Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin.

”He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota ja elämän tarkoitusta - nykyään valvon yöt heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä. Miksi he ovat ilmestyneet minulle, takertuneet minuun, vieneet minut mukanaan? Miksi olen ympäröinyt työpöytäni heidän kuvillaan, miksi heistä kertovat kirjapinot huojuvat lattiallani yhä korkeampina, miksi kerään yksityiskohtia heistä kuin talismaaneja?

    Nyt aloitan alusta, kuva kerrallaan.

    Mutta ensin pakkaan matkalaukkuni, sillä lentoni lähtee pian.”

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2018)

Otava, 447 sivua.

Asioita, joita Mia Kankimäen ensimmäinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen

Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta.

Kroonistuvan sushinhimon.

Asioita, joita Mia Kankimäen toinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen (ja omantunnon kolkutuksia, sillä eihän sitä tässä maailmassa enää saisi tuntea.)

Halun tehdä taas listoja, joiden ihanuuden olin jo ehtinyt unohtaa.

Pakkomielteen katsoa Minun Afrikkani -elokuvan. 

Ja viime viikolla se sitten oli katsottava, tietenkin.

Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä, pohtii Mia maatessaan Kiotossa jääkylmässä tatamilattiaisessa huoneessaan. Kun ystävät sisustava kotejaan ja mökkeilevät perheineen Keski-Suomessa, on Mia ihan yllättäen palannut takaisin siihen parikymppisen elämään, jossa ei ole aikatauluja, velvollisuuksia tai juuri rahaakaan. Huonoina hetkinä tuntuu, ettei hän kahdessakymmenessä vuodessa ole saavuttanut yhtään mitään, hyvinä hetkinä tuntuu, että kaiken.

Mitä nelikymppinen perheetön nainen sitten voi tehdä? No ainakin matkustaa Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan ja Kilimanjarolle, parannella melankoliaansa Japanissa ja matkata samoja reittejä kuin 1800-luvun naistutkimusmatkailijat. Siellä kiotolaisella futonilla maatessaan Mian päässä on nimittäin syntynyt ajatus: mikä häntä estää ottamasta mallia niistä naisista, joita hän unettomina öinään on pohtinut, niistä naisista, jotka ottivat ja lähtivät?

Ja niin hän sitten ottaa käyttöön Karen Blixen -tilinsä, jolle on vuosien ajan kerännyt rahaa matkoihin, joille joko uskaltaisi tai ei uskaltaisi lähteä.

”Itken sitä etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti. Itken sitä, että tajuan vasta nyt, että tämä on viimeinen ilta savannilla, sivistyksen ulottumattomissa, tässä paikassa josta olen aina unelmoinut. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? Ehkä en. Mutta sen tiedän, että kaksi viikkoa irti maailmasta panee ihmisen itsensä kanssa vastakkain, ja toisaalta kiinnittymään siihen ainoaan toiseen ihmiseen, jonka seurassa sattuu olemaan. 

    On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa on paljon samaa kuin Kankimäen esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: toisaalta tietokirja, toisaalta matkapäiväkirja, kirjeitä, listoja, rohkeutta hypätä, vaikka pelottaakin, vahvoja naisia, aavaa merta höyrylaivan kannelta katsottuna, kulttuurihistoriaa, elämää suurempia matkoja sekä ennen kaikkea aamuja, joina aurinko värjää savannin tulipunaiseksi. Siksi vähän harmittaakin, että ihan maagisen mukaansatempaavan Karen Blixen -osion jälkeen kirja jotenkin vähän latistuu. Yönaisia on vähän liikaa, maita liian monta, historian käänteitä turhan paljon silloin, kun olisi halunnut vain jäädä Karenin Afrikkaan jäljittämään leijonia. En voi olla ajattelematta, että vaikka kirjasta pidinkin, olisi se toiminut paremmin, jos tekstin kanssa olisi saanut jäädä pelkästään Tansanian savanneille.

”Yönaisteni neuvoja: 

    Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.

    Pelaa niillä korteilla, jotka saat.

    Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.

    Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Silti, jos Mia Kankimäen uutuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se inspiroiva. Siksi on erityisen ihanaa, että kirja paljastui (ehkä hieman vinkattuna) yhdestä joulupakettistani ja voin palata siihen aina niinä hetkinä, kun tunnen kaipaavani vähän rohkaisua. Siellä ne nimittäin kuiskivat minullekin, kirjan yönaiset: Jos haluat huikean uran, tee se. Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti. Lähde. Lähde. Lähde. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. Afrikassa matkustaessasi naura koko ajan.

Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 

     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.

    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."

Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)

Harper Collins, 446 sivua.

On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 

     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."

Kuukauden vege: itämainen nuudelisalaatti.

Vuoden ensimmäisenä kuukauden vegenä kokataan itämaista nuudelisalaattia. Ohjeen nappasin alun perin kesällä Kolmistaan-blogista, ja sen jälkeen salaattia on tehty meillä useamman kerran, aina välillä ohjetta satokauden mukaan varioiden. Parasta tässä salaatissa on ehkä se, että se toimii hyvin myös jääkaappikylmänä - yleensä teenkin aina reilun annoksen ja herkuttelen tällä vielä joko seuraavana päivänä lounaalla tai tv:n ääressä iltapalana.

ITÄMAINEN NUUDELISALAATTI

riisinuudeleita

porkkanaa

kurkkua

chiliä

parsakaalia

suolapähkinöitä

kevätsipulia

tuoretta korianteria

kastike:

2 rkl soijakastiketta

yksi lime

2 rkl oliiviöljyä

kaksi valkosipulinkynttä

1 tl ruskeaa sokeria

Keitä nuudelit ohjeen mukaan, huuhtele kylmällä vedellä ja valuta.

Pese kurkku ja kuori porkkanat. Suikaloi kasviksista mahdollisimman ohuita tikkuja. Paloittele kevätsipuli ja revi parsakaali.

Sekoita salaattikulhossa kaikki kasvikset sekä riisinuudelit ja suolapähkinät ja revi joukkoon maun mukaan tuoretta korianteria. Salaattiin sopii hyvin myös minttu.

Valmista kastike erillisessä astiassa. Hienonna chili sekä valkosipulinkynnet ja lisää joukkoon oliiviöljy, yhden limen mehu, sokeri sekä soijakastike. Sekoita tasaiseksi ja nostele salaatin joukkoon.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka 

granaattiomena-halloumisalaattia,

vuohenjuusto-meloni-krutonkisalaattia

tai

 soijasuikale-couscoussalaattia

Vuonna 2018.

Tänä vuonna muun muassa...

Esikoinen täytti seitsemän, halusi synttäreilleen Harry Potter -teeman ja aloitti elokuussa koulun.

Pikkuveli oppi laulamaan ja potkupyöräilemään ja kastoi ensimmäistä kertaa varpaansa Välimereen.

Aloitimme vuoden kylpylälomalla Tallinnassa.

Hyvästelin toukokuussa taas yhden mahtavan työyhteisön ja rakkaiksi tulleet oppilaat ja aloitin syksyllä uudessa työpaikassa.
Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.

Teimme äiti-tytär-reissun Prahaan.

Innostuin kesällä lenkkeilystä ja jatkoin sitä vuoden loppuun asti.

Joogasin vähemmän kuin olisin tarvinnut.

Söimme koko perhe heinäkuussa tapaksia Barcelonassa.

Mökkeilimme Lehtisaaressa pitkin kesää perheen ja ystävien kanssa.
Pikkuveli putosi laiturilta veteen, mutta onneksi ystäväperheen isä oli valppaana ja selvittiin pelkällä (isolla) säikähdyksellä.

Pyörähdimme koko perhe Helsingissä vain kerran ja silloinkin superpikaisesti.

Kävimme miehen kanssa kolmesti pelaamassa pakohuonepeliä.

Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän Helsingin-keikalle.

Esikoinen suppasi ensimmäistä kertaa.

Olimme miehen kanssa syyskuussa olleet viisitoista vuotta yhdessä. Juhlinnan sijaan minä menin työpaikalle seitsemäsluokkalaisten vanhempainiltaan, mies esikoisen vanhempainiltaan ja pojat naapuriin hoitoon.

Teimme syyslomareissun Kuopioon.

Kävimme Linnanmäellä, Parc Guellissä, Mikkelissä, Prison Islandilla ja Ysitien Lemmikissä.

Värjäsin kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi hiukseni pinkeiksi.

Join sangriaa La Ramblalla.

Välillä oli raskaampaa kuin koskaan ennen.

Esikoinen pukeutui palmusunnuntaina Harry Potteriksi ja luimme yhdessä sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.

Uusimme makuuhuoneen sisustuksen pikkubudjetilla.

Vähensin shoppailua ja innostuin soijasuikaleista.

Mies kävi työmatkoilla Krakovassa ja Ateenassa.

Pikkuveljen lippalakki ja aurinkolasit varastettiin Barcelonetan rannalla, kun käänsin selkäni ihan pieneksi hetkeksi.

Tunsin välillä ihan suunnatonta maailmantuskaa, podin huonoa omatuntoa matkakuumeestani ja halloumin himostani ja vähensimme perheen lihansyöntiä reilusti.

Katsoimme miehen kanssa The Fallin kaikki kolme kautta, ensimmäisen kauden Handmaid’s Talea ja innostuimme taas Frendeistä.

Olisin halunnut olla parempi ystävä.

Olin toukokuun lopussa kaksi päivää sairaslomalla ja tajusin, etten ollut viettänyt samanlaista omaa, laiskotteluaikaa Netflixin parissa kuukausiin - vähintään.

Mies rakensi mummolaan laiturin ja kävimme ongella useamman kerran.

Uimme heinäkuussa joka päivä, koko perhe.

Näimme La Sagrada Famiglian.
Miehestä tuli päivätyön ohella ihan virallisesti myös maanviljelijä.

Söin elämäni ensimmäisen trdlon ja kuuntelin, kuinka katumuusikko lauloi Beatlesista Prahan John Lennon wallilla.

Siirsimme juhannuksenviettoa vuorokaudella huonon sään takia.

Pidimme toukokuussa puistossa Yläkaupungin yön kahviosta ja järjestimme syyskuussa puiston Syystulkoot.
Kevät oli yhtä rämpimistä ja mustaakin mustempi.

Laitoimme asuntomme taas myyntiin.

Ja löysimme, toivon mukaan, sen kodin, josta ei ihan heti tarvitsekaan muuttaa pois.
Pidimme poikien kanssa kahdet pyjamabileet, jossa levitimme patjat olohuoneen lattialla ja katsoimme Disney-leffoja yöhän asti.
Olin suurimman osan joulukuuta kipeänä.
Uudenvuodenlupauksena päätin yrittää opetalla arvostamaan itseäni enemmän.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni.

”Hän oli puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotain aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään. Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.”

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 362 sivua.

Lila on jo lapsena se, jota pystyi kuvailemaan vain ylisanoin: hurmaava, peloton, ylivertainen, uhmakas, luonnonvoima. Hän sujauttaa koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, heittäytyy riippumaan rautatangosta, työntää ihonsa ruosteisen hakaneulan. Kuin yhteisestä sopimuksesta, jonkinlaisena rohkeuskokeena, Lenú tekee saman perässä, sydän pamppaillen, silmät tiukasti kiinni puristettuna. Mutta silti tai juuri siksi tytöt ovat kansakoulussa alkaen erottamattomat.

Siinä on alku. Tai oikeammin tässä: kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin ja Lilan poika Rino soittaa äitinsä lapsuudenystävälle selvittääkseen, onko tällä mitään tietoa äidin olinpaikasta. Poissa ovat myös Lilan vaatteet, kaitafilmit, vähät kirjat, tietokone, kaikki; jokaisesta valokuvastakin Lila on leikannut itsensä pois. Jottei Lila onnistuisi hävittämään itseään kokonaan, käynnistää Lenú, kirjan minäkertoja, oman tietokoneensa ja aloittaa heidän tarinansa kirjoittamisen - osin suuttumuksesta, osin silkasta halusta kerrankin voittaa kaikessa loistava ystävänsä.

Jo alusta alkaen tökkii tämä: en oikeastaan missään vaiheessa opi edes pitämään Lenústa, joka edustaa kaikin tavoin sellaista ystävää, jollainen en ikinä halua olla.

”’Ne ovat rumat’, hän sanoi.
   ’Älä nyt.’
   Hän nauroi hermostuneesti.
   ’Kyllä ovat, katso nyt: päässä syntyneet unelmat ovat päätyneet jalkojen alle.’
   Hän kääntyi ja näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä.
   ’Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenú?’”

Loistava ystäväni on Elena Ferranten kansainvälisen bestsellersarjan ensimmäinen osa, jonka keskiössä on Lilan ja Lenún väkivallan ja pelon täyttämä lapsuus ja nuoruus sodanjälkeisessä Napolissa. Se on tarina ystävyydestä ja kateudesta, naisen asemasta miehisessä macho-yhteiskunnassa sekä halusta nousta yhteiskunnallisesti, saada parempi elämä, jopa keinolla millä hyvänsä. Joillain sivuilla Loistava ystäväni on kuin se kaikkein klassisin mafiaelokuva aseineen ja nahkakenkineen, kalliine autoineen, sukujen välisine vihanpitoineen ja likaisine katuneen, tällä kertaa vain naisnäkökulmasta kerrottuna. Mutta pystyäkseen loistamaan on aina jätettävä joku toinen varjoonsa.

”Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen.”

Ja sitten, oikeastaan heti kun tarina vasta kunnolla alkaa, se onkin jo ohi. Loistava ystäväni tuntuu olevan lähinnä ylipitkä esipuhe sarjan tuleville osille, jonkinlainen mainoslause, joka loppumalla ihan kesken pyrkii varmistamaan, että lukija tarttuu myös siihen sarjan seuraavaankin osaan.

Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt - en pelkästään ajoittain turhan sekavaan ja hidastempoiseen tarinaan vaan ennen kaikkea siihen, ettei sarjan ensimmäinen osa lopulta ollutkaan yhtään sen enempää kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan ensimmäiset luvut Lilan katoamisineen kun tuntuivat - turhaan - kuiskivan: tässä on sinulle tarina, jonka haluat hotkaista hetkessä.

Sanojaa te: kannattaako Napoli-sarjan seuraava kirja vielä lukea vai onko sekin vain alustusta kirjasarjan kolmannelle osalle?

Kirjavuosi 2018.

Ennen blogin varsinaista vuosikatsausta pitää vielä vetää yhteen kirjavuosi 2018, joka oli jotenkin ihan erityisen hyvä. Pitkästä aikaa olen lukenut useamman kirjan, jotka ovat välittömästi menneet kaikkien aikojen lempikirjojeni listalle ja joita olen sekä suositellut kavereille ja ystäville että ostanut niin omaan hyllyyn kuin joululahjapaketteihinkin. Nekin kirjat, jotka eivät niin paljon säväyttäneet, olivat nekin pääsääntöisesti kuitenkin hyviä, ja jonkinlainen pettymys johtui nimenomaan omista kovista odotuksista. Erityisen kiva on ollut napata mukaan kirja ilman mitään sen kummempia ennakko-odotuksia ja huomata löytäneensä sellaisen helmen kuin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2018

Näitä rakastin:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

3. Kate Quinn: Koodinimi Alice

4. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

5. Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Näistä pidin:

1. Tommi Kinnunen: Pintti

2. Jan-Philip Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

3. Samuel Björk: Poika pimeästä

4. Eeva Rohas: Raivo

5. Kristina Ohlsson: Syntitaakka

6. Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Näihin olin pettynyt:

1. S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

Perushyvästä dekkari, josta olisi voinut saada paljon enemmänkin kuin saippuaoopperamaisen tusinatarinan.

2. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kirja oli toki ihan hyvä, mutta koska kannessa luki Westö, ei pelkästään hyvä ollut  sitä, mitä odotin.

3. Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Ihan vaan koska tämäkään itkonen ei yltänyt Anna minun rakastaa enemmän -kirjan tasolle.

Tarkemmat aivot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’

     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.

      Pimeys.”

Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)

Otava, 363 sivua.

Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?

       Joko nyt käsität?

      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

       Mutta ei kai...?

       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.

       Ei kai se niin voinut...?

       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.