Claire Mackintosh: Minä näen sinut.

 "Tiedän, että poikkeat hakemaan saman sanomalehden samasta kaupasta ja että ostat maitoa joka viikko samaan aikaan. Tiedän, miten saatat lapsesi kouluun ja mitä kautta oikaiset palatessasi kotiin zumba-tunnilta. Tiedän, millä kadulla lähdet eri suuntaan kuin ystäväsi, kun palaat perjantai-iltana pubista. Tiedän, että kävelet loppumatkan yksin. Tiedän, minkä viiden kilometrin lenkin juokset sunnuntaiaamuisin ja mihin paikkaan pysähdyt joka kerta venyttelemään.

   Tiedän kaikki nämä seikat, koska et ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tarkkailee sinua.

   Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

   Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

   Rutiini tappaa sinut."

Claire Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016. suom. Päivi Pouttu-Delière)

Gummerus, 413 sivua.

Eräänä päivänä Zoe Walker, tavallinen lontoolainen perheenäiti ja toimistotyöntekijä, löytää työmatkalla lähijunassa sanomalehteä lukiessaan oman kuvansa lehden seuranhakuilmoitusten osastolta. Zoen mies ja lapset ovat sitä mieltä, ettei kuvassa ole Zoe, mutta nainen itse on asiasta varma: joku seuraa häntä ja tietää täsmälleen, miten ja missä hän liikkuu, ja se joku on laittanut hänen kuvansa esille. Vanhempien lehtien ilmoituksia selatessaan Zoe löytää muita vastaavia ilmoituksia. Kun sitten yksi ilmoitusten naisista löytyy tapettuna, tajuaa Zoe, että kyse ei olekaan mistään harmittomasta pilasta.

Fintheone.com, ilmoituksissa sanotaan - eikä juuri muuta. Konstaapeli Kelly Swiftin tutkimuksissa selviää, että osoitteesta löytyy uusi, vain harvoille ja valituille tarkoitettu treffipalvelu. Findtheone.com tarjoaa mahdollisuuden törmätä metrossa melkein kuin sattumalta siihen oikeaan, pyytää treffeille ja aloittaa vuosisadan rakkaustarina. Toisaalta niille, jotka eivät haaveile päiväkahveille pääsemisestä, palvelu antaa jotain muuta: mahdollisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä Lontoon metroverkostossa. Tuolla jossain, ihmisvilinässä, kiirehtimässä siihen tiettyyn junaan, puolihuolimattomasti ilmaisjakelulehden takaa vilkuillen, on ehkä joku, joka näkee sinut, tietää jokaisen rutiinisi ja tapasi, jota et itsekään huomaa, horjahtaa junan heilahtaessa aavistuksen liian kiinni sinuun ja kiirehtii perääsi, kun metron ovet sulkeutuvat.

"Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotain lyhytkestoisempaa. Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.

  Lyhyen suhteen.

  Yhdenillan jutun.

  Takaa-ajon.

  Siellä se alkoi. Osoitteessa findtheone.com. Se on tapa tutustuttaa Lontoon työmatkalaiset toisiinsa. Auttava käsi, joka saattaa ihmisiä yhteen. Minua voi pitää vedonvälittäjänä, välikätenä tai parittajana.

  Kaunista tässä on se, ettei kukaan teistä edes tiedä, että te kaikki olette minun listoillani." 

Rehellisesti sanottuna tartuin Claire Mackintoshin uutuuteen vähän skeptisenä: viime aikoina olin lukenut sen verran monta keskinkertaista tai korkeintaan ihan hyvää dekkaria, etten odottanut tältäkään kovin paljon enempää. Onneksi näiden vuoden trilleritapausten joukkoon osuu kuitenkin myös näitä macintosheja, jotka yllättävät iloisesti. Minä näen sinut ei ehkä - ainakaan toivon mukaan - ole ihan vuoden paras jännäri, mutta tarina onnistuu sekä viihdyttämään, pitämään jännityksen yllä ja vielä yllättämään ihan loppumetreillä.

Claire Macintosh löi läpi esikoiskirjallaan Annoin sinun mennä, joka ilmestyi Briteissä vuonna 2014 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin. Ilahduttavaa kyllä, Macintosh ei ole yrittänytkään uudelleen lämmittää menestyskirjansa jujuja, vaan on kehitellyt toiseen trilleriinsä täysin uuden juonikuvion, idean ja yllätykset. Yksi Macintoshin menestyksen kulmakiviä on varmasti kirjojen samaistuttavuus: uhri voi olla kuka vain. Minä näen sinut -kirjassa se on ihan tavallinen keski-ikäinen työssäkäyvä nainen, joka kiirehtii maanantaina metroon, ettei vain myöhästyisi töistä ja nappaa perheelle tuomisiksi noutoruokaa silloin, kun perjantai toimistolla on venynyt tavallista pidemmäksi. 

"Kuinka kovaa pystyt juoksemaan?

  Silloin, kun on ihan pakko.

  Kuinka kovaa juokset korkokengissä ja työhameessa laukku kylkeä vasten heiluen?

  Kun olet vähällä myöhästyä junasta ja sinun on päästävä kotiin ja juokset asemalaiturilla viimeisinä sekunteina: kuinka kovaa juokset?

  Entä jos et juoksekaan ehtiäksesi junaan vaan oikeasti henkesi edestä?"

Laura Manninen: Kaikki anteeksi.

"Selailin verkosta keltaisia pensaita, löysin etsimäni ja liikutuin kyyneliin: onnenpensas. Se aloitti runsaan kukintansa varhain keväällä ennen kuin lehdet puhkesivat varsiin, ja minä rakastin tuota koreaa pensasta, rakastin sen häpeilemättömän kaunista nimeä, meidän onnenkotimme ovenpielessä kasvoi onnenpensas."

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (2018)

WSOY, 321 sivua.

Se tuntui olevan melkein liian hyvää ollakseen totta: jo ensitreffeillä Laura ja Mikko uppoavat toistensa silmiin niin, että tarjoilija saa käydä kysymässä tilausta kolmesti. Ihanuustyttö, kirjoittaa Mikko viestiinsä, ja hurmaa Lauran lisäksi tämän ystävät, sukulaiset ja jopa sen naapurin mummon, joka vaikutti aina siltä, kuin olisi juuri syönyt pilaantunutta hapansilakkaa. Salamarakastumisen myötä Lauran elämään tulevat lähes yhdessä yössä myös Mikon kolme lasta, koira ja koti Seinäjoella. Kun ukkospilvet sitten kerääntyvät pahaenteisest ensimmäistä kertaa Mikon ylle, on Laura jo liian sitoutunut.

Kaiken se kestää kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kaiken se antaa anteeksi, ihan liikaakin.

"Kun puhuin meistä ulkopuolisille, töissä aamukahveilla tai treenien jälkeen saunassa, puhuin unelmastani, siitä joka olisi voinut olla totta, mutta joka ei kuitenkaan koskaan todeksi tullut. Puhuin ainoastaan hyvistä hetkistä, ja niillä sanoilla minä rakensin sellaista todellisuutta, jonka meille halusin. Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta."

Ehkä pelottavinta Laura Mannisen kirjassa on, miten helppo tekstiin on samaistua. Juuri siksi kirjaa ei voi ahmia loppuun yhdeltä istumalta, vaan tarinaa pitää tunnustella muutama sivu kerrallaan - ihan koska muuten ahdistus kasvaa liian isoksi. Samalla, sanoja maistellessani, tiedän kurkistavani verhojen raosta johonkin minulle tuttuun kotiin: siihen, joka yhdessä aikoinaan rakennettiin tai siihen, jonka kirjahyllyä lasten ylioppilaskuvat koristavat.

Kaikki anteeksi kertoo naapuristasi, työkaveristasi, tädistäsi tai siitä lapsuudenystävästä, jolle voi edelleen soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa: tilastojen mukaan kaikkiaan joka kolmas suomalainen nainen on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista välkivaltaa. Jos se ei ole sinun tarinasi, se voisi ihan hyvin olla. Kaikki anteeksi on tarina siitä, millaista on, kun vastaremontoudun omakotitalon ovi on visusti kiinni tai viikonlopuksi kutsuttu ystäväperhe on saateltu yhdessä autolle. Se on tarina pyykkivuorista, ruuhkavuosista ja nyrkiniskuista, unelmalomista, mikrossa lämmitetyistä pinaattiletuista ja seinää vasten isketystä päästä. Tarina elämästä, joka on totta jollekin sinunkin läheisistäsi.

Parisuhdeväkivallan lisäksi Mannisen teemoja ovat vaikenemisen kulttuuri sekä häpeä, joka saa selittelemään mustelmia ja vetämään pitkähihaisen päälle helteelläkin. Että miten minä nyt noin taas oven törmäsin.

"Arki ajoi niin helposti periaatteiden yli. Ostettiin sitten kuitenkin kertakäyttövaippoja, koska ei niitä kestovaippoja vaan venynyt pesemään sen kaiken muun lisäksi. Hankittiin ensin yksi auto, koska töistä ei vaan ehtinyt hakemaan lapsia ajoissa päiväkodista, olisi muuten tullut niin pitkät päivät tarhassa. Sitten ostettiin pesutorni, kakkosauto ja all inclusive - perhematka Kanarialle, vaikka oltiin vannottu julkisen liikenteen ja reppureissaamisen nimeen. Ajateltiin, että se on sitten kerrasta poikki jos mies lyö, mutta annettiin kuitenkin anteeksi, koska lapset ja asuntolaina ja monen tonnin lomamatka, eikä se oikeastaan ollut kuin pieni läpsäisy."

Mikään hyvän mielen tai kauniin kielen kirja Laura Mannisen esikoisteos ei missään nimessä ole. Silti se kannattaa ehdottomasti lukea. Jos yksikin koskaan ukkospilviä oman sohvansa takana pakoillut uskaltautuu tämän luettuaan hakemaan apua, on kirja saavuttanut tarkoituksensa.

Kuukauden vege: tofu-kasvispata.

Heinäkuun vegenä kokataan kasvispataa tofusta ja bataatista, johon ohje löytyi alun perin Annan nettisivuilta.

TOFU-KASVISPATA

yksi iso bataatti

kaksi isoa perunaa

paketti kylmäsavutofua

1 tlk säilyketomaatteja

oliiviöljyä

1 tl currya

1 tl paprikajauhetta

1 rkl hunajaa 

2 tl sokeria

mustapippuria

suolaa

hienonnettua korianteria

paahdettuja auringonkukansiemeniä

Pese, kuori ja paloittele bataatti ja perunat. Sekoita voidellussa uunivuoassa bataatti- ja perunapalojen joukkoon kuutioitu kylmäsavutofu ja kääntele joukkoon hunaja, mustapippuri, suola, sokeri, curry ja paprikajauhe. Kaada joukkoon tölkkitomaatit liemineen ja sekoita hyvin. 

Paista kasvispaistosta 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia, kunnes kasvikset ovat pehmenneet ja sirottele valmiin ruuan päälle korianteria ja auringonkukansiemeniä. Tarjoile sellaisenaan tai vaikka leivän ja riisin kanssa. 

A. J. Finn: Nainen ikkunassa.

"Hän asettui pöytänsä ääreen, kynsi tukkaansa taaksepäin. "Sitä voi kuunnella, kun potilas kertoo kaikki salaisuutensa, pelkonsa ja toiveensa, mutta täytyy pitää mielessä, että ne ovat olemassa yhtä aikaa muiden ihmisten salaisuuksien ja pelkojen ja toiveiden kanssa - muiden ihmisten, jotka asuvat samassa talossa heidän kanssaan. Olet varmasti kuullut, että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia."

   "Sota ja rauha", sanoin.

   "Anna Karenina, mutta sama se. Pääasia on, että se ei ole totta. Yksikään perhe, onnellinen tai onneton, ei ole samanlainen kuin muut. Tolstoi kirjoitti täyttä sontaa. Muista se."

    Muistan sen nyt, kun väännän varovasti peukalolla tarkennusrengasta, sommittelen kuvaa. Perhepotrettia."

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The woman in the window, 2018. suom. Jaakko Kankaanpää)

Otava, 460 sivua.

Oikeastaan ostan tosi vähän kirjoja itselleni. Suurimpia suosikkejani tai lempikirjailijoideni tuotantoa toki haalin hyllyyni divareista ja kirjakauppojen alelaareista, mutta uusia kirjoja hankin todella harvoin. Välillä toki kyllästyn kirjaston varausjonoihin, joissa sitä uusinta bestselleriä, taas yhtä vuoden nerokkainta trilleriä, joutuu odottamaan kuukausikaupalla ja tekisi mieli kävellä kirjakauppaan, sitten kuitenkin. Mutta aika usein näissä tapauksissa, sitten kun olen saanut kirjan luettavakseni, olen lopulta tyytyväinen, etten käyttänyt lukukokemukseeni kolmeakymppiä; monesti kun nämä vuoden dekkaritapaukset osoittautuvat korkeintaan ihan hyviksi kirjoiksi, joihin tuskin ikinä tartun uudestaan.

Tai niin kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan tapauksessa oikeastaan aika keskinkertaisiksi, yllätyksettömiksi kirjoiksi, joita ilmestyy kymmenen uutta joka vuosi.

A niin kuin agorafobia, avaran paikan kammo - menestynyt lastenpsykologi Anna Fox ei ole astunut New Yorkin Harlemissa sijaitsevasta talostaan ulos kymmeneen kuukauteen. Vajaa vuosi sitten tapahtunut tragedia pitää häntä edelleen otteessaan, pakottaa lukitsemaan ikkunat ja sammuttamaan valot, tarttumaan niin psyykenlääkepurkkiin kuin Merlot-pulloonkin. Päivänsä Anna täyttää mustavalkoisten jännäriklassikoiden katselulla sekä naapureidensa elämää ikkunansa raosta seuraten.

Sitten, eräänä iltana, Anna näkee ikkunastaan, kuinka vastapäisessä talossa tapahtuu murha. Mutta kuka uskoisi häntä, joka itsekin on täysin sirpaleina ja mikä lopulta onkaan totta ja mikä vain lääkkeiden ja kuvitelmien luomaa kuvitelmaa?

"Tällainenko minusta on tullut? Nainen, joka katselee tavallista ruokatunnin vilinää suu auki kuin kultakala? Vieras toisesta maailmasta, hämmästelee uuden valintamyymälän ihmettä. Hiilihappojäähän säilöttyjen aivojeni uumenissa jokin sykkii, jokin vihainen ja nujerrettu. Puna sarastaa poskillani. Tällainen minusta on tullut. Tällainen minä olen.

    Ilman lääkkeitä huutaisin niin että ikkunat särkyisivät."

Muutama kuukausi sitten Camilla Greben trillerin luettuani kirjoitin, kuinka olen ehkä pahimman luokan mainonnan uhri, kun kyseessä ovat ne kaikkein hypetetyimmät uutuusdekkarit: kun kirjakaupan hyllyyn ilmestyy taas uusi vuoden dekkaritapaus, näpyttelen heti itseni kirjaston varausjonoon. Siinä vaiheessa olen yleensä jo unohtanut sen edellisen lukemani bestsellerjännärin sekä sen, miten petetyksi tunsin itseni kirjan luettuna verratessani korkeintaan ihan kivaa lukukokemusta kirjasta kirjoitettuihin ylisanoihin. Nainen ikkunassa on juuri tällainen kirja: periaatteessa ihan kelvollinen dekkari, mutta toisaalta myös kieleltään paikoin ontuva, juoneltaan yllättävän kulunut ja loppuratkaisultaan valitettavan ennalta arvattava. Vuoden parhaan dekkarin sijaan Nainen ikkunassa on enemmän jonkinlainen kohtuuhyvä välipalakirja kahden isomman tarinan välissä.

Silti näillekin kirjoille on paikkansa, kai. Minulle se on se kesäloman hetki, kun ehdin lukea muutaman sivun puistossa aamulla, yhden kahvikupillisen ajan myöhemmin iltapäivällä ja sen reilun puoli tuntia illalla ennen nukkumaan menoa - niihin jos mihin sopii kevyt kesädekkari, jonka parissa kuitenkin sen hetken viihdyn ja jota voi hyvin nauttia juuri näin, paloissa. Ehkä juuri siksi minulla on taas kerran varauksessa yksi uusi dekkarimenestys.

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

 "Tuntuu melkein kuin he olisivat aivan kahdestaan - ei kapteenia, ei miehistöä, ei torkkuvia matkustajia lentokoneen täydeltä -, ja Hadley vetää syvään henkeä ja kallistaa päätään kohti Oliveria. Samassa toisen vessan ovi lennähtää auki, luonnottoman kirkas valo luo keilan heidän ylleen ja ulos astuu pieni poika, jonka toisen punaisen kengän pohjasta roikkuu pala vessapaperia. Ja niin hetki katoaa kuin tuhka tuuleen."

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (The Statistical Probability of Love at First Sight, 2012. suom. Joel Kontro)

Otava, 203 sivua.

Moni asia olisi voinut mennä toisinkin, tietenkin: Jos Hadley ei olisikaan unohtanut kirjaansa, ei hänen olisi tarvinnut juosta takaisin sisälle ja he olisivat päässeet lähtemään lentokentälle aiemmin. Jos lentokentälle johtavalla moottoriteillä ei olisikaan ollut ruuhkaa ja jos hän olisikin juossut lähtöportille vähän nopeammin. Lopulta Hadley kuitenkin myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia, vaivaiset neljä minuuttia, jotka muuttavat kaiken.

Ihmiset, jotka tapaavat toisena lentokentällä, ihastuvat seitsemänkymmentäkaksi prosenttia todennäköisemmin toisiinsa kuin ne, jotka tapaavat jossakin muualla, tietää Oliver. Hadleyn kiirehtiessä turhaan lähtöportille hän istuu jo JFK:n lentoasemalla odottamassa sitä seuraavaa Lontoon-konetta eikä huomaa, kuinka hänen tomusokerilla kuorrutetusta donitsistaan varisee sokeria hänen siniselle paidalleen. Hadley saa paikan Oliverin lennolta, ja koska sattuma tuntuu olevan heidän puolellaan, päätyvät he istumaan vierekkäin koko seitsemäntuntisen lennon ajaksi. Heathrow'n tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin, jonka kanssa ei ole ehtinyt vaihtaa edes puhelinnumeroita. Yhden ihmisen löytäminen yli kahdeksan miljoonan ihmisen Lontoosta on kuitenkin tilastollisestikin mahdoton tehtävä - vai onko?

"Muuan mies kävelee tännepäin hattu kädessään. Nainen seuraa häntä järkyttävän pitkävartisissa saappaissa. Joku poika vilistää videopeli kädessään. Äiti itkevän lapsen kanssa. Mies, jonka viikset ovat kuin harjakset. Vanha pariskunta, jolla on samanlaiset villapaidat. Sinipaitainen poika, jonka paidassa ei ole ainuttakaan donitsimurua. 

    On niin monia tapoja, joilla kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

   Kuvittele, jos se olisi ollut joku, Hadley ajattelee, ja ajatus saa hänen sydämensä sävähtämään.

    Mutta tässä he ovat." 

Tuskin spoilaan kovin pahasti, jos paljastan, että ei ole. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kuin klassistakin klassisempi romanttinen draamakomedia, joka tarjoaa matkan varrella sopivan määrän pieniä yllätyksiä mutta joka suuriman osan ajasta noudattaa sitä kaikkein perinteisintä poika tapaa tytön -juonikuviota - koska juuri sitä me haluammekin.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on Jennifer E. Smithin kolmas kirja mutta ensimmäinen suomennettu. Ensisijaisesti se on luultavasti nuorten aikuisten kirja, mutta toimii toki vähän vanhemmillekin. Toisaalta: ihan niin kuin John Greenen romaanien kanssa, myös Jennifer E. Smithiin ja salaperäiseen Oliveriin olisin kyllä rakastunut vielä totaalisemmin joskus kahdeksantoista vuotta aiemmin.

Tilastollisesta todennäköisyydestä tulee jo heti takakannen perusteella mieleen (aivan ihana toim. huom.) romanttinen komedia A lot like love - jopa siinä määrin, että päädyn googlailemaan, turhaan, josko kirja kuitenkin olisi toiminut pohjana leffalle tai toisinpäin. Mutta jos pidät A lot like lovesta, Sliding doorsista, kuumasta kaakaosta ja vaahtokarkeista, lentoasemista, onnellisista lopuista, tähtien alla tanssimisesta sekä yhdistelmästä Ben & Jerry's -purkki sekä lusikka, on tämä ehdottomasti sinun kesäkirjasi.

"'Mihin olet matkalla?' Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi.
  'Lontooseen minäkin.'
  'Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?'
 Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitellun lentolipun. 'Kahdeksantoista C.'
  Minulla on kahdeksantoista A', Hadley sanoo ja poika hymyilee.
  'Läheltä piti.'"

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.

   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 431 sivua.

Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."

Kuukauden vege: Mifu-couscoussalaatti.

Kesäkuun vegenä kokataan uusimman K-Ruoka-lehden mifu-couscoussalaattia.

MIFU-COUSCOUSSALAATTI

ruukullinen rucolaa

2 dl couscousia

2 dl vettä

suolaa

mustapippuria

rasiallinen kirsikkatomaatteja

puolikas kurkku

avokado

punasipuli

1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja

1 rkl aurinkokuivattujen tomaattien öljyä

paketillinen Mifu paprika-chili-suikaleita

Kiehauta vesi kattilassa, mausta suolalla ja lisää joukkoon couscous. Ota kattila pois liedeltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää öljy ja paloitellut aurinkokuivatut tomaatit.

Ruskista mifu öljyssä pannulla ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Paloittele kurkku, kirsikkatomaatit, sipuli ja avokado. Sekoita salaattiaineet keskenään ja revi joukkoon reilusti rucolaa. Tarjoile kastikkeen ja leivän kanssa. 

PS. Olethan jo osallistunut kirja-, tee- ja suklaapaketin arvontaan blogin Facebookissa?