tiistai 27. helmikuuta 2018

Opas rentoon hiihtolomaan: Wreck this journal.


Kun joululoman alkajaisiksi istutin kuusivuotiaani parturintuoliin, kysyi parturi esikoiselta perheen joululomasuunnitelmia. Kun poika R kertoi reippaasti, kuinka "ensin mennään mummun ja ukin luo Äänekoskelle, sitten ajetaan kummisedän kodin kautta mummon ja papan luokse Hankasalmelle, sieltä tädin luokse Vantaalle ja sen jälkeen vielä toisen tädin luo Tallinnaan" luuli parturin ensin - tietenkin - pojan keksivän omiaan. Kun kävi ilmi, että juuri tuollainen reissu meillä todella oli suunnitteilla, kysäisi parturin varovasti, olinko jo sattunut näkemään Siskonpedin joulujakson. Siellä kun oli sketsi autolla ja minuuttiaikataululla sukulaisen luota toisen luokse kiertävästä perheestä, joka meidän suunnitelmasta tuli kummasti mieleen.

No, olinhan minä.

Joululoma oli lopulta todella onnistunut ja kahden viikon ajalle ripoteltuna autossa istuminenkaan ei juuri kiristänyt pinnaa. Silti päätimme - tai päätin - että hiihtolomalla emme matkusta porukalla yhtään mihinkään. Tälle lomalle asetin ainoastaan yhden tavoitteen: ehtiä istahtaa alas Keri Smithin Wreck this journalin ääreen. (Niin, ja käydä lounaalla Muang Thaissa.) Sillä oikeasti ehkä parasta mindfulnessia meidän kurahousu- ja kauppareissurumbassamme on se, että edes välillä on aikaa tehdä jotain ihan turhaa.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Jyväskylän helmet: Mäki-Matin perhepuisto.




Juttelin alkuviikosta tuttuni kanssa lapsista, kotiäitivuosista ja eteisen vallanneista kuravaatekasoista, kun puheeksi tuli perhepuisto. Tuttuni harmitteli, että sinne tuli lähdettyä niin harvoin, kun useamman lapsen kanssa kotona pääsee kuitenkin niin paljon helpommalla. Vaikka vaihdoimme pian puheenaiheitta, jäi tuo lause pyörimään mieleen pitkäksi aikaan: minulle itselleni kun oli kotona ollessa kaikkein helpointa - ja ehdottomasti mukavinta myös - pakata heti aamusta mukaan vaihtovaatteet, vaipat, lukemani kirja sekä lounas ja suunnata lasten kanssa koko päiväksi puistoon. Siellä me käytännössä olimmekin koko Pikkuveljen ensimmäiset puolitoista vuotta (tätä toki edesauttoi myös taloyhtiön putkiremontti). Vaikka tämä on ehkä postaussarjan kolmas pysähdyspaikka, on tämä minun tämänhetkinen lempipaikkani koko kaupungissa; Jyväskylän helmet -postaussarjassa pyörähdetään tällä kertaa Mäki-Matin perhepuistossa.


MIKÄ?
Vuodesta 1979 alkaen toiminut puisto, josta viimeisen kuuden vuoden aikana on tullut meidän toinen olohuoneemme ja takapiha, josta meidät löytää nykyäänkin useampana päivänä viikossa ja aina viikonloppuisin.  Mäki-Matin perhepuiston alueeseen kuuluu kaksi puutaloa sekä piha-alue intiaanikylineen, keinuineen, grillipaikkoineen, leikkimökkeineen, kiipeilytelineineen ja hiekkalaatikoineen. Kesäisin puistossa mahtuu pelaamaan jalkapalloa, ja talvisin sieltä löytyy sekä pulkkamäki että luistinrata.


MITÄ?
Puistossa toimintaa järjestävät kaupunki, puiston Tuki ry sekä aika ajoin myös yksityiset toimijat kuten Pelastakaa Lapset tai Niilo Mäki instituutti. Arkipäivisin puiston alatalossa pyörivät kaupungin kerhot, mutta ylätalo on auki ja vapaasti kaikkien puiston kävijöiden käytettävissä. Perjantaisin ylätalossa pyörii perhekahvila, jolloin Pikku-Maijasta löytyy kahvin ja mehun lisäksi aina jotain leivonnaista kuten mokkapaloja tai korvapuusteja viidenkymmenen sentin kappalehintaan. Muutaman viikon välein vietetään pizzaperjantaita. Perhekahvilaan ei tarvitse ilmoittautua, vaan mukaan ovat tervetulleita kaikki omien aikataulujen ja menojen mukaan. Keskiviikkoaamuisin ylätalossa järjestetään lasten muskareita kolmen euron kertamaksulla.

Puiston Tuki ry järjestää toimintaa puistossa ja sen ulkopuolella. Helmikuussa puistossa on pidetty luistelukoulua ja kesäkuussa futiskoulua. Yläkaupungin yössä Tuki on pyörittänyt kahvilaa, ja sekä syys- että hiihtolomalla jäsenille on varattu oma temppujumppavuoro Hippokselta.

Kesäisin puistossa toimii tiimiakatemialaisten pyörittämä Vanha Kunnon Kahvila, josta löytyy jäätelöä, kahvia, teetä, leivonnaisia, arkisin lounaskeittoa - niin ja niitä kaupungin parhaita korvapuusteja myös. Heti kesän alkajaisiksi kahvilan terassille ilmestyy myös ensimmäinen kesäteatteri, ja tulevanakin kesänä puistossa näytöksiä järjestävät sekä AdAstra että Loihu. Koulujen ja kerhojen lomien aikana puistossa järjestetään lisäksi aamupäivisin ilmaista ohjattua toimintaa kuten kuvasuunnistusta, temppurataa, askartelua tai puujaloilla kävelyä. Kesäperjantaisin sytytetään tulet grilliin ja joka toinen perjantai toukokuun lopusta alkaen puistossa järjestetään vilttikirppis, jolloin omia tavaroitaan voi tulla myymään ilman paikkavarausta tai -maksua.

Puiston tiloja voi myös vuokrata omaan käyttöön, ja grillaamaan pääsee omalla porukallakin.


MISSÄ?
Perhepuiston löydät Harjun ja Normaalikoulun takaa osoitteesta Oikokatu 7.


MILLOIN?
Puiston talot ja lelu- sekä ulkovälinevarastot ovat auki maanantaista torstaihin klo 8-15:45 ja perjantaisin klo 8-14. Tällöin puistosta löytyy talvisin liukureita, pulkkia, potkureita ja ulkoleluja ja kesäisin pikkupyöriä, jalkapalloja sekä sählymailat.  Ylätalon kuistilta löytyvästä kirjalaatikosta voi hakea itselleen luettavaa milloin vaan ja samaan paikkaan voi kierrättää myös omat vanhat kirjat. Puiston aukioloaikoina käytössä ovat myös ylätalon sisätilat, wc sekä keittiö varusteineen.


ERITYISTÄ?
Silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia, pohdimme miehen kanssa aina perhepuiston ohi kotiin kävellessämme, että tuonne mekin sitten joskus viemme omat lapsemme. Ja vaikka niin moni äitiyteen ja vanhemmuuteen liittynyt kuvitelma ja periaatepäätös romuttui lasten syntymän jälkeen, niin sinne me lapsemme kuitenkin veimme. Jos jostain niin yhdestä olen erityisen onnellinen: molempien poikiemme lapsuusmuistoihin kuuluu muutama punamultainen rakennus ja pitkät aikatauluttomat kesäpäivät ulkona, grilli, jonka ympärille kerääntyi kesäisin iso ja äänekäs ystäväjoukko ja se, että kun ystävät laittoivat viestiä, olimme yleensä puistossa vartin sisällä.


MIKSI?
Koska täällä olemme koko perhe saaneet - toivon mukaan - niin elinikäisiä ystäviä kuin törmänneet tyyppeihin, joiden kanssa voi päivitellä katkonaisia öitä, huonoa tv-tarjontaa ja viime päivien kuulumisia.


Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä:

torstai 22. helmikuuta 2018

Kuukauden vege: Fusillia, paahdettuja kasviksia ja mozzarellaa.


Alun perin suunnittelin kirjoittavani pitkästä aikaa kuulumisia, mutta sitten elämä tuli väliin: viime viikot ovat olleet niin kiireisiä, etten ehtinyt ja toisaalta jaksanutkaan. Oli työkiireet, harrastuksiin kuskaamiset, kaverisynttärit, kauppareissut, haut ja viennit sekä kaksi kokousiltaa ja kasa korjattavia kokeita. Puolet perheestä oli viikon sairaana, yhtenä päivänä pyörähdin päivystyksessä palovamman takia ja ennen kaikkiruokainen uhmaikäinen muuttui flunssan seurauksena maailman nirsoimmaksi ruokailijaksi. Kaiken tämän ohessa olen organisoinut perhepuiston luistelukoulua, johon lupautuessani en ollenkaan tajunnut, kuinka monta tuntia pakkasessa kentän laidalla ja kotona sähköpostin ääressä  se lopulta nielisi. Kun iltakahdeksan jälkeen olemme kömpineet kuusivuotiaan kanssa peiton alle lukemaan Harry Potteria, olen yleensä nukahtanut alle puolessa tunnissa (vain herätäkseni taas yhdeksän jälkeen jatkamaan töitä). Lisäksi on ollut writer's block, ja melko totaalinen sellainen.

Siksipä kuulumisten sijaan saatte tänään pastareseptin, jonka ohje löytyi alun perin Cosy Cooking -blogista. Ja ensi viikolla me muuten lomaillaan  ihan vaan kotona, joten jospa blogikin taas pian elpyisi.


FUSILLIA, PAAHDETTUJA KASVIKSIA JA MOZZARELLAA

1 punasipuli
1 kesäkurpitsa
rasiallinen kirsikkatomaatteja
kolme valkosipulinkynttä 
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamicoa
suolaa
mustapippuria
täysjyväfusillia
2 rkl pestoa
pinjansiemeniä
mozzarellaa
tuoretta basilikaa


Pese kesäkurpitsa, kuori punasipuli ja paloittele kasvikset reilunkokoisiksi paloiksi. Laita palat sekä kokonaiset valkosipulinkynnet uunivuokaan ja sekoita joukkoon oliiviöljyä, balsamico, mustapippuri ja suola. Paahda 220-asteisessa uunissa 15 minuuttia. 

Lisää joukkoon huuhdellut, kokonaiset kirsikkatomaatit ja jatka paahtamista vielä toiset 15 minuuttia. 

Paahda pinjansiemenet kuivalla pannulla.

Keitä pasta kypsäksi hyvin suolatussa vedessä. Valuta ja sekoita pesto valmiin pastan joukkoon. Sekoita uunivuoassa kasvikset nesteineen, pestopasta sekä pinjansiemenet ja revi joukkoon mozzarellaa sekä tuoretta basilikaa. Tarjoile vaalean leivän kanssa. 


maanantai 19. helmikuuta 2018

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

"Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut 50 vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä."


Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Ommarul putakhae, julkaistu englanniksi nimellä Please Look after Mom; suom. Taru Salminen)
Into Kustannus, 320 sivua.


Yksikään viidestä lapsesta ei ehdi vastaan sinä ruuhkaisena lauantai-iltapäivänä, kun äiti ja isä saapuvat Souliin juhlistamaan isän syntymäpäivää perheen kesken. Kyllä he pääsevät omin neuvoinkin, oli isä vakuutellut, ja turha heidän on taksiakaan ottaa, metrohan on juuri saapunut asemalle. Ruuhkassa äidin ote kuitenkin kirpoaa isän kädestä, ihan hetkeksi vain. Vasta sisällä liikkuvassa metrossa isä huomaa kantavansa yhä äidin laukkua, mutta että lukutaidoton, suurkaupunkeihin tottumaton äiti on kadonnut jonnekin miljoonakaupungin ihmisvilinään.

Hidasta, on äiti pyytänyt kerta toisensa jälkeen, mutta sinäkin lauantaina isä on kulkenut askeleen edellä, yksin. Kun seuraavalla pysäkillä pois jäänyt isä hetken päästä palaa takaisin rautatieasemalle, ei äidistä enää näy jälkeäkään.

Yksi silminnäkijä kertoi nähneensä vanhan naisen kävelevän hyvin hitaasti, lyyhistyvän välillä lattialle ja seisovan ilmeettömänä hissin edessä. Joku toinen kertoi äidin näköisen naisen istuneen pitkään paikallaan ja nousseen sitten metroon. Myöhemmin äiti nähdään toisella puolella kaupunkia, jaloissaan vaaleansiniset muovisandaalit, joista toinen oli pureutunut syvälle ihoon lähellä isovarvasta.

Jo katoamisilmoituksia laadittaessa kaikki huomaavat, ettei kukaan edes tuntenut naista nimeltä  Park So-nyo, jota he kaikki olivat kutsuneet vain äidiksi.

"Kesän aikana ovia oli avattu ja suljettu huolimattomasti, ja vanhat mulperipaperit olivat repeilleet ja reikiintyneet. Ei tullut kuuloonkaan että sadonkorjuujuhlaa olisi vietetty repaleisin ovin. Äidille uusien mulperipapereiden liimaaminen oli olennainen osa syksyyn ja sadonkorjuujuhlaan valmistautumista. Hän halusi myös suojella perheenjäseniään kolealta syystuulelta ja flunssalta. Ehkä se oli yksi äidin harvoista iloista."

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani ja ensimmäinen lukemani aasialainen kirja, koskaan. Jonkinlainen kulttuurishokki iskeekin kasvoille heti ensimmäisiltä sivuilta: korealaiset nimet ovat niin vieraita ja monimutkaisia, että tuntuu vaikealta pysyä kartalla henkilöistä, eikä asiaa auta ollenkaan Kyung-sook Shinin käyttämä sinäkertoja, joka myös vaihtelee puhuttelemaansa henkilöä sen mukaan, kenen näkökulmasta tarinaa seurataan. Siksi kestää aikansa, että kirjan maailmaan pääsee sisälle, ja siksi  kirja tekisi mieli lukea uudestaan heti perään, nyt valmiimpana löytämään jokaisen rivien väliinkin kirjoitetun merkityksen.

Kyung-sook Shinin tarina on haikean surullinen kuvaus äitiydestä ja elämästä, jossa omat haaveet ovat jääneet toisten haaveiden alle ja jossa kaikki itselle tärkeä on vuosien saatossa kadonnut kokonaan. Kirja on täynnä nostalgiaa ja rakkautta, syyllisyyttä, katumusta, valintoja ja velvollisuutta. Entä jos olisitkin kävellyt vieressä, edes sen yhden ainoan kerran? Entä jos olisitkin pitänyt huolta, arvostanut, huomannut hänet ennen kuin oli liian myöhäistä?

Pidä huolta äidistä avaa täysin uuden, kiehtovan kulttuurin kimchin valmistuksineen, sukupuolirooleineen ja perinteineen. Silti kirjassa on jotain universaalia, surullista kyllä. Löytääkseen Park So-nyon kaltaisen pienen, sitkeän, harmaiden vuosien kuluessa näkymättömäksi muuttuneen äidin ei tarvitse täälläkään matkustaa kovin kauas. 

"Päästän sinusta nyt irti. Olit salaisuuteni. Olit elämässäni, eikä kenelläkään ollut sinusta aavistustakaan. Vaikka kukaan ei tiennyt että olit elämässäni, sinä olit ihminen joka toi lautan tulvivan virran luokse ja auttoi minut sen ylitse. Olin onnellinen että olit olemassa. Tulin kertomaan sinulle että pääsin yli elämäni koskista, koska saatoin tulla luoksesi silloin kun minulla oli huolia enkä silloin kun olin onnellinen.
     Minä lähden nyt."

perjantai 16. helmikuuta 2018

#uraoivallus: älä arvota itseäsi työn kautta.


Kun blogeihin ystävänpäivänä alkoi ilmestyä Trendin lanseeraaman #uraoivallus-kampanjan tekstejä, oli ensimmäinen ajatukseni, että vitsit, mikä mahtava haaste ja että tuohon minä en ainakaan osallistu. Vaikka haluaisinkin monesti kirjoittaa työstä ja työelämästä, on suurin osa teksteistä jäänyt ainoastaan luonnostasolle ihan jo siksi, etten tunne, että minulla juuri olisi meriittejä antaa kenellekään neuvoja yhtään mistään. Ajaudun jonkinlaiseen urakriisiin aina viimeistään kevätlukukauden alkaessa sitä mukaan, kun ihmiset - toki ihan pelkästä huolenpidosta ja rakkaudesta - alkavat kysellä, joko minulla on töitä ensi lukuvuodeksi, ja suurimman osan ajasta tunnen olevani todella kaukana niistä bossladyistä, uraohjuksista ja rohkeita valintoja tehneistä, omia työhaaveitaan yksi kerrallaan toteuttaneista naisista, jotka tähänkin haasteeseen ovat osallistuneet. Kymmenen vuotta pätkätöitä ja toisten sijaisuuksia ovat tehneet tehtävänsä: vaikka tiedänkin olevani hyvä opettaja, miellän itseni silti yhä edelleen vain sijaiseksi. Aika ajoin, etenkin näin keväisin, tunnen itseni niin pieneksi, että tuskin mahdun samaan seurueeseen vakituiset virat saaneiden, opetussuunnitelmaa laativien ja koulujensa johtoryhmissä toimivien opiskelukavereideni kanssa. Näin perfektionistina, joka lukio- ja yliopistoaikoina tottui saamaan aineesta kuin aineesta juuri sen arvosanan, minkä halusikin kunhan vain jaksoi tehdä töitä sen eteen, on ollut erityisen vaikea niellä sitä, että työelämässä pitää kovan duunin, verkostoitumisen ja pätevyyden lisäksi osata olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Sitten päätin kuitenkin, että tähänkin haasteen tarvitaan myös niitä tavallisen hyviä työntekijöitä, jotka eivät ehkä irtisanoudu ja hyppää tuntemattomaan ja jotka ajattelevat välillä enemmän sitä leivän päälle saatavaa voita kuin sitä, mitä intuitio sanoo. Niitä jotka ovat bossladyjä omalla tavallaan, vaikkakin ehkä vähän huomaamattomammin.

Kuluneena vuonna olen nimittäin tajunnut jotain, minkä olen yrittänyt ottaa myös jonkinlaiseksi työasenteekseni: en enää arvota itseäni (niin paljon) työn ja työsuhteen kautta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen tekisi töitäni kunnolla, yrittäisi oppia koko ajan uutta ja kehittää opetustani, pyrkisi olemaan entistä paremmin läsnä, entistä monipuolisempi pedagogi, verkostoitumaan ja ääntämään englantia sujuvammin - päinvastoin. Sen sijaan, toisin kuin niinä lukio- ja yliopistoaikoina, minun arvoni ihmisenä ei enää riipu näistä seikoista eikä se myöskään ole suoraan verrannollinen siihen, millainen työsuhde minulla on tai ei ole. Mikään varsinainen oman elämänsä bossladyn uraoivallus tämä ei ehkä ole, mutta ajatus, joka on tehnyt minulle tosi hyvää.

Sen sijaan, että kohta työsuhteen taas loppuessa kriisiytyisin jälleen kerran ahdistuksen ja alanvaihtosuunnitelmien partaalle, olen tänä keväänä päättänyt tehdä niin kuin viroissa olevat kolleganikin: opettaa, arvioida, kehittyä, kuunnella, syödä liikaa kieltenopettajien pöydälle tuotua suklaata, tsempata, huomata ne hiljaisetkin ja erityisesti ne, olla reilu, empaattinen ja helposti lähestyttävä, valaa uskoa ja kyynelehtiä taas yhtä Suvivirttä, koska siitä alkaa kesäloma. Vaikkei minulla sitä tänäkään vuonna virallisesti ole, aion silti fiilistellä ajatuksella, että olen sen kuitenkin ansainnut. 

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Saunasta, ihanista naisista, kerrostaloelämästä ja erilaisesta ystävyydestä.


Kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin taloyhtiön naisten keskiviikon lenkkisaunaan, odotin esikoistani raskausviikolla 40+1 eikä lähestyvästä synnytyksestä tuntunut kielivän mikään muu kuin koko ajan tukalammaksi muuttunut olo. Kun vääntäydyin valtavan mahani perässä saunan ovesta sisään, kysyivät lauteilla istuneet naapurini luonnollisesti ensin nimeä ja sitten laskettua aikaa. Jälkimmäiseen vastasin "eilen" - ja siitä se juttu sitten lähti. Sillä kerralla otettiinkin ihan erityisen kovat löylyt, ihan vain minun synnytykseni käynnistämiseksi.

Siitä lähtien olemme saunoneet samalla viiden naisen porukalla joka keskiviikko. Taloyhtiön uutisten ja arkikuulumisten ohella olemme jakaneet lauteilla niin vauvan odotuksen, kahden lapsen syntymän, yhdet häät, kahden lapsen kotoa muuttamisen, yhden auto-onnettomuuden, kaksi leikkausta ja yhden ison surun oman vanhemman sairastumisesta ja kuolemasta. Joulukuun viimeiseen lenkkisaunaan olemme aina tuoneet kaikki mukanamme omat Iittalan kivi-kynttilälyhtymme, valaisseet saunan niillä ja avanneet kirsikkaoluet saunaporukan pikkujoulujen kunniaksi. Kun toissaviikolla jauhot loppuivat kesken pitaleipien leipomisen ja lähikauppa oli vielä kiinni, oli meillä heti useampi ovi, jota käydä koputtelemassa. Lopulta sain mukaani puolikkaan vehnäjauhopussin, mutta vain sillä ehdolla, etten missään nimessä ostaisi uutta jauhopakettia ja toisi sitä mukanani seuraavan keskiviikon saunaan.

Muutama kuukausi sitten saunaporukkaamme liittyi uusi jäsen. Naapurirapun mummu oli kyllä asunut talossa jo parikymmentä vuotta, muttei ollut ennen huonoine jalkoineen uskaltautunut saunaan, kun ei tiennyt, olisiko siellä tarvittaessa apua. Sovimme, että olisi, sillä viiden hengen porukastamme on paikalla aina ainakin joku, ja tiivistimme niin, että ylälauteille mahtui vielä yksi.

Pari keskiviikkoa sitten naapurirapun mummu sitten liukastuikin. Onneksi yläkerran eläkeläisrouva oli takana ja otti kiinni. Kun itse muutamaa minuuttia myöhemmin kopistelin rappukäytävästä pukuhuoneeseen ja siitä pesutilaan, oli mummu jo istutettu suihkuhuoneen penkille ja yläkerran eläkeläisrouva pesi hellästi mummun hiuksia. Siitä näystä tuli iloinen mieli pitkäksi aikaa.

Pitäisi osata arvostaa vielä enemmän näitä ihmisiä, joita meidän ympärillä on kymmenittäin. Sillä onhan se aika lohduttavaa tietää, että jos kaadun, on jossain aika lähellä aina joku, joka nostaa ylös.


(Ja siitä ensimmäisestä keskiviikkosaunasta ei muuten mennyt kuin neljä tuntia säännöllisten supistusten alkamiseen - aamuyöstä lähdimme jo keskussairaalalle synnyttämään esikoistamme.)


Ihanaa ystävänpäivää. 

 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Jyväskylän helmet: Teeleidi


Maanantaina pyörähdin myöhäisellä aamiaisella Kramsunkadulla ja lähdin melkein kaksi tuntia myöhemmin kotiin ihan uskomattoman inspiroituneena ja mukanani pussillinen Pistaasi Pu'eria. Jyväskylän helmet -postaussarjassa kurkistetaankin tällä kertaa Teeleidiin.


MIKÄ?
Täysin ainutlaatuinen teehuone Kramsunkadulla vuonna 1904 valmistuneessa Karpion talossa, joka toimi aiemmin kaupunginjohtajan edustusasuntona. Neljä vuotta sitten keväällä perustetusta Teeleidistä ei saa ollenkaan kahvia - sen sijaan valikoimasta löytyy suolaisten ja makeiden leivonnaisten sekä makeisten lisäksi yli 120 erilaista teelajia. Näistä noin kahdeksankymmentä teemakua ovat perusvalikoimaa, joka pysyy samana vuodesta ja vuodenajasta toiseen, mutta kauden ja sesongin mukaan hyllyihin ilmestyy myös uutuuksia; talvella chaita ja mausteita, keväällä enemmän raikkautta. Asiakkaiden suosikit ovat tosin pysyneet melko samoina koko Teeleidin olemassaolon ajan: kolme eniten tilatuinta teetä ovat Satumainen Samppanja, Inkiväärin Ihastus ja Pistaasi Puerh.  


MITÄ?
Teeleidistä löytyy taidolla ja intohimolla valmistettua teetä, erikoisherkkuja, rauhallista tunnelmaa ja kiireettömyyttä; Teeleidiin ei poiketa pikaiselle ohikulkuteekupilliselle vaan istahdetaan alas ajan kanssa, kaivetaan esille neule tai kirja ja ostetaan teetä kannullinen kerralla. Teeleidin filosofia on tarjota asiakkailleen laadukasta palvelua, elämyksiä arkeen ja pientä hemmottelua.

Teeleidin konseptiin kuuluvat myös erilaiset tapahtumat ja tilaisuudet. Tiistaisin ja torstaisin Teeleidissä juodaan perinteistä brittiläistä iltapäiväteetä kello kahdesta iltakuuteen, jolloin pöytään katetaan  teekannun lisäksi voileipiä, skonsseja sekä pikkumakeita, maanantaisin vietetään skonssimaanantaita ja keskiviikkoisin ja perjantaisin Teeleidissä on raakakakkupäivä. Lisäksi talossa järjestää teekursseja ja tastingeja erilaisilla teemoilla.


KUKA? 
Teeleidin takaa löytyy Anne Savela, jonka rakkaus teehen syntyi toden teolla Kiinassa vietetyn vuoden aikana. Teehen tutustumisen lisäksi Anne oppi Shanghaissa luottamaan siihen, että asiat selviävät, että omat siivet kantavat ja että aina kannattaa uskaltaa yrittää. Palattuaan Suomeen sitä ennen myyntitöissä toiminut Anne ryhtyi yrittäjäksi ja perusti Teeleidin.

Kahvia Anne ei ole juonut viiteentoista vuoteen. Sen sijana teehen hän suhtautuu intohimoisesti, elämäntapana. Uusia teemakuja kehitellessään Anne kiertelee Eurooppaa ja Aasiaa hakien inspiraatiota, uusia ideoita ja niitä pieniä teehuoneita, jonne tavalliset turistit eivät edes osaa eksyä, selailee ikivanhoja perinteisiä reseptejä, kuuntelee asiakkaiden toiveita ja kokeilee kymmentä eri makuyhdistelmää ennen kuin löytää sen oikean. Teeleidin valikoimasta Annen suosikki on Cream & Cranberries


MISSÄ?
Teeleidin teehuoneen löydät osoitteesta Kramsunkatu 1. Huikeassa rakennuksessa on myymälä ja viitisenkymmentä asiakaspaikkaa, joiden määrä tuplaantuu kesällä puutarhan, terassin ja aitan ansioista. Teeleidin tehtaanmyymälän löydät Vaajakoskelta osoitteesta Tikkutehtaantie 2. Lisäksi teetä pääsee tilaamaan Teeleidin verkkokaupasta.


MILLOIN? 
Kramsunkadun teehuone on auki maanantaista perjantaihin klo 10-19 sekä lauantaisin klo 11-17. Vaajakosken tehtaanmyymälä on auki keskiviikosta perjantaihin klo 11-18.


ERITYISTÄ?
Hyvän teen takaa löytyy myös hyvä tarina. Tourula-teen inspiraationa toimi vihreä Tourula, Annen lapsuuden keidas, ja teestä tuli inkiväärillä ja sitruunalla maustettu vihreä tee. Mäki-Matti-teessä maistuu Annen perhepuistovuosien ja pikkulapsiajan rooibos, Halssila-teessä taas sitruuna, jolla maustettua teetä isosisko lapsuudenkodissa joi. Iltasoitto-tee on kofeiiniton, hyvän yön ja rauhoittumisen juoma, jossa maistuu koti ja kotiinpaluu, jyväskyläläiset omenat sekä rinnalla ripaus kanelia.


MIKSI?
Aina on aikaa hyvälle teelle, Teeleidi lupaa, ja sitä on helppo uskoa jo pelkästään siksi, että Anne on valehtelematta yksi parhaista, sydämellisimmistä ja huomaavaisimmista asiakaspalvelijoista, joihin ikinä olen törmännyt sekä ihminen, jonka intohimo tarttuu: Annen kanssa juteltuaan haluaisi itsekin maistaa heti kaikki maailman teet.


Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä: