Pauliina Rauhala: Synninkantajat.

”On pieniä asioita ja isoja asioita, ja ne sekoittuvat toisiinsa niin, että tärkeysjärjestystä on mahdotonta muistaa.
     Itken sohvaa, jonka toinen puoli pysyy aina toista kuluneempana ja jossa ei ole jaloille lämmintä kohtaa. Murehdin yhden hengen sänkyä, jossa on järkevät ruutukuvioiset lakanat ja kapea peitto. Uikutan patjaa, jonka reunassa on pelkkä kylmä seinä nojata ja joka ei iltaisin ikinä muutu joessa kelluvaksi lautaksi tai tuulessa huojuvaksi linnunpesäksi.
     Suren iltahämäriä ja aamunkoittoja, metsäpolkuja ja rantakiviä, kissankelloja ja pihlajanmarjoja, yrttimaita ja mustaherukkapensaita, puutalokortteleita ja alttaritauluja, kirkkokonsertteja ja kirjaston kirjoja, vanhoja mummoja ja leivänleipomispäiviä, ensilunta ja jäidenlähtöä, takkatulta ja täysikuuta, niitä kaikkiako minä katson aina ilman sinua.”

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (2018)

Gummerus, 367 sivua.

On 1970-luvun loppu pohjois-pohjanmaalaisessa Kylässä, jonka läpi virtaa Joki. Taisto, pappa, isä ja paikallisen lestadiolaisyhteisön johtaja näkee kauneuden puunlehtien muodoissa ja perhosten siivissä mutta kovettaa sydämensä kyläläisten edessä: hän on se, joka iltaisin jakaa armoa niille, jotka tunnustavat syntinsä seurakunnan edessä ja katuvat. Aaronille pappa on sankari, toinen Jumalasta, jonka puheita poika kuuntelee silmät loistaen, joka sanan mieleensä painaen. Iltaisin hän rukoilee, ettei kukaan sukulainen joudu siihen helvettiin, mistä pappa puhuu, ei edes mummi. Aaronin mummi Aliisa muistaa vielä uskonyhteisön vanhat ajat, toisenlaisen armon ja Jeesuksen opetuksen siitä, kuinka vehnän joukostakaan ei saa repiä rikkakasveja pois vaan niiden tulee antaa kasvaa rinnakkain. Tytär Auroora puolestaan rakastaa, vaikkei saisi.

Nykyhetkessä on enää yksinäinen vanhus hoitokodissa, halu pyytää ja saada anteeksi, vihdoinkin. Vanhuksen violeteista silmäluomista ja ryppyisistä kuoppaposkista tulee mieleen rakkaus. Ensin se, joka kaiken kärsii eikä muistele pahaa, sitten se joka peittää syntien paljouden, lopulta se, jota on vaikea erottaa vallasta.

Synninkantajat saavat kantaakseen toisten tekemät virheet, taakat sekä salaisuudet, joista ei saa puhua, mutta jotka silti jäävät tulevien sukupolvien kannettaviksi. Isien synnit periytyvät kolmessa polvessa.

”Vesi valuu takkuisesta tukasta poskilleni enkä pyyhi sitä pois. Minä en ole enää sinun etkä sinä minun vaan me olemme kaikkien. Suojaava kehä on poissa emmekä enää leiki peiliä toisiamme päin vaan kurkimme olan yli, liikkuuko joku, lähestyykö. Talo, piha, tie, ojat, pelto, lato, metsä ja lampi, ne kaikki ovat täynnä kiiluvia silmiä.
     Siitä, semmoisesta, Raamattu, varoittaa. Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.”

Synninkantajat kerrotaan vuoroin Aliisan, Aaronin, Taiston ja Aurooran näkökulmista. Tämän lisäksi ääneen pääsee myös tuntematon minäkertoja, jonka matkakertomuksissa lukija pääsee kiertämään eri uskonyhteisöjen matkassa. Näkökulman vaihtelu tuo kirjaan syvyyttä, mutta tekee siitä toisaalta myös aika pirstaleisen. Moni merkityksistä selviää vasta lopussa.

Synninkantajat on selvästi Rauhalan esikoista Taivaslaulua runollisempi. Kirja on täynnä toinen toistaa kauniimpia sanoja, lauseita ja kielikuva, joista joka toinen tekisi mieli lukea useampaan kertaan, kirjoittaa muistiin. Mutta aika pian iskee myös jonkinlainen ähky. Kun metaforaa seuraa toinen metafora ja edellinen lause kietoutuu yhtä runolliseksi kuin seuraavakin, tuntuu, että ne vievät tehoa sanoilta, jotka muuten erottuisivat paljon selvemmin. Ihan samalla tavalla Synninkantajat on välillä myös turhan raskaslukuinen, ei niinkään sisällöltään vaan lauseilta, jotka vaativat jatkuvaa rivien välistä lukemista.

Välillä jopa tuntuu, että Rauhala lipsahtaa ajoittain sanahelinän puolelle yrittäessään piilottaa tekstiinsä vielä yhden merkityksen, tehdä vielä yhden uuden kielikuvan. Sinänsä se on aika harmi, sillä Synninkantajat jos mikä on osoitus taidosta kirjoittaa. Lukijalle se on kuitenkin kirja, joka ei missään nimessä aukea helposti, ainakaan yhdellä lukukerralla.

”En voi katsoa sinua enää. Kaikki helisee rikki. Maisema särkyy palasiksi. Taivas, maa, timoteit, aitaus ja istumakivi. Pelto on täynnä lasinsiruja.
    On astuttava hyvin varovasti, jotta pääsee pois, jotta ei loukkaa jalkoja, jotta ei saa avohaavoja joista kaivetaan pinseteillä teräväreunaisia tähdenpalasia, jotta ei käänny takaisin, jotta ei pyydä sitä mitä ei enää voi pyytää vaan selviää kotiin.
     Muistatko sinä minua koskaan, minä kysyn selin kun menen.
     Muistan minä sinua joskus, sinä vastaat etkä tule perässä.”

Hanya Yanaghara: Pieni elämä.

”Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.” 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life, 2015. suom Arto Schroderus)

Tammi, 938 sivua.

Vaikka luenkin paljon, niin niitä tiiliskiven paksuisia kirjoja olen kuitenkin harvoin kuljettanut mukanani kotiin. Ei ole aikaa, olen ehkä ajatellut, eikä välttämättä aina keskittymiskykyäkään. Mutta sitten, jostain syystä, olen tänä vuonna unohtanut tuon tavan ja tarttunut useampaankin tiiliskiveen. Onneksi, voisi sanoa, sillä muuten tämäkin helmi olisi jäänyt minulta kokematta.

Soluasunnon olohuoneessa oli harmaat betoniseinät ja kalusteina ainoastaan kirjoituspöydät, tuolit ja sohva, jonka JB:n tädit olivat kuljettaneet vuokrapakulla, ja viereisessä pienemmässä huoneessa oli kaksi kerrossänkyä. Huone oli niin kapea, että alasängyissä nukkuneet Malcolm ja Jude ylettyivät halutessaan ottamaan toisiaan kädestä, mutta siellä he asuvat ensimmäisen opiskeluvuotensa, he kaikki neljä: Jude, JB, Malcolm ja Willem. Vielä he eivät sitä tiedä, mutta tulevien vuosien kuluessa he kaikki tulevat valloittamaan maailman: JB taiteilijana, Malcolm arkkitehtina, Willem näyttelijänä ja Jude huippujuristina.

Siinä on alku - oikeastaan minkä tahansa kevyen kirjan tai TV-sarjan, missä ollaan vähän hukassa aikuisuudessa ja New Yorkissa. Kepeän alun jälkeen Pieni elämä kääntää katseensa kuitenkin pääasiassa Judeen ja näyttää todelliset kasvonsa, ne sellaiset, joita ei olekaan ihan helppo katsoa. Vaikka opiskeluaikoina jaettiinkin ihan kaikki, ei kukaan läheisimmistäkään ystävistä tunnu lopulta tuntevan yksityisyyttään viimeiseen asti varjelevaa Judea ollenkaan. Missä ovat tyttö- tai poikaystävät, opiskeluaikojen yhdenyönjutut, viinilasillisen ääressä jaetut salaisuudet? Miksi Jude ei koskaan puhu taustastaan, kääri hihojaan ylös? Ja mistä johtuu Juden ontuva kävelytyyli, joka ajoittain saa hänet vaipumaan kouristelevana ruokakomeron lattialle? Juden traumaattinen menneisyys selviää lukijalle vähitellen sivujen edetessä sitä mukaan, kun Jude pystyy paljastamaan osia häpeästään, arvistaan ja muistoistaan lähimmilleen.

”Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa. Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä noista ja yrittää vielä kerran, vaikka olisi ollut paljon helpompaa mennä vessaan ja ottaa pesualtaan alapuolelle piiloon teipattu suljettava muovipussi, joka sisälsi haavataitoksia ja partateriä ja haavapyyhkeitä, ja yksinkertaisesti antaa periksi. Ne olivat niitä oikein huonoja päiviä.”

Oikeastaan ainoa, mitä Pienestä elämästä ennen kirjaan tarttumista tiesin, oli ympäripyöreän takakansiteksti lisäksi ystäväni sanat ihan älyttömän hyvä ja ihan kauhea kirja. Melko pian Yanagiharan kirjan aloitettuani ymmärsin, mitä ystäväni sillä tarkoitti. Aika pian kävi ilmi, että tämä jos mikä on hyvä kirja. Mutta välillä kirjan lukeminen teki jopa fyysisesti niin pahaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa - ja silti niinäkään hetkinä kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Päättyyhän tämä hyvin, kuiskii ääni pään sisällä samalla, kun käännän taas uuden sivun. Anna tämän päättyä hyvin.

Ehkä kaikista viiltävintä kirjassa kuitenkin on, kuinka tuskallisen samaistuttava se rumimmillaankin on - ja ehkä erityisesti juuri silloin. Joka toisella sivulla teksti tekisi mieli jättää kesken, joka toisella lukea loppuun siltä istumalta. Siinä missä yleensä luen iltaisin nukhataakseni, pitää Pieni elämä minut useampana iltana hereillä puoleen yöhön samalla, kun hotkin tarinaa molempina päivinä reilusti yli sata sivua. Ja sitten, kun tekstin synkkyyden ja äärimmäiseen brutaaliuden alla meinaa melkein murentua, nousee rivien välistä se toinen teema, joka kannattelee koko tekstiä: pyyteetön, aito ystävyys, joka antaa anteeksi, hyväksyy ja korjaa.

Silti joskus voi olla niin rikki, ettei sitä korjaa edes aika tai rakkauskaan.

”Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisin vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen.
    Sitten hän nousee ja tarttuu noustessaan pyyhetankoon, koska on viillellyt liikaa tänä iltana, ja häntä huippaa.”

Voisi luulla, että melkein tuhatsivuisessa kirjassa olisi ainakin jonkun verran ilmaa, kohtia, joita olisi hyvin voinut tiivistää. Pienessä elämässä jokaisella sanalla on kuitenkin tarkoituksensa - yi yhdeksänsadan sivun jälkeen toivoin enemmän kuin mitään, ettei tarinasta olisi vielä joutunut päästämään irti.

”Jos olisin toisenlainen ihminen, sanoisin ehkä, että koko tämä välikohtaus on vertauskuva elämälle yleensä: jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti.

     Itse asiassa - ehkä olen sittenkin sellainen ihminen.”

Kristin Hannah: Satakieli.

”Jos olisin kertonut hänelle totuuden aikoja sitten tai jos olisin tanssinut, juonut ja laulanut enemmän, hän saattaisi nähdä minut minuna, ei pelkkänä luotettavana, tavallisena äitinä. Se minä, jota hän rakastaa, ei ole kokonainen. Kuvittelin aina, että tahdon nimenomaan rakkautta ja ihailua. Nyt tahtoisinkin ehkä, että hän tuntisi minut.”

Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, 2015. suom. Kaisa Kattelus)
WSOY, 568 sivua.
Arvostelukappale.


On huhtikuun yhdeksäs päivä vuonna 1995 Oregonin rannikolla. Ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen Julienin äiti avaa arkun, jonka on haudannut vintille kiikkerien portaiden päähän, unohdettujen joulukoristelaatikoiden taakse. Muistot lojuvat arkussa sikin sokin, aisoissa, uteliaiden katseiden ulottumattomissa, juuri niin kuin ne on sinne jätetty: päiväkirjat, postikortit, valokuvat sekä Juliette Gervaise -nimisen naisen sodanaikainen henkilöllisyystodistus.

Ja sitten saapuu kutsu: sodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi kokoonnutaan ensimmäistä kertaa myös kunnioittamaan Satakieltä, Juliette Gervaisea. joka kuljetti natsimiehityksen aikana melkein kaksisataa liittoutuneiden miehitetyille alueille pudonnutta lentäjää turvaan Pyreneiden yli. Ja niin, ei mitenkään tietoisesti vaan ihan koska on pakko, Julienin äiti ostaa lentolipun. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle totuus, hän äänittää poikansa puhelinvastaajaan ennen lähtöään.

”’Kukas nyt ei ole valmis?’ hän sanoi. Hiljaisuus teki kipeää, mutta hän ymmärsi kyllä. Vaikka he ottivat valtavasti riskejä, oli rakkaus kenties valinnoista vaarallisin.
    Tai ehkä hän oli väärässä, ehkei Gaëton ollut siellä, ei ollut koskaan ollutkaan tarkkailemassa, odottamassa. Ehkä hän itse oli vain typerä tyttö, joka seisoi yksin tyhjällä kadulla kaihoamassa välinpitämätöntä miestä.
     Ei.
     Gaëton oli täällä.”

Silti tarina alkaa jo paljon aiemmin, siitä kun Suursodan murtama isä saapuu kotiin särkyneenä miehenä eikä enää pysty rakastamaan kahta tytärtään. Äidin kuoleman jälkeen tytöt, Vianne ja Isabelle, lähetetään pois Pariisista maalle Carriveauhun ja revitään erilleen niin isästään kuin toisistaankin. Siinä missä isosisko Vianne on vakava ja varovainen, on pikkusisko, perheen iltatähti Isabelle erilainen, täynnä intohimoa: hän syöksyy kaikkeen täyttä vauhtia, karkailee sisäoppilaitoksista, kapuaa ulos ikkunasta, pujahtaa junaan eikä koskaan paina jarrua.

Ja sitten syttyy uusi sota. Kun on pakko, aloittavat siskokset molemmat omat taistelunsa: Vianne kotona natsien miehittämässä Carriveaussa pitääkseen hengissä pienen tyttärensä, Isabelle Pariisissa vastarintaliikkeessä. Omilla tavoillaan he molemmat tekevät osansa sen eteen, että maailma olisi taas sellainen, että siellä uskaltaisi rakastaa.

Mutta sydämen särkyminen tekee sodan aikana yhtä kipeää kuin rauhankin.

”Sotilas kysyi huolekkaasti, oliko käynyt kuinkaan. Isabelle hymyili kuin mikäkin näyttelijätär ja pudisti päätään. ’Merci.’ Hän oikoi helmaansa, puristi laukun kainaloon ja nousi pyörän selkään. Hän polki tiehensä katsomatta sotilaaseen.
     Hän oli selviytynyt. Hän oli saanut Ausweisin, matkustanut Pariisiin, pakottanut isän ottamaan hänet luokseen asumaan ja toimittanut ensimmäisen salaisen viestin Vapaalle Ranskalle.”

Satakieli on loistava lukuromaani ja kirja, joka pysyy mielessä pitkään. Hannahin kirjassa on paljon samaa kuin Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjassa sekä Kate Quinnin Koodinimi Alicessa, sillä ne kaikki nostavat sodasta esille naisten tekemän, usein kovin näkymättömän työn. Sillä siinä missä miehet kertovat tarinoita, naiset vain selviytyvät. Heille ei useinkaan järjestetä paraateja, jaeta mitaleja tai kunniamerkkejä, heitä ei mainita historiankirjoissa tai kirjoiteta sankaritarinoiksi. Heidän sotansa on varjosotaa ja kun kaikki oli ohi, he siivoavat jäljet ja aloittavat alusta. Siksi Satakielen kaltaiset kirjat ovat niin tärkeitä: ne antavat äänen myös niille, jotka ovat tottuneet korkeintaan kuiskaamaan.

”Jos jotain olen pitkän elämäni aikana oppinut, niin tämän: rakkaus paljastaa, millaisia haluamme olla, sota taas sen, millaisia olemme.”

Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. Ei edes rakkaustarinoilla.
Ja ehkä ei varsinkaan rakkaustarinoilla.

Oli sota tai rauha, pitää rakastaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Kuukauden vege: Vegaaniset suklaakeksit.

Monesti toivoin, että olisin se sellainen pullantuoksuinen äiti, joka hääräisi keittiössä mittaamassa jauhoja ja paistamassa pipareita. Mutta kun en ole: jo pelkkä ruokahuolto kahdesti päivässä vie sen verran energiaa, etten niiden lisäksi juuri keittiössä viihdy ja toisaalta panostan mieluummin hyvään ruokaan ja nappaan sitten leivonnaiset mukaan kaupasta. Joku viikko sitten nostettiin kuitenkin keittiönpöydälle jauhot ja sokerit ja sotkettiin sekä isot että pienet sormet. Huhtikuun vegenä leivotaankin vegaanisia suklaakeksejä, joiden ohjeen löysin alun perin Viimeistä murua myöten -blogista. Nämä sopivat muuten myös siihen kaikkein kovimpaankin suklaanhimoon.

VEGAANISET SUKLAAKEKSIT

noin 20 kappaletta

100 g maidotonta margariinia

1 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

1 tl vaniljasokeria

1 3/4 dl vehnäjauhoja

1 1/2 dl kaakaojauhetta

1 tl ruokasoodaa

3 rkl kauramaitoa

1/4 tl suolaa

100 g tummaa suklaata

vegaanista valkosuklaata

Marianne-rouhetta

Sekoita kulhossa huoneenlämpöinen margariini sekä sokerit. Vatkaa tasaiseksi sähkövatkaimella.

Sekoita yhteen jauhot, kaakaojauhe, suola ja sooda ja lisää kuivat aineet margariiniseokseen. Älä enää vatkaa, vaan käytä vaikka puukauhaa. Lisää kauramaito ja sekoita tasaiseksi.

Rouhi tumma suklaa haluamasi kokoisiksi palasiksi ja lisää taikinan joukkoon. Anna tämän jälkeen taikinan tekeytyä jääkaapissa puolesta tunnista muutamaan tuntiin ennen keksien leipomista ja paistamista.

Pyörittele valmiista taikinasta paloja leivinpaperille. Jätä reilusti tilaa, sillä keksit leviävät uunissa selvästi. Paista suklaakeksejä 180-asteisessa uunissa uunista riippuen reilut 10 minuuttia niin, että keksit ovat juuri levinneet tasaisiksi. Anna jäähtyä rauhassa.

Koristele keksit esimerkiksi sulatetulla valkosuklaalla ja Marianne-rouheella.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
suklaamoussekakkua 
tai
kasvispiirakkaa

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut.

"Tässä sitä oltiin. Totuuden hetki. Sanat kaikuivat Halin päässä pyytämättä, ja hän naurahti. Totuuden? Ei, valheiden. Valheiden hetki.

    Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä.

    Joku jos tähän pystyy niin sinä.

   Hän venytteli sormiaan, olo kuin nyrkkeilijällä ennen ottelua. Tai ei, ei aivan, sillä tästä tulisi henkinen koitos, ei fyysinen. Hän oli kenties enemmänkin kuin suurmestari ennen shakkiottelua, käsi sotilaan päällä valmiina ensimmäiseen siirtoon."

    Kylmyys tuntui olevan haihtumassa Halin jäsenistä, ja kun hän laskeutui seuraavat portaat alas, jännitys sai hänen kasvonsa punottamaan ja sydämen lyömään lujaa mustan mekon alla."

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, 2018. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 398 sivua.

Arvostelukappale.

Kirje ei voisi tulla parempaan aikaan: juuri kun Harriet, Hal, tuntee velkojiensa verkon kiristyvän ympärillään, löytyy tavanomaisen postin seasta jäykkä valkoinen virallisenoloinen kirjekuori. Kirjeessä on Harreitin nimi ja osoite sekä tieto, että Harriet on perinyt valtavan omaisuuden vasta kuolleelta isoäidiltään.

On vain yksi mutta: Harrietin molemmat isovanhemmat ovat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos joku tähän pystyy niin sinä - niinpä puun ja kuoren väliin joutunut Harriet kerää viimeisetkin rahansa ja matkustaa Cornwalliin isoäidin hautajaisiin esiintyäkseen kadonneena, surevana perijättärenä. Saapuessaan ensimmäistä kertaa suvun kartanon Trepassen housen villiintyneelle pihalle tuntee Hal tehneensä ison virheen. Siellä jossain tuolla sateessa hänen liikkeitään tarkkailevat sekä taloa piirittävät harakat että joku, joka haluaa raivata hänet pois tieltään hinnalla millä hyvänsä.

Sillä jokaisella perheellä on salaisuutensa.

"Margarida...

   Sana valui Halin mielen sopukoiden halki kuin viileä, maanalainen puro. Se sai aivot taas toimimaan ja luomaan yhteyksiä väsymyksestä huolimatta.

    Hal oli väittänyt, että hänen äitinsä oli Margarida Westaway - tyttö, jota äidin päiväkirjassa kutsuttiin Maudiksi. Siitä syystä erinäisiä asioita ei ollut kyseenalaistettu: Maud oli karannut Cornwallista. Hän oli muuttanut Brightoniin ja saanut tyttären. Hän oli kuollut auto-onnettomuudessa vain kolme vuotta sitten.

    Totuus oli kuitenkin hyvin erilainen.

    Kysymys kuuluikin, kuinka erilainen.

    Ja kuinka pitkälle joku menisi estääkseen tosiasioita pääsemästä päivänvaloon?

    Yksi asia oli varmaa: tässä ei ollut enää kyse rahasta. Rahalle Hal oli tunnustuksellaan heittänyt hyvästit. Pelissä oli jotain vaikeatajuisempaa ja oudompaa - jotain, minkä peittämiseksi joku oli valmis tappamaan."

Dekkarifanina olen viime vuosina tarttunut usempaan jännäriuutuuteen,  jonka kansi on kirjakaupassa lupaillut sitä jotain mutta joka on sivujen edetessä osoittaunut taas yhdeksi kirjaksi, jonka seuraavalla viikolla unohdan. Ensimmäiset kaksikymmentä sivua Rouva Westaway on kuollut on juuri tätä: prototyyppinen tusinadekkari, joka ei juuri nostata sen kummempia tunteita. Mutta sitten edessä avautuu cornwallilainen kartano, jonka julkisivun hilseilevä maali on kokonaan villiintyneen muratin peitossa ja jonka ympärillä harakat parveilevat kuin ennustaen jotain pahaa tapahtuvaksi, ja kirja muuttuu ihan toiseksi. On pikkuisen Agatha Christietä nykypäivään siirrettynä, ripaus Daphne du Maurierin uhkaavaa synkkyyttä ja kartanomystiikkaa, vähän Mary Higgins Clarkea parhaimpina vuosinaan ja juuri sopivan paljon sateisia nummia niin, ettei tarina lipsu kliseisen puolelle vain pysyy edelleen koukuttavana ja jännittävänä - ja tusinadekkarina alkanut tarina katoaa. Tekisi mieli napata suklaalevy, kuppi teetä sekä paksu peitto ja heittätyä tunnelman vietäväksi ihan koko päiväksi.

(Mutta sitten toki muistan, ettei meillä juuri koskaan ole hiljaista.)

Mitään uutta tai käänteentekevää Ruth Ware ei toki kirjallaan keksi - ja ehkä juuri siinä koko tarinan imu onkin. Kirjakauppojen hyllyt täyttävistä, vuoden parhaaksi trilleriksi itseään kansilehdissään mainostavista, dekkariuutuuksista Rouva Westaway on kuollut poikkeaa silti täysin. Ruth Waren uutuus ei ehkä ole Keltaisen kirjaston klassikkoainesta tai kirja, jota kehuisin vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin, mutta se on ehdottomasti viihdyttävin ja jännittävin lukemani dekkari pitkiin aikoihin.

"Valahdin polvilleni ikkunan ääreen kuunvalon tulviessa huoneeseen ja hautasin kasvot käsiini. Tunsin kosteat kyyneleet ja kylmän, kovan sormuksen, jota käytän edelleen. Se on äitini kihlasormus - siinä on timantti, joskin hyvin pieni sellainen. Kun istuin siinä polvillani kuunvalossa, minut valtasi yhtäkkiä halu jättää jälki, pienen pieni jälki, jota täti ei voisi pyyhkiä pois, tekipä hän minulle mitä hyvänsä.
     Otin sormuksen sormesta ja aloin raaputtaa lasia hyvin hitaasti. Kuutamo sai kirjaimet hehkumaan valkoisen tulen lailla. APUA..."

Anthony Doerr: Davidin uni.

”Elämän liikkeet yhteen ja samaan suuntaan: Winkler lentokoneessa, ikä viisikymmentäyhdeksän, Saint Vincent etääntyy hänen takanaan; Winkler vyötäisiin myöten tulvavedessä, leuka soutuveneen partaalla, miehet kiskomassa hukkunutta tytärtä hänen sylistään; ja Winkler kolmenkymmenenkolmen iässä, kiitämässä kohti Clevelandia toisen miehen vaimon kanssa - ehkä tämä on se tapa, jolla ihmiselämää mitataan, hylkäysten sarjalla, jonka kaiken järjen vastaisesti toivomme joskus korjautuvan.”

Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004. suom. Hanna Tarkka)

WSOY, 427 sivua.

Uniksi hän niitä sanoi ennemmin kuin ennakkoaavistuksiksi tai varoituksiksi. Niiden tulon pystyi aistimaan jo etukäteen, sillä jokin ympäröivässä tuoksussa tai kadulta kuuluvassa liikenteen melussa kertoi hänelle, että sen, mikä pian tulisi tapahtumaan, hän oli kokenut jo joskus aiemmin. Ja sitten se tapahtui, se minkä hän jo tiesi: laukku putosi matkatavaralokerosta ja tavarat levisivät lentokoneen käytävälle, isä viilsi sormensa sardiinipurkkiin, ikkunalaudalle laskeutui lokki. Yhdeksänvuotiaana David Winkler näki unessa, miten täysin tuntematon mies jäi bussin alle ja leikkaantui kahtia muutaman korttelin päässä heidän kotoaan. Kaksi päivää myöhemmin Davidin äiti sai kadulla kiinni miehen ylävartalon, jossa nyrkit yhä sulkeutuivat ja avautuivat itsestään ja miehen ennen törmäystä pitelemästä hatturasiasta vieri kadulle harmaa huopahattu. Mies oli George DelPrete, ja vuosikausia David säilytti kynäkotelossaan hänen muistokirjoitustaan. 

Ja sitten eräänä päivänä sekuntia ennen hän tietää, että tulee tapahtumaan, kuin unessa joitain päiviä aikaisemmin: nainen pudottaa telineestä aikakauslehden ja hän itse astuu lähemmäs, tarttuu lehteen ja ojentaa sen naiselle. Niin hänen elämäänsä astuu Sandy, joka kantaa kaupasta Kellogin Apple Jacks -muroja ja popsii suklaarusinoita hartaasti yksi kerrallaan elokuvateatterin hämyssä.

”Päivät liukuivat ohi yksi toisensa perään, lämpiminä, kylminä, sateisina, aurinkoisina. Kaiken aikaa tuntui kuin hän olisi hukannut jotakin ratkaisevan tärkeää: lompakon, avaimet, jonkin olennaisen muiston, jota hän ei ihan kyennyt loihtimaan esiin. Horisontti oli samanlainen kuin aina: samat likaisenmustat öljyrekat jyräsivät kaduilla, samat rantaliejut paljastuivat kahdesti päivässä laskureiden aikaan. Sääpalvelun loputtomissa harmaissa kaukokirjoitinlomakkeissa hän näki aina vain saman asian: halun.”

Se oli rakkautta. Rauhantuomari, kaksimetrinen intiaani, vihkii heidät, kun tytär Grace jo kasvaa Sandyn vatsassa. Mutta sitten David näkee jälleen unen, tällä kertaa Gracen kuolemasta ja pelastaakseen tyttärensä David pakenee. Mutta kun hän kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin uskaltaa palata takaisin, onko jo liian myöhäistä löytää Grace?

”Kuka sitä uskoisi? Kuka haluaisi ajatella, että aika olisi jotain muuta kuin hellittämätöntä kulkua eteenpäin, päättymätöntä ja katkeamatonta jatkumoa, ekaluokkalaisen aikajanaa, sitä että yksi asia johtaa seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan? Winkler pelkäsi, aivan, pelkäsi jatkuvasti, loputtomasti, mutta myös Sandyssä oli ilmiselvää haluttomuutta sallia enää yhtään minkään horjuttaa ymmärryksensä rajoja. Sandyn elämä Clevelandissa oli jo muutenkin olemattomalla pohjalla. Winkler ei enää toiste ottanut asiaa puheeksi paitsi kysyäkseen: ’Eikö sinulla ole ollut deja vu -kokemuksia? Että tapahtuu jotakin, mikä on tapahtunut aiemmin, muistissa tai unessa?’ ’Ei oikeastaan’, Sandy oli vastannut ja katsonut hänen olkansa yli television suuntaan.”

Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan läpimurron tehneen Anthony Doerrin esikoisteos. Jos jotain niin Davidin uni on lukuromaani. Välillä vähän liiankin: kirjan hidas, jollain tapaa unenomainen kerronta saa aika ajoin toivomaan, että sillä seuraavalla sivulla jo tapahtuisi jotain oikein käänteentekevää.

Silti en pääse irti ajatuksesta, että ehkä se kertoo enemmän minusta kuin itse kirjasta: ehkä se olen nimenomaan minä, joka sähellän eteenpäin liian kovaa, teen montaa asiaa yhtä aikaa ja kaipaan jotain enemmän silloin, kun pitäisi osata pysähtyä ihailemaan lumihiutaleen kauneutta.

Ja sitten kun muutaman keskeyttämisajatuksen jälkeen pääsen tarinaan ja sen viipyilevään tyyliin kunnolla sisälle, on sen lukeminen melkein kuin jonkinlainen mindfulness-harjoitus - ja rakastun päätä pahkaa. Kunpa olisin tajunnut jo heti kirjan alussa: tämä on tarina, jota ei yksinkertaisesti saa lukea silloin, kun olohuoneessa pauhaa Ryhmä Hau ja aikaa on vain kaksikymmentä minuuttia - tätä pitää lukea silloin, kun on aikaa nähdä, ettei lumi ole valkoista vaan siinä on oikeasti tuhatta eri väriä.

”Katsella lumen lentämistä ilmassa. Katsella tuulen nousemista, kun hiutaleet kohoavat, leijuvat - ja jokainen näyttää matkaavan eri suuntaan. Hiutaleet kasvavat isommiksi, ne lentävät aavemaisen aaltoina, niistä tulee kukkia, kun ne kiitävät oksastojen läpi. Winkler on kuullut, että arktisilla alueilla tutkijat olivat vaipuneet lähes hypnoosin katsellessaan lumihiutaleiden leijumista, lumoutuneet siitä niin, että olivat jäätyneet kuoliaiksi. Ja mikä todellakaan, hän ajatteli seistessään ulkona pöydän ääressä pöyristyttävän kylmässä säässä, edes voisi olla tärkeämpää kuin katsella lumen leijumista niitylle, sitä kun se asettuu kukkuloille ja vähä vähältä peittää puut?"

Kuukauden vege: Maissichowder.

Maaliskuun vegenä blogissa kokataan maissichoweria, jonka ohjeeseen törmäsin, kun kaverini jakoi sen Facebookin vegaaniryhmässä ja jota sitten muokkasin hieman sen mukaan, mitä meidän jääkaapistamme sattui juuri silloin löytymään.


MAISSICHOWDER

4 perunaa
bataatti
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
porkkana
1 tlk säilykemaissia
punainen chili
oliiviöljyä
1 tlk kookoskermaa
kasvisfondua
1 tl kurkumaa
lime
mustapippuria
suolaa
5 dl vettä


Kuori ja pilko juurekset pieniksi kuutioiksi ja paloittele sipulit. Kuullota sipuleita sekä kurkumaa hetki oliiviöljyssä kattilan pohjalla ja lisää sitten joukkoon bataatit, perunat ja porkkanat. Kaada mukaan vesi sekä kasvisfondue  ja keitä seosta miedolla lämmöllä, kunnes juurekset ovat kypsiä.

Soseuta keitto sileäksi sauvasekoittemella ja lisää kookoskerma, pilkottu chili sekä suolaa maun mukaan. Anna keiton hautua vielä hetki miedolla lämmöllä ja lisää sitten loput mausteet ja valutettu säilykemaissi.

Tarjoile pähkinöiden, siementen, rucolan ja sriracha-kastikkeen kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
myskikurpitsa-bataattikeittoa