkatukan päällä, minun punavalkoinen, vähän harventunut vappuhuiskani sekä vappukävelyt perheen kanssa pikkukaupungin vastasulaneilla kaduilla. Siskon kanssa saimme valita heliumpallot, äiti oli paistanut tippaleipiä, isä tehnyt simaa ja ilmassa tuoksui kevät. Ehkä meidän lapset muistavat myöhemmin keskustan vappumarkkinoilta haetut munkit, ystävät, nakit ja perunasalaatin, vappupäivän tivolin ja kotibrunssin sekä sen, että pyöräntankoon sai sitoa mieleisensä vappupallon.