keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Yhdet maanantaitreffit ja Sofian mieli.


Viime viikon maanantaina saimme miehen kanssa jännittävän tehtävän. Uudenvuodenyönä jyväskyläläiseltä katolta oli löydetty lähes kuoliaaksi paleltunut, katatonisessa tilassa ollut vanha nainen, joka ei osoita mitään tunteita, osaa sanoa nimeään tai ylipäätään enää reagoi normaalisti ulkopuoliseen maailmaan. Psykiatrisella osastolla naisella diagnosoitiin pitkään jatkunut, hoitamaton skitsofrenia, joka jonkin traumaattisen tapahtuman vuoksi on ajanut hänet entistä kauemmas todellisesta maailmasta. Ainoa lause, jota hoitajien Sofiaksi nimeämä nainen enää toistaa on Tärkein on turvassa.

Tärkein on turvassa.

Sofian mieleen tuntuu olevan vain yksi reitti: naisen taskusta löytynyt avain Kauppakatu 29:ssä sijaitsevaan pieneen huoneistoon. Kun astuimme asunnon kynnyksen yli, saimme tunnin aikaa selvittää Sofian arvoituksen. Kuka Sofia oikein on ja mitä hänelle on tapahtunut? Miksi hän pelkää peilejä lähes paniikinomaisesti? Ja ennen kaikkea: mikä on se tärkein ja missä se on?

Ehkä jo arvasittekin: room escapeahan me taas kävimme pelaamassa.

Kuten jo #hyvänolonviikko-postauksessa kerroinkin, lempiarkipäiväni on tässä jaksossa maanantai, jolloin minulla on oppitunteja ainoastaan aamusta ja loppupäivä aikaa hoitaa juoksevia asioita, suunnitella tunteja, korjata kokeita, lyhentää to-do-listaani ja siinä ohessa nähdä lounaan tai kahvikupin ääressä ystäviä, joita ehdin perusarjessa tavata ihan liian harvoin. Koska myös mies voi pitkälti suunnitella oman työaikansa, päätimme edeltävällä viikolla, että seuraava maanantai olisi meidän treffipäivämme ja niin, ettei mummon tarvitsisi tällä kertaa ajaa reilua tuntia suuntaansa. Kieltämättä vähän nauratti, kun tapasimme vähän ennen yhtätoista Sokkarin edessä ja vähän ajan päästä siitä istahdimme lounaalle Green Eggiin. Mutta kuka muka sanoi, että treffit kuuluvat vain lauantai-iltaan?

Lounastreffien ja jälkkärikahvien jälkeen kiipesimme siis portaat ylös Mysteeriin ja hyppäsimme Sofian mieleen. Perinteisimmistä pakohuonepeleistä mysteerihuoneet eroavat tarinallisuudellaan: sen lisäksi, että on saatava auki kaikki lukot, on pystyttävä myös sanoittamaan tarinan loppu ja ratkaistava arvoitus. Siinä jälkimmäisessä mekin Sofian mielen kanssa onnistuimme, mutta viimeinen, se pakohuoneen oveen sopinut avain, jäi meillä rasiaan.

Seuraavat kolme iltaan kirimmekin muuten molemmat sitten rästiin jääneitä töitä omilla läppäreillämme aina poikien mentyä nukkumaan, mutta oli se silti sen arvoista.  Ja seuraavalla kerralla - sillä sellainen varmasti tulee - kokoamme miehen kanssa kunnon tiimin ja pääsemme huoneesta ulos.



Kuva Mysteeriltä.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Ja yhtäkkiä hän on kaksi.


Ja yhtäkkiä hän on kaksi, se ihan pikkuruinen, viisi viikkoa ennen aikojaan syntynyt Pikkuveli. Äiti hoitaa pientä vauvaa tottuneesti, saneli lastenlääkäri epikriisiin, kun siirryimme vastasyntyneiden osastolta takaisin synnytysosastolle, ja mitä mietin, miten niin pieneen linnunluiseen jalkaan edes uskaltaa laittaa sukkaa ja mistä niitä tarpeeksi pieniä sukkia edes löytäisi. Lopulta vaatteiden hankinnan hoiti mies, joka kiersi keskustan jokaisen lastenvaatteita myyvän liikkeen ja osti niistä kaikki ne pienimmät housut, paidat ja bodyt - ne minun vauvaa varten hankkimani vaatteet kun alkoivat kuudestakymmenestäkahdesta sentistä.

Ja yhtäkkiä hän on kaksi. Minä, tatu! se sanoo ja tarkoittaa sillä, että sekin haluaisin käteensä tatuoinnin. Se on käynyt Berliinissä, ajanut traktorilla, saanut ensimmäiset kaverisynttärikutsunsa, ruokkinut lehmiä ja kanoja ja käynyt hiihtämässä. Ne pienimmät vaatteetkin on jo aikoja sitten laskostettu laatikoihin ja vintille tai myyty kirpputorilla: joulun jälkeen puin sille esikoisen vanhan sataneljäsenttisen collegepaidan. 

Ja yhtäkkiä hän on kaksi, ja taas kerran vajaat kuusikymmentä neliötä täyttyy äänistä ja ihmisistä. Päätimme juhlia vain lähimpien kesken, mutta kun on lapsia ja miehiä ja poikaystäviä, niin kummasti kahvia keitettiinkin neljäkymmentä kuppia ja vieraita kävi yhteensä kaksikymmentä. Ensin loppuivat henkarit, sitten muumimukit ja lopulta naulakkokin rysähti alas niin monen toppatakin painosta (eikä tämä siis ole minkäänlainen metafora). Mutta nämäkin ovat niitä hetkiä, kun olen vain onnellinen tästä ystävien ja tärkeiden ihmisten määrästä.

Vuodet ovat lyhyitä ja päivät pitkiä, ne sanovat, mutta viime aikoina noista molemmat ovat kyllä tuntuneet ihan vain vilahtavan ohi.

torstai 25. tammikuuta 2018

Jyväskylän helmet: Aarre Store


Jo useamman vuoden ajan blogissani on ollut vallalla yksi tietty ja varsin selvä trendi: ne kaikkein luetuimmat ja eniten sekä kommentteja että klikkauksia keränneet postaukset ovat lähes poikkeuksetta liittyneet jollain tavalla Jyväskylään ja jyväskyläläisyyteen: niissä on ehkä listattu pikkurahavinkkejä kesäiseen kaupunkiin, fiilistelty Yläkaupungilla kaikkiin kellonaikoihin leijuvaa pizzan tuoksua, Kuokkalan siltaa, Linkin Tonttulakkitempauksia ja Harjun iltasoittoa tai ihan vaan kirjattu ylös paikat, joista saa kaupungin parhaat bataattiranskalaiset, pehmeimmän kahvin tai valtavan korttivalikoiman kylkiäisenä vielä hyvää mieltäkin. Jyväskylä-postausten kirjoittamisesta tykkään itsekin ihan erityisen paljon, sillä jo pelkästään blogiskenen Helsinki-keskeisyys kaipaa mielestäni myös niiden Kehä III:n ulkopuolelta löytyvien helmien esiin nostamista. Siksipä - ja myös ihan puhtaasta rakkaudesta tähän nykyiseen kotikaupunkiini - alkaa blogissa tänä keväänä Jyväskylän helmet -postaussarja, jossa pääsette tutustumaan niihin minusta kaikkein siisteimpiin paikkoihin tässä kaupungissa: tulevien kuukausien aikana blogissa kurkistetaankin muutamaan putiikkiin, katsotaan, mihin kiipeän niinä hetkinä, kun tuntuu kaikkein raskaimmalta ja kierretään läpi paikat, joissa mieluiten lounastan ja jonne veisin turistit ihan ensimmäisenä.


Postaussarjan ihan ensimmäisessä osassa avataan ovi Aarre Storeen.


MIKÄ?
Viime vuoden toukokuussa avattu Aarre Store Kauppakadulla yläkaupungilla on yksi koko kaupungin sympaattisimmista, persoonallisimmista ja makeimmista liikkeistä - kaupan ohi ei yksinkertaisesti voi kulkea pysähtymättä vähintään ihailemaan näyteikkunaan aseteltuja koruja, laukkuja ja pipoja sekä tiirailemaan, millaisia t-paitoja takaseinältä tällä kertaa löytyy. Aarre Storen valikoimaan kuuluu sekä käytettyjä että uusia vaatteita, koruja, laukkuja, kenkiä ja asusteita. Second hand -tuotteet ovat tarkoin valikoituja helmiä kirpputoreilta ympäri Suomen, ja tarpeen mukaan niitä on vielä kunnostettu ennen myyntiin nostoa.


MITÄ?
Käytettyä katumuotia miehille ja naisille. Liikkeen omistaja Aino Pohjoisenmäki metsästää Aarre Storen valikoimaa kiertelemällä kirpputoreja muun muassa Lahdessa, Kuopiossa, Tampereella ja Helsingissä, ja tämän lisäksi vaatteita etsivät Ainon Aarre-agentit. Liikkeen valikoima täydentyy viikoittain. Jotta vaate päätyy Aarre Storen rekille, on tuotteen merkin, laadun, materiaalin ja ajankohtaisuuden natsattava. Silti parhaat kirpparilöydöt Aino tekee kuitenkin pitkälti intuitiolla.

Second handin lisäksi Aarre Storen valikoimasta löytyy tällä hetkellä kahdeksan kotimaista tuotemerkkiä kuten Pihka collection, FM/AM Stuff, Nouki ja Mori Collective ja valikoima laajenee lähiaikoina kahdella uudella merkillä


KUKA?
Aarre syntyi rakkaudesta tavaroihin, joilla on sekä tarina että asennetta. Liikkeen tiskin takaa löytyy kolmekymppinen tiimiakatemiataustainen Aino, jonka rakkaus kirpputorien kiertelyyn ja sitä kautta vanhempaan suomalaiseen muotoiluun syntyi jo lapsena. Aino bongaili pitkään kirpputoreilta löytöjä itsensä lisäksi kavereilleen, kunnes päätti laajentaa ideaansa. Syntyi Aarre, josta ne kirpparien helmet voi hakea valmiiksi valikoituina ja kunnostettuina ja jossa todellisia second hand ja vintage-löytöjä voivat tehdä myös ne, jotka eivät ehkä tunne oloaan kotoisaksi isommilla kirpputoreilla. Ainon omat suosikkikirpputorit ovat Lahden Cetori, Tampereen Radiokirppis sekä Kampin kirpputori Helsingissä.

Aarre Storen ohella Aino järjestää kolme kertaa vuodessa pidettävää Jyväskylän Designtoria. Seuraava tapahtuma on Ilokivessä huhtikuun lopussa.


MISSÄ?
Aarre Storen löydät osoitteesta Kauppakatu 12.


MILLOIN? 
Auki maanantaista perjantaihin klo 12-17 sekä lauantaisin klo 12-16.


MIKSI?
Koska persoonallisen tyylin ei aina tarvitse maksaa ylettömästi ja koska kierrätyksen ja suomalaisten (pien)yrittäjien tukeminen on aina hyvä asia.


Hei te muut jyväskyläläiset, mitkä ovat teidän lempipaikkanne täällä ja joko Aarre Store yläkaupungilla on tuttu?


maanantai 22. tammikuuta 2018

#Hyvänolonviikko.


Joku vuosi sitten aloitin zumban tarkoituksena ottaa omaa aikaa, kohottaa kuntoa ja löytää samalla ruuhkavuosiin kadottamani liikunnanilon. Ensimmäisellä kerralla olinkin ihan fiiliksissä, mutta sitten iski se perinteinen: päiväkodin juuri aloittanut esikoinen alkoi kuljettaa kotiin pöpöjä toisen perään. Oli korvatulehduskierrettä ja koko perheen flunssaa, mummolareissua ja mahatautia siihen päälle ja muutaman kerran sunnuntai-illan zumba jäi väliin rehellisestä laiskuudesta. Kun sitten useamman viikon hiljaiselon jälkeen saavuin tanssikoululle juomapulloineni ja verkkareineni, katsoi pirtsakka vastaanottovirkailija ensin minua ja sitten osallistujalistaa ja ilmoitti sitten, että sua ei täällä paljon ole näkynytkään. Se zumbainnostus loppuikin sitten lyhyeen.

Siksi olin viime syksynä enemmän kuin innoissani, kun pääsin yhteistyöprojektina mukaan Essi Määtän Rentouta mielesi ja kehosi -kurssille: ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen minulla oli ihan oma, kalenteriin kirjattu harrastus ja joka maanantai aikaa ihan vain itselleni ja omalle hyvinvoinnilleni. Kurssista ja syksyn maanantai-illoista jäi lopulta niin hyvä fiilis, että tarkoituksena oli lähteä samalle kurssille uudestaan nyt keväällä. Sitten kuitenkin jahkailin kevään Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin ilmoittautumisen kanssa liian kauan, ja kurssi ehti tulla täyteen. Kieltämättä harmitti, sillä syksyn kurssin aikana opin itsestäni erityisesti yhden asian: jos en ole varannut kalenterista aikaa itselleni ja omille harrastuksilleni, en myöskään tule sitä aikaa ottamaan. Niinäkin kymmeninä iltoina, joina olisin voinut lähteä edes lyhyellä lenkille tai sulkea makuuhuoneen oven ja tehdä parinkymmenen minuutin rentouttavan flow'n, päädyin kuitenkin lopulta vetämään pojille vaatteet päälle ja suuntaamaan puistoon tai viettämään illan ihan vaan haahuillen, leikkien välillä puolihuolimattomasti Legoilla tai lukien Aku Ankkaa mutta pääasiassa, valitettavasti, kännykkä kädessä.

Viime vuosina olen toki ymmärtänyt muutakin: minulle hyvä olo ja itsestä huolehtiminen ei tarkoita sitä, että aloitan aina uuden vuoden kunniaksi sekä herkkulakon että tipattoman tammikuun ja vedän veren maku suussa jalkaani lenkkarit kolmena iltana viikossa ihan vaan koska on pakko. Sen sijaan päätin, että nyt alkuvuodesta, etenkin, opettelen raivaamaan joka päivä edes hetken aikaa itselleni ja asioille, joista minä saan hyvää oloa, energiaa ja voimia arkeen, vaikka ne olisivatkin ihan pieniä juttuja kuten vartin hatha, kupillinen erikoiskahvia, jakso jotain hyvää sarjaa tai soitto siskolle. Ensimmäinen hyvänolonviikko näytti tältä.


MAANANTAI 15.1.

Jos alkusyksystä lempiarkipäiväni oli torstai, on se nykyään maanantai: aamupäivän opetustuntien jälkeen minulla on koko iltapäivä vapaata ennen, kun haen pojat hoidosta kahdelta ja vien isomman kuvataidekouluun kolmeksi. Puoli kahdeltatoista pakkaankin työpaperit ja pädin laukkuun (toki huonoa omaatuntoa potien, sillä iltapäivällä olisi ollut tarve sijaiselle) ja tapaan keskustassa kaksi ystävääni, joista toinen pitää pidennetyn lounastunnin ja toinen on äitiyslomalla. Istumme reilun tunnin lounaalla Kahvila Muistossa, päivitämme kuulumiset pitkästä aikaa, sylittelemme vuorotellen vauvaa ja juomme vielä jälkiruokakahvit. On vasta maanantai, mutta tuo on varmasti koko arkiviikon paras ja kiireettömin oma hetki.

Maanantaiahdistus helpottaa siskolle soittamalla sekä kupilla cappuccinoa. Illalla teen viiden minuutin meditaation. Pikkuveli joogailee mukana. Myöhemmin katsomme vielä miehen kanssa Sillan eilisen jakson.


TIISTAI 16.1.

Mies on työreissulla Helsingissä, joten päivän täyttää kahden pojan vienti kahteen eri paikkaan, täysi työpäivä, tuhat muistettavaa juttua ja koko päivän piippaileva whatsapp, perhepuiston luistelukoulun organisointi, kahden pojan hakeminen kahdesta eri paikasta, pikainen ulkoilu puistossa sekä spagettikastikkeen lämmitys. Haaveilen (todella tarpeeseen tulevasta) venyttelystä, mutta joudun kuitenkin jatkamaan työpäivää vielä illalla poikien mentyä nukkumaan. Puoli kymmeneltä sujahdan viltin alle lukemaan Pidä huolta äidistä -kirjaa, ja nukahdan alle vartissa. Että sellainen päivä sitten tämä.


KESKIVIIKKO 17.1.

Työpäivä osoittautuukin täydemmäksi, kuin mitä olin ajatellut, joten illalla joudun vielä korjaamaan yhden ryhmän sanakokeet. Puoli seitsemältä lähdemme kuitenkin hetkeksi ulos ystävien kanssa, ja sen jälkeen ehdin vielä taloyhtiön naisten saunaan. Otan mukaan ainoastaan Pikkuveljen, joten saan tehdä rauhassa vartalonkuorinnan ja kasvohoidon yläkerran rouvan toimiessa lapsenvahtina. Myöhemmin teemme miehen kanssa yhdessä iltapalaa ja katsomme yhden jakson Mindhunteria.


TORSTAI 18.1.

Käyn töiden jälkeen hakemassa postista itselleni tilaamani Rivan hupparin ja saan siitä pienen materialismityydytyksen. Kotona odottaa vielä kaksi kirjekuorta, joista toisesta löytyy nimpparikortti ja aikuisuustarroja (niin ihania!) ystävältä ja toisesta äidin ja isän lähettämä kortti. Mies on hakenut pojat ja kukkia. Lauranpäivän kunniaksi vietän kauppareissun jälkeen illalla todellista minäaikaa tekemällä puolen tunnin pilateksen ja lukemalla sen jälkeen kirjaa.


PERJANTAI 19.1.

Teen aamun töitä kotona: suunnittelen ruotsin kurssia, vastailen viesteihin, leikkaan yhdet muistipelikortit ja valmistelen ensi viikon suullisen kokeen. Vaikka kyseessä onkin työaika, saan kyllä iloa siitä, että voin ruksia yli kaikki viikon to-do-listallani olleet kohdat.

Illalla olen alun perin päättänyt olla ihan vaan kotona, mutta sitten messengeriin kilahtaa kyläilykutsu. Niinpä hipsimme poikien kanssa naapuriin ja seuraavan tunnin istun ystävien keittiön pöydän äärellä maistelemassa brietä ja viikunahilloa samalla, kun pojat leikkivät kavereidensa kanssa. Illan vietämme miehen kanssa Mindhunterin ja Salaisten Kansioiden parissa.


LAUANTAI 20.1.

Olen illalla tehnyt sämpylätaikinan valmiiksi jääkaappiin, joten vaikka (todella aikaisin alkanut) aamu onkin hivenen kaoottinen, saan iloa tuoreista sämpylöistä ja aamukahvista. Aamupalan jälkeen teemme miehen kanssa lauantaiaamurutiinimme: mies lähtee salille ja minä sujahdan takaisin sänkyyn lukemaan kirjaani aamun lastenohjelmien ajaksi. Illalla nipistän vielä puoli tuntia aikaa Yogaian eiliselle flow-tunnille sekä reilun tunnin Netflixin What the healt -dokkarille.


SUNNUNTAI 21.1.

Kymmenen astetta pakkasta ei juuri houkuttele, joten jätämme aamu-ulkoilun tänään väliin ja puuhailemme kaikki omiamme: mies lukee, Pikkuveli leikkii traktoreillaan, poika R piirtelee ja minä teen uudestaan saman flow'n, johon edellisenä päivänä ihastuin. Iltapäivällä käytämme viime vuonna hääpäivälahjaksi saamamme lahjakortin, ja lähdemme Laajavuoren kylpylään. Vaihtelemme lastenallasvuoroja niin, että ehdin kaiken muun ohella myös hetkeksi ihan itsekseni infrapunasaunaan ja uimaan 800 m. Illalla mies katselee Avataria samalla, kun minä hoidan ensi viikon työasioista - mutta aika rentoutuneena silti.


Tämä tammikuinen hyvinvoinnin merkitykseen ja omaan väsyneeseen olemukseen havahtuminen on muuten varmaan ihan jokavuotista: vuosi sitten ihan samaan aikaan (kun otimme kuvia tässä samassa lempparipaidassani ja noilla samoilla portailla) listasin blogiini toiveita, joiden avulla alkavasta vuodesta oli tarkoitus tehdä edellistä, sitä ihan hiton raskasta, kevyempi. Tuosta viimevuotisesta yhdentoista kohdan listasta toteutui muuten lopulta viisi. Mutta noin kai noiden uudenvuodenlupausten kanssa aina tuppaa käymään.


Mistä asioista te saatte arkeen hyvää oloa ja energiaa?


lauantai 20. tammikuuta 2018

Kate Atkinson: Elämä elämältä

"Ursula avasi sumeat silmänsä ja näytti kiinnittävän katseensa nuutuneeseen lumikelloon. Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa. 'Synkät ajatukset täytyy pitää loitolla kaikin keinoin', Sylvie sanoi Ursulalle."


Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life, 2013. suom. Kaisa Kattelus)
Schildts&Söderströms, 592 sivua.


Syyskuussa kysyin ystäviltäni Facebookissa heidän lempikirjavinkkejään. Kun statuskyselyni ei heti tuottanutkaan yhtään vastausta, mietin, että poistaisin vähin äänin koko kysymyksen Facebookista. Sitten kirjavinkkejä alkoi yhtäkkiä tipahdella, ja pian minulla oli neljänkymmenen kirjan lista. Keskusteluketjuun ilmestyi useampi omakin lempikirjani, mutta suurin osa ketjun kirjoista oli silti minulle uusia. Sen lisäksi, että opin ystävistäni taas jotain uutta, merkkailin kalenteriini myös monta kirjaa, jotka syksyn aikana tulisin itsekin lukemaan. 

Ja sitten, varsinainen kaksinaismoralisti kun olen, unohdin koko listan ihan täysin: useamman kuukauden luin lähinnä keskinkertaisia jännäreitä ja kirjoja, jotka sattuivat osumaan käteen kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä ja marmatin samalla, etten ikinä löydä mitään oikeasti sykähdyttävää luettavaa. Joululomalukemista etsiessäni satuin kuitenkin törmäämään ystävieni vinkkilistaan, ja kirjastosta tarttui mukaan yksi listan kirjoista. Ja uskokaa tai älkää, mutta kävi ilmi, että kannoin kotiin parhaan lukemani kirjan vähään aikaan. Että kiitos vaan, Essi!

"'En minä mitään ajatellut', Ursula sanoi. Jokin oli vain sipaissut ja nykinyt hänen muistiaan - ei kummempaa. Hupsu juttu - niin kuin aina - suolasilli ruokakomeron hyllyllä, huone jossa oli vihreää linoleumia, vanhanaikainen vanne joka pyöri ääneti ohi. Henkäyksenohuita hetkiä, joista oli mahdoton saada kiinni."

On helmikuun yhdestoista vuonna 1910, kun Sylvie synnyttää kolmatta lastaan kotonaan Englannissa. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, viime hetkellä, leikkaa katki pienen kaulan ympärille kietoutuneen napanuoran ja syntyy terve tyttö. "Ursula", Sylvie vastasi. "Minä annan hänelle nimeksi Ursula. Se tarkoittaa pientä naaraskarhua." Tästä alkaa tarina.

Paitsi ettei alakaan: lumimyrskyn tukkiman tien takia lääkäri ei ikinä päässe paikalle ja vauva syntyy napanuora kaulan ympärillä, pieni villisti läpättänyt sydän jo pysähtyneenä. Yksi perhosen siivenisku ja Ursula ei koskaan näe sinitapettia Belgravian odotushuoneessa tai opi, etteivät kakki haavat parane. Ei etsi suojaa pommien runtelemassa Berliinissä, jossa neuvostosotilaiden vääjäämättömän lähestymisen saattaa kuulla koko ajan voimistuvasta tykkien jylinästä. Ei kokkaa jokaperjantaiseksi aamiaiseksi savusilliä miehelle, joka on yhdestä väärästä sanasta valmis murskaamaan hänen hampaansa. Yksi perhosen siivenisku ja pieni Nancy Shawcross palaa kuin palaakin kotiin lehtienkeruuretkeltään eikä Bridget ikinä lähde Lontooseen juhlimaan ensimmäisen maailmansodan päättymistä ja saa espanjantautia. Yksi perhosen siivenisku ja Hitlerin salamurha olisi sittenkin onnistunut.

Elämä elämältä on tarina pienistä, arkipäiväisistä valinnoista, jotka voivat yhden elämän lisäksi muuttaa koko maailmanhistorian sekä uskomattoman kaunis ajankuvaus kahden sodan runtelemasta Euroopasta. Tarina alkaa aina uudestaan, kerta toisensa jälkeen, kysyen samalla Entä jos?. Kate Atkinsonin kirja on aika paljon iki-ihanaa Sliding doorsia, vähän Ihmeellinen on elämä -jouluklassikkoa sekä ennen kaikkea perhosen siiveniskuja, jotka saavat aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa.

Vaikka on vasta tammikuu, niin on jo pakko hehkuttaa: olen juuri lukenut yhden vuoden parhaista kirjoista, ellen jopa parhaan.

"Elämä jatkuu. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä."

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vuosi kuukauden vegejä ja linssisosekeitto


Vajaa vuosi sitten kirjoitin blogissa imagosyömisestä, trendiruuista sekä tavoitteesta lisätä kasvisruokia ja vähentää lihan ostamista. Samalla jaoin myös ensimmäisen kuukauden vege -reseptini ja sitouduin kokkaamaan ja kokeilemaan jotain uutta kasvisruokaa vähintään kerran kuussa. Vuoden aikana blogiin onkin ilmestynyt yhteensä neljätoista erilaista kasvisruokareseptiä. Niiden lisäksi...


VUODEN AIKANA OLEN:
  • Kokeillut useampaa uutta kasvisruokareseptiä; niiden blogissa näkyneiden lisäksi meillä on nimittäin kokattu aika montaa muutakin uutta kasvisruokaa: blogissa jäivät jakamatta muun muassa myskikurpitsakeitto, nyhtökaurapitat, thaimaalainen nuudelikeitto ja vegaaninen juustokakku.
  • Valinnut usein kaurakerman perinteisen ruokakerman sijaan.
  • Opetellut leipomaan ilman maitotuotteita tai gluteenia.
  • Rakastanut erityisesti huhtikuussa kunnallisvaalimainoksesta bongaamaani kasvis-linssikeittoon, jota meillä kokataan nykyään vähintään pari kertaa kuussa. (Kokeilkaa, superhyvää!)
  • Ostanut entistä vähemmän lihaa ja pienentänyt samalla edes vähän perheen muuten ihan liian suurta hiilijalanjälkeä.
  • Innostunut erityisesti punaisista linsseistä, lehtikaalista ja kylmäsavutofusta.
  • Lisännyt kasvisruokien syöntiä selvästi: nykyään meidän perheen ruuista reilu kolmannes on kasvisruokia. 


JATKOSSA PITÄISI VIELÄ:
  • Löytää uusia, edukkaita kasvisruokareseptejä niin, ettei kuun lopussa tarvitsisi siirtyä jauheliharisottoon ja perinteiseen makaronilaatikkoon pelkästään siksi, että ne ovat halvempia.
  • Innostua taas härkiksestä, johon olen kuluneena vuotena jo ehtinyt kyllästyä.
  • Saada myös isompi poika syömään tofua.
  • Vähentää ruokahävikkiä ja oppia hyödyntämään esimerkiksi yrttien jämät jotenkin (jos jollain on tähän vinkkejä, niin jakakaa ihmeessä!) 
  • Siirtyä töissä syömään pelkkää kasvisruokaa,
  • Vähentää vielä täysin turhaa kinkun ja (leikkele)makkaran syömistä.
  • Oppia hyödyntämään satokausikalenteria ja sen tuotteita; yhä edelleen meidän ruokalaskuamme nostaa esimerkiksi jatkuva kotimaisten tomaattien ostaminen näin talvella.


Siksi vegejä ilmestyy blogiin jatkossa, ei ehkä säännöllisesti joka kuukausi mutta tasaisin väliajoin kuitenkin. Tässä kuussa kokataan jälleen punaisista linsseistä, ja keiton ohje löytyi Kodin kuvalehdestä.


LINSSISOSEKEITTO

2 isoa sipulia
3 valkosipulinkynttä
5 porkkanaa
oliiviöljyä
2 tl paprikajauhetta
2 tl currya
1 tl juustokuminaa
1 tl jauhettua korianteria
1/2 dl tomaattipyreetä
1,3 l vettä
400 g punaisia linssejä
1 kasvisliemikuutio
1 prk kookosmaitoa


Kuori ja hienonna sipulit ja paloittele porkkanat. Kiehauta öljy ja mausteet kattilan pohjalla. Lisää kasvikset ja kuullota hetki. Pyöräytä joukkoon tomaattipyree.

Lisää vesi ja kiehauta. Kaada sekaan huuhdotut linssit sekä kasvisliemikuutio. Kuumenna sekoittaen kiehuvaksi. 

Keitä miedolla lämmöllä kannen alla välillä sekoittaen parisenkymmentä minuuttia, kunnes porkkanat ja linssit ovat pehmenneet. Lisää kookosmaito ja kuumenna. Soseuta keitto sauvasekoittimella ja tarjoile siementen kanssa.


Edelliset kuukauden veget, extrat sekä aiemmin blogissa ilmestyneet
 kasvisreseptit löydät tästä

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.


Kun odotin esikoistani yhdeksännellä kuulla, törmäsin kaverin kotibileissä sattumalta naiseen, jonka esikoispojan laskettu aika oli vain muutamaa päivää meitä ennen. Olimme molemmat olleet sinä samana lauantaina myös keskussairaalan synnytysvalmennuksessa ja tunnistimme siksi heti toisemme osuessamme kaverini keittiöön yhtä aikaa. Siinä samassa keittiössä vietimmekin lopulta suurimman osan iltaa vaihtaen ajatuksia tulevasta synnytyksestä, neuvoloista, äitiydestä ja loppuraskauden tukaluudesta, vauvalle tehdyistä hankinnoista, odotuksista ja peloista.

Synnytyksen jälkeen kävi ilmi, ettei kaverini ystävän poika ollutkaan terve. Siksi aina, kun kuulen perheestä, mieleen nousee sama ajatus: se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

Joku viikko sitten seuratessani netissä keskustelua työttömien aktiivimallista törmäsin jossain keskustelussa todella pelottavaan kommenttiin, jota olen pyöritellyt päässäni siitä asti. Ja ei, kyseessä ei ollut haikku, herja tai edes haistattelu, minkä olisin voinut vielä sulattaakin. Kommentti itsessään käsitteli ahkeruutta, yrittämistä ja positiivisen asenteen vaikutusta omaan elämään ja valintoihin, mutta itse jumiuduin kirjoittajan ajatukseen siitä, että Sellaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa kuten Suomi epäonnen määrä on käytännössä jokaisella vakio. Vähän samantyylisiin ajatuksiin olen törmännyt viime aikoina myös muualla netissä, blogiteksteissä, aikakauslehdissä ja keskustelupalstoilla. Että kyllä töitä tekevälle riittää. Ja positiivinen asenne ratkaisee. Ja jopa pyydä universumilta, niin saat.

Oikeastaan juuri noissa lauseessa kiteytyy kaikki se, mikä mielestäni nyky-Suomessa on jollain tavalla kaikkein surullisinta: pelottavan moni, ihan fiksukin ihminen, kuvittelee, että täällä kaikki saavat saman verran, jopa ansionsa mukaan. Sen saman joukon tuntuu siitä syystä olevan myös vaikea kuvitella, että asiat kuten työttömyys, asunnottomuus, masennus tai vakava sairastuminen, esimerkiksi, voisivat osua omalle kohdalle, koska ne nähdään usein johtuvan mustavalkoisesti ja pelkästään ihmisen omista teosta ja valinnoista. Esimerkiksi netissä käytävää keskustelua seuratessa tuntuu, että tässä maassa elävät nykyään me ja ne, joista ensimmäisellä ei ole minkäänlaista kosketuspintaan niiden myöhemmin mainittujen todellisuuteen mutta joka kuitenkin tekee päätökset molempien porukoiden puolesta. Ja kaikista pelottavinta on, että ne yhteiskunnan äänekkäimmät ja vaikutusvaltaisimmat, jotka ovat saaneet eniten, oikeasti kuvittelevat, että muutkin ovat saaneet yhtä paljon.

Kaverini ystävän lapsen sairastumisellekaan ei ikinä löytynyt mitään syytä. Sattuma, pelkästään, ja ihan hirvittävän huono tuuri. Se ihan sama sattuma jakaa epäonnea muutenkin välillä todella epäoikeudenmukaisesti, oltiin sitten hyvinvointiyhteiskunnassa tai ei. 

Yksi tärkeimmistä asioista, joita haluan pojilleni opettaa, on, että kukaan ei ole oman onnensa seppä. Omaan onneen voi toki vaikuttaa - herranjumala sentään, pitääkin! - kovalla työllä, hyvällä koulutuksella, oikealla asenteella ja ennen kaikkea kohtelemalla muita reilusti, mutta silti metsä ei aina vastaa niin kuin sinne huutaa. Että joulupukilta saatujen lahjojen määrä ei kerro mitään kiltteydestä, kallis puhelin tee ihmisestä sen arvokkaampaa tai rahattomuus sen huonompaa ja että välillä annetaan kauhalla ja välillä korkeintaan lusikan kärjellä, meille mutta myös muille, huolimatta siitä, miten hyvä tyyppi on. Ja että aina pitää osata olla empaattinen, sillä se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Kaksi päivää Tallinnassa ja alkaneen vuoden reissusuunnitelmia.



Jos yleensä matkojen jälkeen tekisi mieli alkaa naputella reissukuulumisia blogiin jo ennen kuin viimeinen laukku edes on saatu purettua, mietin vielä viime viikolla, mitä uudenvuoden Tallinnan-lomasta edes osaisi kirjoittaa. Tuntui, että olin jakanut samat kahvila- ja museovinkit jo useampaan kertaan, kirjoittanut blogiini Tallinna-suosikkini Telliskiven rosoisen rähjäisistä tehdasrakennuksista, makeista graffiteista ja toisaalta über-trendikkäistä ravintoloista ja kuvannut samat kadunkulmat, kaupunkisiluetit ja kakunpalatkin jo vähintään kerran. Samassa hotellissakin olimme jo kolmatta kertaa, ihan koska sinne oli niin kätevä kävelymatka sekä satamasta että keskustasta ja alakerran kylpyläosastolta löytyi tekemistä niin aikuisille kuin lapsillekin. Kun seitsemän vuoden sisällä olin Tallinnassa jo seitsemättä kertaa, mietin, oliko tässä matkassa lopulta edes kauheasti uutta  kirjoitettavaa ja miten sen saisi puettua postauksen muotoon.

Kävi itse asiassa vähän samoin kuin viime kesänä Tampereen-reissumme jälkeen: toinen toistaan eeppisempien Instagram-kuvien ja blogipostausten tulvassa ihan tavallinen loma tuntui ihan liian tavalliselta edes sen kummemmin hehkuttaa. Vaikka oikeasti, ihan niin kuin Tampereenkin tapauksessa, juuri se ihan tavallinen loma sopi meille tällä kertaa enemmän kuin hyvin: oli kylpylä, hyvää ruokaa, pari lasillista viiniä, kahisevia lakanoita, koko perhe ja poikien molemmat tädit saman ison ja äänekkään pöydän ääressä telliskiveläisessä ravintolassa sekä Kalevin suklaarusinoita, joita mutustelin hotellihuoneessa poikien mentyä nukkumaan. Ne kirjastosta mukaan haetut matkaoppaatkin pysyivät laukussa melkein koko matkan, eikä karttaakaan tarvinnut kaivaa esiin kertaakaan koko matkan aikana - kadut kun olivat jo aika tuttuja.

Silti Tallinnasta voi edelleen löytää jotain uuttakin: tällä kertaa kahvittelimme kestosuosikki Klaus Kohvikin lisäksi myös Vanhassakaupungissa, vaihdoimme vanhan tutun F Hooneen Kivi, Paber, Käärid -ravintolaan ja vietimme toisena Tallinna-päivänämme vajaan parituntisen Energian Oivalluskeskuksessa kokeilemassa kuusivuotiaan johdolla erilaisia valoon, ääneen ja energiansyntyyn liittyviä laitteita ja ilmiöitä. Muuten mentiin pitkälti perinteisellä kaavalla: syötiin arrabiatapastaa Vapianossa, kierreltiin vanhankaupungin mukulakivikaduilla, pyörähdettiin niissä muutamissa tutuissa Rottermannin vaatekapoissa ostamatta kuitenkaan yhtään mitään ja kolme kertaa vaihdettiin toppatakit ja pipot kylpytakkeihin ja sandaaleihin ja hipsuteltiin hotellin alakerran kylpylään. 

Viime vuosi oli selkeästi meille helppojen matkojen vuosi. Tammikuussa kävelimme Berliinin tuttuja katuja, söimme siinä samassa thaimaalaisessa, johon jo puolitoista vuotta aiemmin ihastuimme ja veimme pojat niihin samoihin leikkipuistoihin, joissa kuusivuotias oli keinunut monta kertaa ennemminkin. Toukokuussa matkustimme Tukholmaan, taas. Vaikka Tallinnan-loma jatkaakin helppojen lomien sarjaa, on tänä vuonna tarkoitus nähdä myös jotain uutta. Viimeisenä Tallinna-iltanamme suunnittelimme nimittäin porealtaassa jo alkavan vuoden matkoja niin miehen kuin siskonkin kanssa: toiveissa olisi ainakin yksi kaupunkiloma sekä loppukesäksi koko perheen aurinkoloma todennäköisesti jossain Balkanilla. Siksipä kaikki ideat kehiin:


 
Jos jollain on vinkkejä perhelomalle akselilla Kroatia-Montenegro, niin kertokaa ihmeessä.