Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe.

”Avatkaa silmänne, mies sanoo lopuksi, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran, ja sitten alkaa piano soittaa yksinäistä kappaletta, joka Wernerin korvissa kuulostaa tummaa virtaa matkaavalta kultaiselta veneeltä, sointujen kulkueelta, joka muuttaa Zollvereinin toiseksi: taloista tulee utuisia, kaivokset täyttyvät, savupiiput romahtavat, ammoinen meri loiskuu kaduille ja ilma kuhisee mahdollisuuksia.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka)
WSOY, 543 sivua.


Kun pari viikkoa sitten sunnuntaina istuin auringonpaisteessa pihakeinussa lukemassa Anthony Doerrin viimeisiä sivuja, tajusin, että juuri tätä olen kaivannut: kirjaa, joka ei ole pelkästään kirja, vaan ennemminkin tarina, joka tunnetaan ihan jokaisella aistilla. Jos en olisi alkuvuonna jo lukenut Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjaa, julistaisin oikopäätä, kuinka Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani kirja. Nyt voin sanoa vain, että apua mikä uskomattomien tarinoiden kirjavuosi - eikä se vielä ole edes puolivälissä.

"Näetkö tämän?" kysyy lääkäri, mutta Marie-Laure ei näe mitään enää koskaan: synnynnäinen, molemmminpuolinen harmaakaihi sokeuttaa tytön kuusivuotiaana. Siellä, missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää, mutta isä ei anna Marie-Lauren luovuttaa - kerta toisensa jälkeen hän laittaa tytön laskemaan askeleita, kävelemään samoja kadunkulmia. Kotona Marie-Laure tunnustelee hapuillen isän tekemää kaupungin pienoismallia, joka tuoksuu kuivuneelta liimalta ja sahanpurulta. Kuusitoista askelta suihkulähteelle ja kuusitoista takaisin, ja vähitellen Marie-Laure oppii kävelemään kotoa luonnontieteelliselle museolle, tekee pienoiskaupungista todellisen.

"Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: Sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
  Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille."

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista, kaupungissa nimeltä Zollverein, kahdeksanvuotias Werner asuu Lasten talo -nimisessä orpokodissa, jossa huoneet kaikuvat sairaiden lasten yskintää ja vastasyntyneiden itkua. "Voivatko kuurot kuulla oman sydämensykkeensä?" Werner kysyy - ja tuhat ja yksi kysymystä sen jälkeen.

Eräänä päivänä Werner löytää varastorakennuksen takana jätteitä tonkiessaan rikkinäisen radion. Wernerin näppärissä käsissä kohinan takaa löytyy ensin musiikkia, sitten ääniä niin Berliinistä kuin meren takaa Britanniastakin ja lopulta ranskankielinen radiolähetys, joka naulitsee Wernerin ja tämän pikkusiskon Jutan vastaanottimen ääreen ilta toisensa jälkeen. Ullakko ympäriltä katoaa ja elämä, joka on jossain porttien toisella puolen, tulee ohjelma ohjelmalta vähän lähemmäksi.

"Miksi lippu lepattaa tuulessa eikä pysy suorana?
Kahden viimeisen sivun väliin on työnnetty sinetöity kirjekuori. Päälle Werner on kirjoittanut Frederickille. Frederick: se yläpetin poika, josta Werner kirjoitti, se poika joka rakasti lintuja.
   Hän näkee mitä muut ihmiset eivät näe.
   Mitä sota tekikään uneksijoille.
   Kun Albert tulee viimein ylös, Jutta pitää päänsä kumarassa ja on korjaavinaan kokeita. Mies riisuutuu, voihkaisee hiljaa käydessään pitkälleen, sammuttaa valon lampustaan ja sanoo hyvää yötä, ja yhä Jutta istuu paikallaan."

Ja sitten syttyy sota, joka vie Wernerin SS-yksikköön ja Marie-Lauren pieneen bretagnelaiseen Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan Marie-Laurella on mittaamattoman arvokas jalokivi, Liekkien meri, johon sanotaan kätkeytyvän kirous.

Anthony Doerrin bestseller on kirja radioaalloista ja rakkaudesta, sodasta, kaipuusta ja uskollisuudesta, nimilistoista,  ihmisten julmuudesta ja asioista, joita ei nähdä silmillä. Se voitti Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Kaikki se valo jota emme näe kulkee kahdessa eri aikatasossa, joista toisessa seurataan Marie-Lauren ja Wernerin varttumista vuodesta 1934 alkaen, toisessa kurkistetaan kirjan nykyhetkeen, pommitusten keskelle joutuneeseen Sain-Maloon vuonna 1944. Joka toinen luku on kerrottu Marie-Lauren, joka toinen Wernerin näkökulmasta ja lasten polut tuntuvat lähenevän toisiaan luku luvulta samalla, kun tarina lumoaa mukaansa entistä tiiviimmin. Tämä jos mikä, on tarina, jota lukiessaan toivoisi, että polkujen risteyksessä odottaisin jotain kaunista, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin. Että olisi tyttö joka tapaa pojan ja sen pituinen se.

Ja sitten taas toisaalta siinä pihakeinussa istuessani olin erityisen onnellinen siitä, ettei Anthony Doerr ollut valinnut kirjaansa sitä helpointa, tavallisinta ja turvallisinta juonikuviota: juuri siksi tämä on kirja, jota en ihan heti unohda.

21 elämäni onnellista hetkeä.

Jäin tiistaina sairaslomalle kovan flunssan takia: kun numerot oli annettu ja esikoisen synttärit juhlittu, purkautui koko kevään stressi ja ihan uskomaton paine niin, etten aamulla oikein päässyt enää sängystä ylös. Sinne sitten jäinkin, ihan koko päiväksi. Koko kevään ajan on ollut kannettavana pienten huolten lisäksi myös muutama ihan todella iso, joista ei oikein osaa, tai voikaan, edes kirjoittaa, ja samalla olen hoitanut työt, työnhaut, kodin ja yhdistystyön puistossa ja kokenut niissä kaikissa ihan uskomattoman suurta riittämättömyyttä. Siksi vaikka sairastaminen kurjaa onkin, tuntui hyvältä maata ihan vain peiton alla, niin että muutaman tunnin ajan minulta ei vaatinut mitään kukaan muu kuin minä itse.

Juuri siihen mielentilaan sopi erityisen hyvin Tyhjä ajatus -blogista nappaamani 21 x elämäni onnellisinta hetkeä. Kun täältä taas tokenen, haluan näitä lisää.

21 ELÄMÄNI ONNELLISTA HETKEÄ

1. Kun pääsin kuudennen luokan luokkaretkellä karkkitehtaalle.

2. Kun ylioppilaskirjoitusten viralliset tulokset tulivat ja selvisi, että sain todellakin kolme laudaturia ja kolme eximiaa.

3. Kesäkuu 2015 Berliinissä, ihan kokonaisuudessaan.

4. Kun minua kosittiin Lontoossa uudenvuodenaattona 2009 - and I said yes!

5. Kun luemme esikoisen kanssa iltasaduksi Narniaa tai Astrid Lindgreniä ja tarina tempaa mukaansa meidät molemmat.

6. Kun Kent soitti jäähyväiskeikallaan Helsingissä lokakuussa 2016 Stoppa mig junin, minun biisini. Tuli itku.

7. Kun olimme juuri menneet naimisiin ja odottelimme kirkon portailla, että seremoniamestarimme ajaisi paikalle meidän hääautomme, appivanhempien ikivanhan sinisen Hiacen.

8. Kun poikamme syntyivät.

9. Kun voitin Keskisuomalaisen Syke-nuortenliitteen kilpailussa Pandoran cd:n - nimmarilla!

10. Kun vietimme opiskelukavereiden kanssa tyttöjeniltaa Kuopiossa terassilla ja karaokea laulaen ja elämä oli vielä jotenkin ihan älyttömän kevyttä.

11. Kun sain ensimmäisen ruotsin ja enkun opettajan paikkani ihan superkivasta koulusta, jonne jäin lopulta kolmeksi vuodeksi.

12. Kun ennen joulua keräämässäni kurssipalautteessa oppilas kertoi oppineensa uutta ja olleensa ensimmäistä kertaa itseensä tyytyväinen.

13. Sueden keikka Ilosaarirockissa heinäkuussa 2002.

14. Kun leikimme serkkujen kanssa hippaa ja piilosta mummolan navetan ylisillä heinien seassa, kesät olivat aina pitkiä ja kuumia ja Viertolan mummon kotitekoinen mansikkamehu niin sokerista, että jos siihen olisi tökännyt lusikan, olisi se jäänyt pystyyn.

15. Kun ensimmäisenä koulupäivänä edessä olevassa pulpetissa istuva tyttö kääntyi juttelemaan ja meistä tuli parhaat ystävät koko ala-asteajaksi.

16. Kun esikoisen päiväkotikaveri tuli ensimmäistä kertaa meille kylään ja tiesin, että pojista tulisi hyvät ystävät vielä vuosikausiksi.

17. Kun tanssimme uunituoreen poikaystäväni kanssa Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -kappaletta Freetimessa syksyllä 2003 ja myöhemmin häätanssina häissämme kesällä 2010.

18. Kun pääsin yliopistoon.

19. Kun ystäväni laittoi tekstiviestin, että oli saanut esikoisensa ja kun myöhemmin pääsin sen samaisen huipputyypin kummiksi.

20. Kun olin juuri kuullut, etten saanutkaan haaveilemaani työpaikkaa, jota pidin ihan minun paikkanani, ja mies toi minulle lohdutukseksi annoksen sushia.

21. Kun haistan Nivean aurinkovoiteen tuoksun, ihan joka kerta.

John Green: Arvoitus nimeltä Margo.

 "Minä uskon, että jokaisen kohdalle osu ihme. Minuun ei todennäköisesti iske salama, en voita Nobelin palkintoa, minusta ei tule pienen, Tyynellämerellä sijaitsevan valtion diktaattoria, en sairastu parantumattomaan korvasyöpään enkä syty omia aikojani palamaan. Mutta jos ajattelee kaikkia mahdollisia epätodennäköisiä asioita, meille jokaiselle sattuu melko varmasti ainakin jokin niistä. Olisin voinut nähdä, kuinka taivaasta sataa sammakoita. Olisin voinut laskea jalkani Marsin kamaralle. Olisin voinut joutua valaan ruoaksi. Olisin voinut mennä naimisiin Englannin kuningattaren kanssa tai selviytyä kuukausia merellä. Mutta minun ihmeeni oli erilainen. Minun ihmeeni oli seuraava: kaikista taloista koko Floridassa minä päädyin asumaan Margo Roth Spiegelmanin naapuriin."

John Green: Arvoitus nimeltä Margo (Paper towns, 2008; suom. Helene Bützow)

WSOY, 399 sivua.

Quentin Jacobsen, terapeuttivanhempiensa ainoa lapsi, elää tavallisen tylsää elämää Jefferson Parkin lähiössä ja paikallisessa lukiossa siihen yöhön saakka, jona Margo Roth Spiegelman yllättäen ilmestyy hänen ikkunansa taakse ninjaksi pukeutuneena ja naama mustaksi maalattuna. On toukokuun viides, mutta yhtä hyvin voisi olla jokin muukin päivä - ne kun tuntuivat Quentinin elämässä muistuttavan erehdyttävästi toisiaan. Toukokuun kuudennen vastaisena yönä Quentin poikkeaa kuitenkin rakastamistaan rutiineista: sen sijaan, että kävisi nukkumaan, Quentin sujahtaa äitinsä tila-autoon ja lähtee Margon mukaan suorittamaan yksityiskohtaista yhdentoista kohdan kostoretkeä. "Kuule", Margo sanoo, "tästä tulee elämäsi paras yö."

Koulun suosituin tyttö ja kiltti naapurinpoika, ihan oikeastiko?

Seuraavana päivänä Margo ei kuitenkaan enää ilmesty kouluun - eikä sitä seuraavinakaan päivinä: näyttää siltä, että Margo on taas tehnyt tavallisen katoamistemppunsa. Yhtäkkiä Quentinilla on käsissään arvoitus nimeltä Margo, sillä tyttö tuntuu sirotelleen salaperäisiä vihjeitä mahdollisesta olinpaikastaan ympäri osavaltiota. Mutta onko Margo enää mahdollista löytää elävänä - tai ollenkaan - ja etsiikö Quentin lopulta enemmän haavekuvaa kuin todellista ihmistä?

"Ja vaikka kaikki ne ajatukset viimeisistä kerroista olivat lamaannuttavia ja kuohuttavia, lopullinen lähtö tuntui upealta. Puhtaalta. Se oli vapautumisen kirkkain muoto. Yhtä surkeaa valokuvaa lukuun ottamatta kaikki tärkeä oli roskissa, ja se oli mahtavaa. Aloin hölkätä, halusin kasvattaa nopeasti etäisyyttä kouluun. 

     Lähteminen on vaikeaa - kunnes lähtee. Silloin se on maailman helpoin asia."

John Green löi aikoinaan läpi kirjallaan The fault in your stars. Arvoitus nimeltä Margo on ilmestynyt muutama vuosi ennen läpimurtoromaania, mutta se suomennettiin vasta Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen. Kuten muutkin greenet, myös Arvoitus nimeltä Margo on etupäässä nuortenkirja. Ja voi kuinka kuusitoistavuotias minä olisikaan ollut fiiliksissä kapinallisesta, salaperäisestä ja Walt Whitmania siteeraavasta Margosta! Silti se kuusitoistavuotias minäkin olisi kaivannut kirjaan vielä enemmän jotain sitä jotain, mikä esimerkiksi Tähtiin kirjoitetussa virheessä kietoi heti pikkusormensa ympärille.

Greenen kirjaa lukiessa tulee ennen kaikkea mieleen, että jos vain töiltäni olisin mitenkään jaksanut, olisi Arvoitus nimeltä Margo kannattanut ehdottomasti lukea alkuperäiskielellä englanniksi. En tiedä, onko tämä tavallista muidenkin nuortenkirjojen kanssa, mutta käännös on paikoin todella ontuvaa ja teennäistä, kaukana aidontuntuisesta - vai kuka muka on joskus kuullut suomalaisteinin kutsuvan kaveriaan lempinimellä veli samalla tavalla kuin jenkkiteini puhuu ystävästään bro'na? Ihan samalla tavalla sanoja maistellessa tuntuu, että riveiltä olisi ollut luettavissa vielä enemmän sarkasmia, ironiaa, kielellä leikittelyä ja mustaa huumoria kuin mitä käännösversio lopulta tarjosikaan; niiden merkitys vaan on kirjaa käännettäessä jäänyt jonnekin matkalle.

"People say friends don't destroy one another.

  What do they know about friends?"

Eeva Rohas: Raivo

"Tiedätkö miltä tuntuu Kaivopuiston tahmea ruoho sellaisena päivänä ja miten jäätelö sulaa, kun koittaa kesäillan hartain hetki?

    Sinä kysyt, millainen minä olenkaan. Millainen salaisuus minuun kätkeytyy ja voiko sen kertomalla purkaa. Mutta kun aurinko laskee, kysymyksiä on enää vain yksi ja vastauksia silti loputtomasti. Miltä minä maistun, sinä tahdot tietää ja minä kerron: Olen ketunleipiä kuumalla katolla. Olen sulaa vaniljaa sinun sormissasi.

       Olen vuoristoradan korkein kohta auringon laskiessa punaisena, häikäisevänä, ja hattara, joka hajoaa suussa ja katoaa. Olen pulma, jolle etsit ratkaisua, olet etsinyt aikojen alusta lähtien, ja ratkaisu, joka tekee elämästä vaikean."

Eeva Rohas: Raivo (2018)

Otava, 270 sivua.

Raivo on tarina rikkinäisistä ihmisistä. Tuuli on kääntäjä, jonka avioero on suistanut raiteiltaan: ensin on kadonnut kyky kirjoittaa, ymmärtää kieltä, sen jälkeen kyky nousta ylös uuden asunnon lattialle asetellulta patjalta. Melkein viisivuotias Luna laskee päiviä syntymäpäiväänsä (kaksitoista), tietää, ettei äidin ihan kohta tule nytkään ikinä ja keksii kiivetä tiskipöydälle yltääkseen hedelmäkulhoon. Mahassa on outo tunne, purua, jota tulee vielä lisää, kun muistaa isän.

Lunan isä Ilja kulkee edestakaisin keittiönpöydän ja tiskialtaan väliä ja puhuu lapsesta, vaimosta ja siitä miehestä, ja Elena, toipuva alkoholisti ja Iljan tukihenkilö, kuuntelee. Minä pelastan sinut, Elena ajattelee, mutta kahdesta rikkinäisestä ei voi tulla yhtä ehjää. Lopulta, kun kuitenkin, voi pelastaa vain yhden ihmisen, rakastaa ehdoitta vain yhtä.

Ja sitten on vielä Raivo, joka syö sydäntä ja kieltä.

"Että jos minä nyt makaisi kuolinvuoteellani, jos tämä olisi se hetki, minä sanoisin, etten kadu mitään, niin minä mietin. Sinä olit minulle se oikea. Ja sitten minä mietin, että harmi vain ettet sinä koskaan oikeasti tuntenut samalla tavalla vaan aina minä näin sinun silmissäsi jonkin kaipauksen, aina Debrecenin jälkeen, sinisen, pehmeän ja viiltävän kuin mustalaisen viulun korkein nuotti, ja miten kaukana sinä sen jälkeen olit. Mutta aina minä toivoin, että vielä jonain päivänä sinä palaisitkin oikeasti takaisin ja minä saisin taas tuntea, että olet juuri tässä, juuri minun kanssani ja että kieli, joka liikkuu sinun ihollasi kuin hidas ja limainen haavekuva on sinunkin mielessäsi minun. Sitten minä putosin."

Raivo on Eeva Rohaksen kolmas kirja, Tuulin, Iljan, Lunan ja Elenan tarina. Se kertoo repivästä erosta, rakkaudesta, riippuvuudesta ja ihmisistä, jotka saavat toistensa rakennelmat särkymään. Tarina kerrotaan kolmella eri äänellä, Tuulin, Elenan ja Lunan, ja kolmesta eri näkökulmasta niin, että palapeli rakentuu vähitellen, mutta niin, että niiden viimeisten palojen asettaminen jää lukijan tehtäväksi.

On kirjoja, jotka voi lukea vähän niin kuin välipalana, koska ne ovat jo melkein valmiiksi pureskeltuja. Raivo ei ole tällainen kirja - enkä sitä tosiaankaan odottanutkaan. Oikeastaan kirjassa on pureskeltavaa niin paljon, että sen lukemisen jälkeen meni monta päivää ennen, kuin sain edes arviotani aloitettua. Piti lehteillä sivuja taaksepäin, viipyillä vielä lauseissa, jotka ehkä tarkoittivatkin enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä näytti, maistella kaunista kieltä. Tuntui, että kirjasta pitäisi osata sanoa enemmän kuin mitä osasin ja että ne palapelin viimeiset palatkin olisi voinut asettaa myös toisin. Mutta ehkä se oli tarkoituskin: se, että kirja herättää ajatuksia.

"Yhtenäkin yönä mieleen oli tullut eräs artisti, joka oli puhunut televisiossa rakkaudesta. Miten se nyt taas menikään... Niin, se sanoi, että rakkaus ja pelko kulkevat käsi kädessä ja tiedätkö miksi. Siksi että rakkaudessa on kyse siitä, ketä uskaltaa rakastaa. Se on hyvin sanottu, vai mitä? Mutta kun rakastuu, sellaista ei koskaan mieti, eihän?"

Joku viikko kirjoitin siitä, kuinka minusta piti alun perin tulla kirjailija. Ehkä juuri siksi olin niin fiiliksissä saatuani vihdoin käsiini Raivon ja päästyäni lukemaan sitä: minusta ei ehkä tullut oikeaa kirjailijaa, mutta minun serkustani tuli - ja ihan älyttömän taitava sellainen.

Kuukauden vege: Kasvispiirakka.

Toukokuun vegenä blogissa kokataan kasvispiirakkaa, jonka leivoin viimeksi alkuviikosta vappubrunssille. Ohjeen kehittelin alun perin yhdistelemällä useampaa eri netistä löytämääni piirakkaohjetta, ja kävi ilmi, että tällä yhdistelmällä piirakasta tuli lopulta aika hyvä.

KASVISPIIRAKKA

valmis piirakkapohja suolaiselle piirakalle

rasiallinen kirsikkatomaatteja

pieni paprika

pieni kesäkurpitsa

sipuli

fetaa

pari desiä juustoraastetta

2 1/2 dl kolmen sipulin kermaa 

suolaa

mustapippuria

Painele sulanut piirakkapohja pyöreän vuoan pohjalle ja levitä päälle puolitetut kirsikkatomaatit, silputtu sipuli sekä pieniksi paloiksi paloitellut paprika ja kesäkurpitsa. Mausta ripauksella suolaa ja mustapippuria ja levitä päälle fetakuutiot. Lisää lopuksi täytteiden päälle juustoraaste ja kerma.

Paista kasvispiirakkaa 225-asteisen uunin keskitasossa puolisen tuntia, kunnes kerma on suurimmaksi osaksi hyytynyt. Anna vetäytyä ennen tarjoilua.

Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

”Ja siellä se oli.

  Juuri siellä missä Gerry oli sanonut sen olevan. Majakka jökötti korkealla kalliolla. Se oli kirkkaanvalkoinen, aivan kuin taivaaseen osoittava soihtu. Holly kipusi varovasti kallion yli ja kiersi pieneen poukamaan. Nyt hän oli yksin. Poukamassa ei ollut ketään muita. Silloin hän kuuli äänet. Delfiinit vingahtelivat leikkiessään lähellä rantaa, piilossa turisten katseilta. Holly istahti katselemaan niiden kisailua ja kuuntelemaan, kun ne juttelivat toisilleen. 

  Gerry istui hänen vieressään. 

  Ja saattoi pitää häntä kädessä.”

Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua (P.S. I love you, 2004. Suom. Pirjo Lintuniemi)

Gummerus, 510 sivua.

Kun ystäväni muutti viime keväänä uuteen kotiin, hankkiutuivat he eroon isosta osasta vanhoja tavaroitaan. Isosta kirpputorille matkanneesta kirjakasasta nappasin itselleni Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua, vähän niin kuin kesälukemiseksi. Sitten tuli kesä ja syksy ja sitten vielä talvi, ja Cecilia Ahern odotti kirjahyllyssä kärsivällisesti, lukemattomana: aina oli joku toinen kirja, joka kiilasi jonossa edelle. Toisaalta vähän pelkäsinkin kirjaan tarttumista. Leffan kun olin katsonut jo aiemmin, ja tykännyt, jolloin kirja yleensä on aina jonkintasoinen pettymys.

Vähän niin kuin nytkin.

Heidän piti elää onnellisina elämänsä loppuun asti, Gerryn ja Hollyn, ja Gerryn päänsäryn piti johtua joko stressistä tai väsymyksestä, pahimmassa tapauksessa Gerry joutuisi ehkä hankkimaan silmälasit. Tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että päänsärkykohtaukset johtuivat silmien sijaan aivokasvaimesta.

Kolme kuukautta Gerry kuoleman jälkeen, juuri kun elämä tuntuu kaikkein painavimmalta, Holly saa Gerryltä listan: ennen kuolemaansa mies on kirjoittanut Hollylle kymmenen kirjettä, yhden vuoden jokaiselle jäljellä olevalle kuukaudelle, joissa jokaisessa on Hollylle tehtävä sen kuukauden ajaksi. Oikeastaan kaikki on alkanut pelkästä vitsistä: mitä Holly ikinä tekisi, jos Gerry ei olisi paikalla muistuttamassa häntä joka asiasta - hänhän unohti jo sammuttaja kattovalon joka kerta sänkyyn tullessaan ja myöhemmin hapuillessaan pimeässä tietä sänkyyn kolhi itsensä huonekaluihin. Surussaan Holly takertuu epätoivoisesti Gerryn listaan ja juoneen, jonka aviomies on hänen elämälleen kirjoittanut. 

”Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut: Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä vielä vähän aikaa. Hän lehteili pieniä valkoisia kirjekuoria ja seilasi kuukausia. Nyt oli huhtikuu. Maaliskuu oli jäänyt väliin, joten hän poimi varovasti edelliskuukauden kuoren. Hän avasi sen hitaasti, sillä hän halusi nauttia joka hetkestä. Sisällä oli pieni kortti, johon oli kirjoitettu Gerryn käsialalla:

Älä enää kolhi itseäsi. Osta lamppu yöpöydällesi.

P.S. Rakastan sinua...”

Toisaalta P.S. Rakastan sinua on juuri sitä, mitä odotinkin: sopivan höttöistä hattaraa hetkiin, jolloin ei jaksaisikaan kantaa hartioillaan koko maailman painoa, nopealukuinen, viihdyttävä ja toisaalta hyvänmielenkirja, jonka voi yhtä hyvin hotkaista yhdellä kertaa tai lukea luku kerrallaan useiden viikkojen aikana. Lisäksi kirja on niin ennalta arvattava, että ihan nolottaa, etten siltikään osannut odottaa juuri tuota loppua. Sillä juuri niinhän sen pitikin mennä ja kaikki muu olisi ollut jonkun sortin pettymys.

Olisi pitänyt tarttua Cecilia Aherniin heti silloin kesällä: tämä jos mikä on nimittäin ennen kaikkea kevyttä kesälukemista niihin hetkiin, joihin kuuluu myös laiturinnokka, uimaranta tai kesämökin terassi. Juuri tähän samaan tarkoitukseen ystävänikin tämän kirjan alun perin hankki, matkalukemiseksi rantalomalle, jolloin elämä on sopivan kevyttä juuri tällaiselle kirjalle.

Ja silti kirjallisuudessa parasta on juuri se, että joka hetkeen on mahdollista löytää se kaikkein sopivin teksti: pääsiäislomalle tämä oli juuri sopivan kevyttä, mutta toisaalta tämän jälkeen oli kiva hypätä toiseen ääripäähän ja tarttua Eeva Rohaksen Raivoon.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hiroko.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009; suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov)

Gummerus, 461 sivua.

Alussa on rakkaus, se ihan vasta syttynyt, vielä varovaisen hapuileva, lähinnä lupaus. On elokuun yhdeksäs vuonna 1945 Nagasakissa. Jälkeenpäin se heistä, joka jää eloon, muistaa päivän harmauden, ei taivaan sineä, jonka rikkoivat ainoastaan valkoista savua sylkevät ammustehtaiden piiput. Heti kun sota loppuu, maailmassa on vain me kaksi, Hiroko ajattelee juostessaan yläkerran ikkunaan nähdäkseen lähtevästä Konradista vielä viimeisen vilauksen. Hän vetää päälleen valkoisen silkkikimonon ja astuu verannalle. Ja sitten maailma on pelkkää valkoista.

Yhdessä valonväläyksessä Hiroko on menettänyt kaiken. Ilmassa tuntuu kuolleen lihan kitkerän haju, ja kun Hiroko koskee selkäänsä, tuntevat sormet selän, mutta selkä ei tunne sormia. Hänen lihastaan on tullut Urakamin laakso, ja siitä päivästä lähtien hänen selkäänsä peittävät mustat, linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa.

Japanilainen Hiroko menettää atomipommissa sekä isänsä että kihlattunsa Konradin. Sodan loputtua Hiroko jättää Nagasakin ja koko Japanin ja matkustaa Delhiin Konradin yläluokkaisen perheen luokse etsimään uutta alkua. Yllättäen Hiroko löytää sielunsiskonsa Konradin isosiskosta Ilsestä sekä rakkauden perheen palvelijasta Sajjadista. Mutta sitten myös Intia alkaa natista liitoksissaan, ja Hiroko menettää jo toisen kotimaansa.

"Lätäkön reunalla kuplivat sateenkaaret. Sajjad toivoi että olisi voinut siivilöidä ne kämmenelleen ja viedä ne tuliaisiksi Hirokolle. Hän menisi sisäpihalle ja viskaisi sateenkaaret ilmaan, niin että ne tarttuisivat neempuun oksiin, ja sitten hän kutsuisi Hirokon istumaan kirjavan värikatoksen alle ja kertoisi, kuinka oli löytänyt poikansa miehen avulla, jolla oli repaleinen korvanlehti."

Shamsie kuljettaa lukijansa 40-luvun Nagasakin kautta Delhiin ja sieltä Pakistanin ja Afganistanin kautta 2000-luvun New Yorkiin, jonka turvallisuudentunne on juuri romahtanut kaksoistornien mukana. Kirjan sivuilla esittäytyy maailma, jossa uskonnot, kulttuurit ja ideologiat törmäävät toisiinsa ja järisyttävät niin kokonaisia valtioita kuin ihan pieniä, arkisia elämiäkin. Oli hämähäkki ja sen varjo sekä kaksi sukua, joiden kohtalot kietoutuivat toisiinsa ja maailmanhistoriaan siinä samalla. Oli pommi, kuollut kihlattu, selkään palaneet mustat linnut, kadotettu kotimaa sekä luotiliivit, joita ei sinä yhtenä iltapäivänä vedettykään päälle. Ja sitten oli ihmisiä, ihan tavallisia, haavoittuvia, erehtyviä ja anteeksiantavia - sillä sellainen on myös maailma.

Poltetut varjot hurmaa heti alkusivuilla, kadottaa otteensa noin puolivälissä mutta koukuttaa uudestaan taas kirjan loppupuolella. Tasapaksun keskiosan takia kirjaa voi kuitenkin suositella ainoastaan kolmen ja puolen tähden lukukokemuksena. Silti on jotenkin erityisen kiva, että tänä vuonna olen lukenut jo useamman ison tarinan minulle vieraista kulttuureista, sukupolvista, historiasta ja sodasta - ja oppinut siinä samalla uutta; viime aikoina kun olen syystä tai toisesta jämähtänyt ihan liiaksi lukemaan pääasiassa kotimaista draamaa ja bestsellerdekkareita.

"Suruvirttä ei tule, Sajjad ajatteli ja kietoi kätensä Hirokon harteille. Hurmio on niin ylenpalttinen. Suurikaan suru ei voi voittaa tätä iloa."