Yhdet synttärit.

"Mutta MIKÄ niillä synttäreillä on TEEMANA?" kysyi teemasynttäreihin jo vähän liikaakin ehdollistunut viisivuotias, kun viime viikolla tilasin yhden ison suklaakakun Wilhelmiinasta. "Onnea yksivuotiaalle", vastasin minä. Niitä isompia teemasynttäreitä ehdimme järjestää tulevina vuosina - ja itse asiassa jo tulevina kuukausina - varmasti useammat: Pikkuveljen ensimmäisille syntymäpäiville halusimme ainoastaan sen suklaakakun, vähän suolaista ja ne läheiset, jotka ovat olleet Pikkuveljelle kuluneena, ihan ensimmäisenä, vuotena tärkeitä.

Varsinaisia syntymäpäiviä juhlittiin siis lauantaina vain kummien, isovanhempien ja tädin kesken. Mutta koska ylijäämäruoka jos mikä on ihan mahtava syy kutsua ystäviä pöydän ääreen, katettiin sunnuntaina pöytään vielä eilisen jämät sekä elämäni ensimmäinen itse leipomani vegaaninen ja gluteeniton juustokakku ja kutsuttiin kylään puistokaverit.

Kuten aina juhlien jälkeen, oli meidän keittiömme iltaisin täynnä likaisia mukeja, kertakäyttölautasia sekä tahmeita karkinjämiä, mutta niitä oli myös kiva siivota. Sillä jos jostain olen erityisen kiitollinen, niin hyvistä ystävistä.

Ja vaikkei meillä varsinaista teemaa ollutkaan, niin teemaväri kuitenkin: pilleihin ja ilmapalloihin valittiin samaa sinistä kuin mitä meiltä jo valmiiksi löytyneissä juhlaservieteissä oli. Lopulta siis saatiin kuin saatiinkin käyttöön ne vuosi sitten ristiäisiin tilatut servietit, jotka roskiin heittämisen sijaan säilöttiin keittiön kaappiin, ihan näitä yksivuotisjuhlia varten.

Uusi, uljas minä.

Vuodenvaihteessa luin vähän huvittuneenakin useamman blogitekstin siitä, kuinka alkava vuosi on muutoksen vuosi. Tiedättehän, niitä sellaisia tekstejä, joissa luvataan aloittaa samalla sekä tipaton tammikuu, sokerilakko että vegehaaste, hankitaan salikortti, konmaritetaan urakalla, päätetään kiinteytyä, aloittaa tästä lähtien aamut itse tehdyillä vihersmoothiella, downshiftata ja olla taas piirun verran parempi ihminen vähän joka suhteessa. Mitenhän käy, pohdin skeptisesti, myönnän. Ja kun joku päivä vuodenvaihteen jälkeen puhuimme ystävän kanssa puistossa, kuinka vuosi 2017 saisi tosiaankin olla meillekin hyvinvoinnin ja itsestä huolehtimisen vuosi, nyökkäilin kyllä innokkaasti mukana, mutta illalla poikien mentyä nukkumaan makasin taas sohvalla kännykkä kädessä ja karkkia syöden.

Sitten vanha iskiasvaiva palasi, kiitos tuon kymmenkiloiseksi humahtaneen Pikkuveljen nostelun, kantelun sekä minimaalisen liikunnan. Tai ennemminkin: totaalisen liikkumattomuuden. Oli pakko todeta, että minä en tällaisenaan ja tässä kropassa oikeasti voi kovin hyvin ja ettei siinä vähän kremppaisessa kropassa aina edes asu kauhean hyvinvoiva nainenkaan.

Edes jonkinlaiseksi aluksi lainasin kirjastosta Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin. Sitten tilasin uudestaan Yogaian ja siirsin iltaisin sohvapöydän syrjään, jotta olohuoneessa olisi enemmän tilaa. Kaivoin kaapista aikoinaan fysioterapeutilta saamani jumppaohjelman ja sovitin jalkaani lenkkareita. Kävin kampaajalla ja kosmetologilla, mutta jatkoin edelleen päivittäistä sokerin syöntiäni. Ja sitten tein listan - minäkin - asioista, joihin tänä vuonna oikeasti aion panostaa. Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia ne eivät ole, ennemminkin toiveita, joiden avulla tästä vuodesta - ja toivon mukaan sitä seuraavistakin - tulisi kevyempi kuin siitä edellisestä, ihan hiton raskaasta.

Tällaiselta se näytti:

Käydä hierojalla (useammin kuin kolmenkymmenenkahden vuoden välein). 

Varata aika optikolle ja hammaslääkärille (eka, koska olen saanut päähänpinttymän uusista nörttilaseista ja toka, koska on pakko).

Joogata taas vähintään kolmena iltana viikossa. 

Käydä viikoittain lenkillä, jos siltä tuntuu, niin jopa useammin. Ja jos ei tunnu, niin katsella kotona telkkaria ilman sen suurempaan morkkista.

Olla kärsivällisempi (koska uhma).

Somettaa vähemmän.

Ottaa tatuoinnin. (Ei varsinaisesti liity hyvinvointiin, mutta ihan vain äidin pehmittelyksi ja tulevan sydänkohtauksen lievittämiseksi. It is gonna happen...)

Olla parempi ystävä. 

Vähentää sokerin syömistä. Ei lopettaa, mutta vähentää.

Olla armollisempi itselleni etenkin mitä tulee uraminään. Ehkä jopa keksiä jonkin ratkaisun siihen, mitä syksyllä voisin tehdä ja missä minä olen hyvä.

Shoppailla vaatteita entistä vähemmän. Mutta toisaalta tehdä laadukkaampia ostoksia silloin, kun niitä teen.

Jättää huonot kirjat kesken. Kuten vaikka sen Onnellisuusprojektin. Muutaman luvun jälkeen se alkoi nimittäin maistua vähän puulta. Ja lopulta: onnellisuusprojektinkin teen mieluummin omanlaisekseni.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

"'Voin olla täysin väärässä', hän sanoi. 'mutta minusta tuntuu, että jokin on pahasti vialla.'

'Mitä tarkoitatte?'

'En oikein osaa sanoa... Siksi juuri hälytinkin teidät paikalle. Minulla on sellainen olo, että minua on koko ajan jotenkin... ohjailtu. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta en lainkaan hämmästyisi, vaikka huomenna tapahtuisi aivan oikea murha.'

    Poirot tuijotti rouva Oliveria, joka katsoi takaisin totisen näköisenä. 'Varsin mielenkiintoista'."

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus 

(Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014. Suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki)

WSOY, 197 sivua.

Agatha Christie on jotenkin tosi jännä kirjailija. Aika monissa muissa useamman kymmenen vuotta vanhoissa kirjoissa ajan kulun nimittäin huomaa todella selvästi - eikä pelkästään siinä hyvässä, nostalgisessa mielessä. Mutta sitten ovat Christien kirjat, jotka eivät tunnu menevän muodista ollenkaan, päinvastoin: niissä on sitä jotain vanhan ajan glamouria, tyyliä ja henkeä, jotka toimivat vuodesta toiseen, sekä kaikki ne hyvän arvoitusdekkarin peruselementit jännittävästä juonesta mielenkiintoisten henkilöhahmojen kautta mahdollisuuteen päästä itse toimimaan salapoliisina, jotka rakentavat hyvän jännärin, oli vuosi tai aika sitten mikä tahansa.

Hercule Poirot matkustaa salapoliisikirjailijaystävänsä Ariadne Oliverin kutsumana maaseudulle, Greenshore Follyn kartanoon. Kartanon mailla järjestetään pian suuret kyläjuhlat, joiden ohjelmanumeroksi rouva Oliver on luvannut järjestää murhamysteerin. Mutta jo jonkin aikaa rouva Oliverilla on ollut tunne, että jokin on pahasti pielessä..

Ja sitten se tapahtuukin, tietenkin: oikea murha.

"'Kuinka tuollainen mysteeri oikein järjestetään?'
  'Jonkun täytyy ensinnäkin olla uhri. Lisäksi tarvitaan johtolankoja ja epäiltyjä. Mukana ovat kaikki perinteiset hahmot - viettelijätär, kiristäjä, nuoret rakastavaiset, epäilyttävän tuntuinen hovimestari ja niin edelleen. Osanottajat maksavat pienen osallistumismaksun, minkä jälkeen he saavat ensimmäisen johtolangan. Sitten heidän pitää löytää uhri ja murha-ase, selvittää murhaajan henkilöllisyys ja päätellä teon motiivi. Luvassa on myös palkintoja.
   'Kuulostaa kiehtovalta', Poirot sanoi."

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on kirjoitettu alun perin vuonna 1954, mutta sellaisenaan se jäi kokonaan julkaisematta. Teksti toimi myöhemmin pohjana Kuolleen miehen huvimaja -romaanille, mutta alkuperäinen pienoisromaani julkaistiin vasta vuonna 2014, kuusikymmentä vuotta sen kirjoittamisen jälkeen.

Agatha Christien kirjoista ei oikein voi enää sanoa mitään sellaista, mitä niistä ei vielä olisi moneen kertaan sanottu. Toki pienoisromaani on aina pienoisromaani, enemmän välipala kuin varsinainen lounas: vaikka tarina ja arvoitus saakin ratkaisunsa, olisi henkilöihin ja taustoihin uppoutunut mieluummin ihan täysipitkän kirjan verran. Siltikään Christien kirjaan tarttuessaan voi aina olla varma, että saa luettavakseen tasalaatuisen kirjan, ratkaistavakseen mielenkiintoisen arvoituksen sekä käsiinsä tekstin, jonka tulee lukemaan muutamassa illassa.

Mutta osasinko lopulta päätellä murhaajan? No, en. Mutta tuskin teen kovin suurta juonipaljastusta, jos kerron, että Hercule Poirot kyllä osaa.

Kaksikymmentäkolme kuvaa Berliinistä ja vinkit onnistuneeseen kaupunkilomailuun lasten kanssa.

Huh, nyt on pyykit pesty ja viikattu ja arki päiväkotipäivineen, ulkoiluineen, puistokavereineen ja miehen työmatkoineen saatu taas pyörimään normaaliin tapaan ja on aika palata fiilistelemään viime viikonloppua Berliinissä. Koska jostain syystä en yhtään osaa kirjoittaa sellaisia "Ensin teimme sitä ja sitten tätä" -postauksia (vaikka niitä tykkäänkin lukea), saa meidän Berliinin-reissua fiilistellä tällä kertaa kuvien kautta. Samalla kirjoitin teille vielä muutaman vinkin siitä, miten kaupunkilomailusta selviää pikkulasten kanssa - ja miten siitä saa virkistävän kokemuksen.

VINKIT ONNISTUNEESEEN KAUPUNKILOMAILUUN LASTEN KANSSA

1. Tarpeeksi hyvin varusteltu hotelli kaupungin keskustasta

Kaukana ovat ne ajat, jolloin kaupunkilomalle lähdettäessä katseltiin netistä halpoja hostelleja tai pikkuruisia hotelleja kaupungin laitamilta. Mutta hyvä niin, sillä johan tuo kolmosella alkava ikäkin on tuonut matkusteluun tiettyä mukavuudenhalua ja karsinut liikaa seikkailumieltä.

Berliinin-lomamme hotelliksi valitsimme Scandic Potsdamer Platzin, joka sijaitsee vajaan kilometrin päässä Brandenburgin portilta sekä muutaman sadan metrin päässä sekä U-että S-bahn-asemilta että Mall of Berliniltä, yhdelta kaupungin isoimmista ostoskeskuksista. Koska Saksan hintataso on Suomea matalampi, kustansi huone selkeästi vähemmän kuin mitä vaikka vastaava huone Helsingin keskustassa; tavallista isompi perhehuone kerrossänkyineen, parisänkyineen ja pinniksineen sekä aamupala neljälle maksoi meille noin satasen yöltä - ja vähän aiemmin varatessamme olisimme takuulla saaneet vielä paremman diilin. Hyvällä paikalla olleesta hotellista oli helppo suunnata nähtävyyksille joko kävellen tai junalla ja toisaalta huoneessa saattoi piipahtaa huoltokatkolla myös kesken päivää. Lisäksi aamiaispöytä oli runsain, mihin tähän mennessä olen matkustellessa törmännyt: pelkästään juustoja oli melkein kymmentä eri sorttia. Me likey.

2. Sopiva lentomatka ja aikaero.

Vaikka välillä haaveilenkin matkasta New Yorkiin tai lekottelusta Thaimaan unelmarannoilla, niin kyllä tuo vajaan kahden tunnin lento ja tunnin aikaero vaan oli meille aika passeli - etenkin, kun lentoasemalla odottelu, jonottelu ja sinne pääseminen pidensivät matkustuspäiviä jo muutenkin. Isoveli hoiti lentomatkat kuin vanha konkari ja Pikkuveli otti mallia; näin rennosta lentomatkasta ei uskallettu edes haaveilla.

3. Vaipat ja ruuat mukaan laukkuun.

Lisäpainosta huolimatta pakkasimme Pikkuveljelle sekä neljän päivän ruuat että vaipat Suomesta mukaan. Vaikka haimme DM:stä myöhemmin täydennystä, säästyimme kuitenkin siltä hikipäässä ja kovassa kiireessä suoritetulta vauvantarvikekaupan etsinnältä, jonka teimme joku vuosi sitten Kreetalla. (Sen reissun jälkeen lentolaukkuun on aina varattu tilaa vaipoille!)

4. Ruokatauot tarpeeksi usein

Lasten kanssa lomaillessa ollaan suosiolla unohdettu se muuten niin kiva metodi, jossa kuljetaan vielä muutama kadunkulma uuden, ihanan pikkuravintolan toivossa ja bongailtu sen sijaan kiinnostavia ravintoloita matkaoppaista jo valmiiksi. Berliinin-lomalla luotettiin myös pitkälti vanhoihin, tuttuihin paikkoihin kuten nopeaan ja takuuvarmaan Vapianoon, Balzac-kahviloihin, joista löytyy aina sekä erikoiskahveja että useampaa eri kakkua, Starbuck'siin sekä toissakesäiseen kantathaimaalaiseemme Kamalaan (joka muuten on kamalan sijaan aika ihana paikka).

5. Jokaiselle jotain

Ei varmasti yllätä, jos kerron, ettei viisivuotias jaksa kierrellä museoita ja vaatekauppoja koko päivää. Mutta toisaalta myöskään kolmekymmentäkaksivuotias ei jaksa viettää koko päivää Legolandiassa. Lomaillessa ollaankin päädytty kompromissiin, jossa jokainen meistä on saanut aamulla esittää yhden toiveen tulevalle päivälle. Legolandiaan pääsyä odotellessaan viisivuotiaskin vietti mukisematta puolitoista tuntia Saksan historiallisessa museossa ja Toys 'r' usin reissun jälkeen kierteli tyytyväisenä mukana etsimässä (turhaan) Zarasta uutta kevättakkia.

6. Vähemmän suunniteltu on puoliksi tehty

Lasten kanssa lomaillessa kannattaa ehkä ennakoida, mutta mitään suuria tavoitteita tai minuuttiaikataulutettuja nähtävyyskierroksia ei päiville kannata tehdä. Parasta on lopulta kuitenkin ihan vaan lomafiilis ja se, ettei nyt ole oikeasti kiire mihinkään.

Toisaalta ilman supertarkkoja suunnitelmia tai pitkiä bucket listejäkin ehtii paljon: neljän päivän aikana kävimme sen Deutsche historische museumin lisäksi DDR-museossa, ihailimme meduusoja ja krokotiileja Aquariumissa, vietimme muutaman hikisen tunnin aivan täyteen pakkautuneessa Legolandissa, kävelimme Mitten tuttuja katuja, näimme toissakesäisen kotitalomme ja pysähdyimme myös vanhaan, tuttuun Monbijoun puistoon laskemaan liukumäkeä ja keinumaan. Aamupalaksi söimme hotellilla vohveleita ja grillattuja tomaatteja, Hackeschen Höfellä ihailimme uusia graffiteja ja Ku'dammilla seisahduimme lukemaan joulukuiselle rekkaiskupaikalle kirjoitettuja rauhantoivotuksia. Yhdet pakolliset currywurstitkin syötiin. Hyvin tuntui ehtivän lastenkin kanssa. (Etenkin, kun ne päivät aikaeron ansiosta alkoivat aina ennen kuutta.)

Kaupunkilomalle lasten kanssa?

Entä lähtisinkö uudestaan? Ehdottomasti. Toisaalta ymmärrän hyvin myös niitä, jotka parkkeeraavat lasten kanssa pakettimatkojen all inclusive -hotellien uima-altaiden äärelle tai unohtavat kaiken matkustelun - ja erityisesti kaupunkilomat - pikkulapsiajaksi tai ainakin siihen saakka, kunnes jälkikasvun voi jo jättää muutamaksi yöksi mummolaan. Mutta nopeasti noista kyllä kasvaa myös pieniä maailman(euroopan)matkaajia, kun niitä vain ottaa matkoille mukaan: poika R liikkuu lentoasemalla ja metroissa jo tottuneesti, jaksaa kävellä pitkiäkin matkoja, kiertelee museoita yleensä mukisematta ja huikkaa meidän perässämme tarjoilijalle danke, tschüss. Sen kanssa on puhuttu juutalaismuistomerkin luona siitä, miten joskus ihmisiä vainotaan erilaisuuden takia, ja se tietää, että kerran keskellä suurkaupunkia oli muuri, jonka toiselle puolelle yritettiin päästä vaikka Trabin konepellin alle piiloutuneina. Ja siitä, tai tästä, se lähtee tuolla pienemmälläkin. Aika mahtavaa muuten sekin.

Internetlyhenteitä pikkulasten vanhemmille.

OMG! Viime viikolla iltapäivälehdissä julkaistiin lista uusista teinien käyttämistä internetlyhenteistä, joista vanhempien olisi hyvä olla tietoisia. Eilen Kasper Diem julkaisi oman listan varttuneemman väen lyhenteistä ja Kirkkovene seurakunnan työntekijöiden vastaavista. Että pakkohan meidän pikkulasten vanhempienkin on saada oma listamme: kun on OMG tai UKK, niin ei monesti edes ehdi kirjoittaa viestiä muuten kuin lyhentein.

 INTERNETLYHENTEITÄ PIKKULASTEN VANHEMMILLE

POP = Porukka on puistossa! (eli sinne siis)

CUPKJ = Nähdään Pikku Kakkosen jälkeen

KHTL = Kotihoidontuki loppu (eli lounas Hanko Sushissa onnistuu vasta ensi viikolla)

UKK = Unikoulu käynnissä

KVD = Katso Daisystä (keskimmäinen kirjain on pelkkää mahtailua)

OPM = Omat Piltit mukaan (talvisin myös: Oma pulkka mukaan)

NOTNV = Nää on taas näitä vaiheita

RLP = Rosson leikkipaikka

RLPN = Rosson leikkipaikalla nähdään

EMT = Ei mitään tautia (eli meille uskaltaa tulla leikkimään)

CU4P = Nähdään puistoilun merkeissä

PP = Pyykkipäivä

PLP = Pinaattilettupäivä

YOLO = You only laugh once eli alkaa huumori loppua

FS = Frozen-synttärit 

GA = Gugguut alennuksessa

OMG = Oh my guys eli poikien vanhempien oma koodi erityisen vauhdikkaalle päivälle

KK = Keitän kahvit!

LOL = Lots of lullabies eli nukuttaminen kesti tänään ihan pirun kauan

IH = Isi hoitaa

MH = Mummo hoitaa

LVVL = Lapsivapaa viikonloppu

ES = ES (koska UKK)

Hei te muut, puuttuuko jotain oleellista?

Berliiniin ja takaisin.

Jos jotain olen viime päivien aikana tajunnut, niin ainakin tämän: sen, joka alun perin keksi sanonnan Reissussa rähjääntyy, on täytynyt olla pienten lasten vanhempi.

Sillä kun tänään kannoimme kynnyksen yli sen kaikista isoimman lentolaukullisen likapyykkiä, oli olo kaikkea muuta kuin levännyt. Sillä samanlaistahan se elo noiden lasten kanssa on niin lomalla kuin arkena kotonakin: vaipanvaihtoja, kiukkuja, tiettyjä ruoka-aikoja, pukemista ja riisumista ja iltasatukirjoja ja legoleikkejä. Ja lisäksi niitä päiviä, jolloin se yksitoistakuinen kyllä vilkuttelee vaunuistaan tai syöttötuolistaan tyytyväisenä tarjoilijoille ja muille U-Bahnin matkustajille, mutta jolle yöllä kelpaa vain äiti, pahimmillaan tunnin välein ja pienen huudon saattelemana. 

Mutta jos olo ei ollutkaan levännyt, niin virkistynyt kuitenkin. Sen yhden erityisen huonosti nukutun yönkin jälkeen oli nimittäin kiva nähdä ikkunasta ensimmäiseksi tuttu tv-torni ja kammeta sitten valmiiseen aamupalapöytään hakemaan lautaselle erilaisia juustoja, grillattuja tomaatteja, patonkia ja sitä erityisen hyvää latte macchiatoa. Juuri tätä minä kai olin kaivannutkin: yhtä ihanaa suurkaupunkia, kahisevia hotellilakanoita, ihmisvilinää, katutaidetta, dönerin ja metrotunnelien tuoksua sekä kermavaahdolla kuorrutettua jääkahvia, etenkin sitä.

Kameran muistissa on jokunen sata valokuvaa, joten tarkempiin Berliinin-kuulumisiin palataan, kunhan olen käynyt ne läpi ja käsitellyt niistä ne kivoimmat. Niin, ja mieluusti nukkunut edes yhden vähän paremman yön ja viikannut puhtaat pyykit takaisin kaappeihin.

5+1 eli vime vuoden puhutuimmat.

Jos kaikki on mennyt niin kuin piti, niin juuri tällä hetkellä meidän poppoo istuu lentokoneessa jossain Berliinin yllä varmasti aika väsyneinä mutta samalla enemmän kuin innokkaina näkemään taas Brandenburgin portin, muurin jäänteet, Mitten sekä ennen kaikkea pääsemään vauvan kanssa ulos lentokoneesta kanssamatkustajien kuumottavien katseiden alta. Matkan ajan blogi on siis varsin hiljainen, mutta ajastin teille kuitenkin yhden postauksellisen viime vuoden muistelua. Aika monessa blogissa tuntuu näin vuoden alussa olevan koontipostauksia edellisen vuoden luetuimmista teksteistä, mutta viime vuoden tapaan päätin kerätä teille yhteen kasaan ne postaukset, jotka viime vuonna keräsivät eniten kommentteja. Ihan koska tuntuu niin kivalta, että siellä ruudun toisella puolella on niin paljon keskustelunhaluisia ihmisiä - ja toisaalta myös siksi, että monesti vuoden ja kuukauden luetuimmat postaukset ovat niitä eniten googlattuja reseptejä tai kirjoja, joita juuri silloin kouluissa luetaan.

Viime vuonna eniten keskustelua herättivät siis nämä:

1. AND THEN THERE WERE FOUR

Tammikuun viimeisenä perjantaina miehen piti soittaa ruokatunnilla remonttimiehelle ja sopia olohuoneen tapettien poistosta. Sitä ennen soitin kuitenkin minä, ja illalla miehet kasasivat kiireesti vintiltä hakemansa pinnasängyn. Pikkuveli syntyi seuraavana päivänä, raskausviikolla 35+1.

2. AJATUKSIA SYNNYTYSPELOSTA

Muutamaa viikkoa ennen synnytystä pohdin blogissa esikoisen synnytyksestä jääneitä pelkojani, omaa kroppaani sekä sitä, kuinka yhden nelikiloisen vauvan jälkeen Pikkuveljen kokoa seurattiin neuvolassa ja pelkopolilla vähän tarkemmin. (Vähänpä tiesin!)

3. PIKKUVELI, JONKA HALUSIN PIILOTTAA MUIDEN KATSEILTA, JA ASUKUVAT, 

JOISSA EN OSANNUT OLLA

Kesäkuun alussa podin perinteistä blogikriisiä ja päätin pitää sen seurauksena hieman blogilomaa. Pitkälti tähän vaikuttivat tosin myös terveyshuoleni, joista en vielä halunnut - tai osannutkaan - julkisesti puhua.

4. JYVÄSKYLÄ, JE T'AIME

Lokakuussa Juliaihmisessä fiilisteltiin Helsingin pieniä helmiä ja kysyttiin lopuksi, mikä muiden kotikaupungeissa on kaikkein ihaninta. No, ainakin se Kuokkalan sillan alla päivästä toiseen keinuva mies, Harjun iltasoitto, street food bar Taikurin bataattiranskalaiset ja se, että linkistä poistuttaessa kuuluu aina kiittää kuskia. Kävi ilmi, että aika moni muukin oli muuten huomannut samat, pienet jutut.

5. "KAS VAIN", SANOI KASVAIN JA KASVOI VAIN

Terveyskeskuslääkäri epäili iskiasvaivaa, fysioterapeutti kirjoitti hermopinnediagnoosin. Vyöhyketerapeutin mielestä kyseessä oli Bakerin kysta, hierojan mukaan rasvapatti tai revähdys. "Meillä äiti-ihmisillä nyt on kaikenlaista kremppaa", kommentoi neuvolantäti. Lopulta radiologi löysi jalastani kasvaimen. Syyskuussa kirjoitin blogissa jalkakivuistani, tulevasta leikkauksesta, peloista, helpotuksesta ja rakkaudesta. Te tsemppasitte.

6. IN FRIENDSHIP I TRUST.

Yhden niistä tapasin synnytyslaitoksella, kun se oli vasta päivän ikäinen. Toinen käveli elämääni ja ala-asteen pihalle päässään viininpunainen samettihattu, jota koristi ruusu. Yhteen tutustuin bussissa ja toiseen yliopistolla. Ja sitten oli se yksi, jolla oli ensikohtaamisella Ilosaarirockissa jaloissaan tennissukat shortsien kanssa ja vaaleansininen sateenvarjo, vaikkei edes satanut - sen kanssa menin lopulta naimisiin. Kun en helmikuussa ehtinyt kirjoittaa ystävänpäiväkortteja, kirjoitin tämän.

Mutta hei, mistä te haluatte tänä vuonna lukea ja keskustella?


Ja silloin kun blogi ei päivity, kannattaa kurkkia kuitenkin Facebookia. Wi-fin toimivuudesta riippuen sinne on tarkoitus päivitellä kuulumisia myös lumisesta Berliinistä.

Bloggaamisesta, palautteesta ja vähän kirjoitusvinkeistäkin.

 
Vähän ennen joulua sain Pienen kirjaston Katrilta Blogger Recognition Awardin. Kiitos Katri ja kiitos samoin: sinun blogistasi olen napsinut viime kuukausina ja vuosina useamman hyvän kirjavinkin.

Mutta jos totta puhutaan, niin ensimmäinen ajatus haasteen luettuani oli, että tämä nyt varmasti jää tekemättä. Ei sillä, etteikö haasteita olisi kiva saada ja ettenkö aina olisi erityisen otettu, kun joku tällaista miettiessään tulee muistaneeksi minun blogini ja haluaa mainita juuri minut. Mutta silti jostain, eikä edes mistään kovin syvältä piilosta, puskee esiin se perisuomalainen vaatimattomuus: että mikä minä nyt olen mitään vinkkejä tai neuvoja kenellekään jakelemaan, kun tämä minun bloginikin on kuitenkin näin pieni, en tienaa sillä muuta kuin henkistä pääomaa enkä tee sitä missään määrin ammattimaisesti. Ihan samalla tavalla kun edelleen välillä vähän kiusaannun, kun joku tuttu tai kaveri ottaa blogini puheeksi, kommentoi jotain mielestään onnistunutta postausta tai haluaa muuten jatkaa blogissa alkanutta keskustelua. Kehuja, blogista tai muustakaan, en ole osannut ottaa vastaan ikinä.

Mutta sitten jokin viikko myöhemmin päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Osin toki writer's blockin ajamana, mutta toisaalta tässä jos missä on yksi hyvä tavoite uudelle vuodelle: olla ylpeä omista tekemisistään.

Haasteen idea on:

Kirjoittaa postaus palkinnosta logoineen
Kertoa lyhyesti, kuinka on aloittanut bloggaamisen
Antaa ohjeita aloitteleville bloggaajille
Mainita ja linkittää hänet, joka sinut nimesi
Ja nimetä sitten itse 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi!

Aloitin bloggaamisen  

reilut viisi vuotta sitten. Esikoiseni oli muutaman kuukauden ikäinen, ja vauvakuplassani kaipasin kovasti jotain omaa, jotain missä olisi vielä edes hitunen sitä entistä minua, joka ei pelkästään vaunutellut vauvamuskariin, hiihdellyt univelkaisena kotona ja vaihdellut vaippoja. Siksipä aloin taas muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittaa, ensin kirjoista ja kuulumisista, sitten vähitellen myös yleisesti äitiydestä, matkustelusta, ruuasta, kodista, ystävistä, parisuhteesta, perhe-elämästä sekä työelämän kipupisteistä. Ja kirjoista, edelleenkin niistä. Vähintään kerran kuussa olen ajautunut blogikriisiin, kärsinyt ideaköyhyydestä ja joulukuun huonosta kuvausvalosta, kipuillut sitä, mitä jakaa julkisesti ja mitä ei, ja päättänyt sulkea blogin - mutta silti olen aina palannut koneen ääreen, viimeistään muutaman viikon kuluttua. Ja yhä edelleen kirjoitan postaukset aina ensin kuulakärkikynällä ruutuvihkooni.

Blogini nimeksi valitsin Tässä kaupungissa tuulee aina, ja vaikka silloin tällöin harmittelenkin pitkää ja vaikeaa nimeä, on se silti edelleen enemmän minua kuin mikään muu nimi olisi. Alun perin kehittelin nimen proosateksteille ja runoille, joita kirjoittelin paljon silloin, kun olin juuri muuttanut Jyväskylään. Tekstit hautautuivat lopulta pöytälaatikkoon, mutta nimi jäi. Vasta myöhempi googlaus paljasti, että Tässä kaupungissa tuulee aina on myös rap-duo Nikon & Tapsan ensimmäinen studioalbumi vuodelta 2007. Pitääkin hankkia se joskus kuunneltavaksi.

Vinkit aloittelevalle bloggaajalle:

Ole oma itsesi. Kirjoita asioista, joista itse olet kiinnostunut, tuo persoonaasi teksteihin ja kuviin, argumentoi, erotu eduksesi ja unohda ne jo moneen kertaan nähdyt smoothieohjeet ja string-hyllyt - paitsi jos ne ovat nimenomaan se sinun juttusi. (Toimii muuten hyvänä vinkkinä ihan muillekin kuin bloggaajille.)

Tarkista oikeinkirjoitus - edes Wordin tekstintarkistustyökalulla. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin teksti, joka on muuten osuva ja puhutteleva, mutta joka on täynnä yhdyssanavirheitä ja epätäydellisiä lauseita. (Okei, jälkimmäisiä harrastan kyllä itsekin, mutta lähinnä tyylikeinona!)


Älä kirjoita tai postaa mitään pakosta. Sen nimittäin huomaa tekstistä heti. Toisaalta kirjoita heti, kun inspiraatio iskee, vaikka sitten bussissa kauppakuitin kääntöpuolelle. (Been there, done that.)

Älä vertaa itseäsi muihin. Älä ota paineita postaustahdista tai yritä väkisin sulloutua tiettyyn blogimuottiin. Muista, että blogi on vain pala elämää ja sekin pala on sellainen, millaiseksi bloggaaja on sen päättänyt rajata.

Tuo itsesi esille. Verkostoidu, linkitä tekstejäsi someen, kommentoi ja keskustele, näy Facebookissa (klik tykkäämään!) ja Instagramissa (jossa en itse luonnollisesti ole, ihan vaan neuvon...). Ja ennen kaikkea: kun joku sattuu ottamaan puheeksi blogisi, älä ikinä vastaa, että nosenytvaanontuollainen.



Tuossa viimeisessä tosin on opettelemista vähän kauemminkin bloganneelle.