"Onneksi vanhempi isosiskoni oli jo nipin napin kuusivuotias ja maksoi laskut, kävi kaupassa, imuroi, tyhjensi potat, pyykkäsi ja pyyhki WC-taitoja opettelevien pyllyt. Sisko pyöritti yksin koko huushollin, isä mukaan lukien. Isä tarvitsikin entistä enemmän apua. Krapulassa hän tarvitsi tukihenkilön vierelleen valvomaan, ettei tukehdu oksennukseensa, joka sisälsi verihyhmää, ruuantähteitä ja surematonta surua. Hänelle piti antaa tietyssä tahdissa omenamehuun lantrattua suolasokerilientä ja tasoittavia alkoholijuomia ja antipsykoottista kriisitukea. Hän pelkäsi olla hetkeäkään yksin. Natsiupseerin ääni isäni päässä vaati isää ampumaan aivot pellolle, ja hiljenteekseen äänet isä joi. Toki muitakin selityksiä kuultiin: säteilevä hermokipu selässä, luovuuspulmat, pettymys ihmiskuntaan, rahahuolet, tyhjyydentunne ja mitä milloinkin. Jos Baba Jaga -eukko romuluu olisi taikonut isän selitykset perunoiksi, niillä perunoilla olisi ruokkinut kaikki maapallon lapset."
Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)
Otava, 344 sivua.
Vihreä planeetta on vehmas saariplaneetta, rauhallisten mietiskelijöiden koti, josta tulevat lämpimät ja empaattiset ihmiset. Mutta siinä missä äiti oli kotoisin vihreältä planeetalta, oli Joonatanin isän kotiplaneetta punainen. Punaiselta planeetalta tulevat impulsiiviset taitelijaluonteet. Luova nero, se isä omasta mielestään on, tai ehkä militaristinen puolijumala, jolla on jaloissaan taistelusaappaat ja päässään sotakypärä, jonka korvaan näkymätön natsiupseeri kuiskii käskyjään ja joka hyökkää vääryyksien kimppuun aseenaan milloin maalisuti, milloin lyijykynä. Tajunnanräjäyttävä kokemus, kuvasi ystävä Joonatanin isää.
Isän epävakaa luonne, jo nuorena diagnoosiksi saatu paranoidinen skitsofrenia, itsemurhayritykset ja alkoholismi tekevät Joonatanin ja tämän sisarusten lapsuudesta loputtoman kaaoksen. Lapsia syntyy lopulta neljä, sillä isä haluaa suuren perheen, oman armeijansa, jonka avulla taistella lapsuudenperhettään vastaan. Äiti ompelee lasten vaatteet tilkuista ja kantaa välillä harteillaan koko planeettaa, isä avaa olutpullon toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä ja soittaa sanomalehteen, että taitelija on muuttanut paikkakunnalle. Kun rahat ovat täysin loppu, tehdään ruuaksi räiskäleitä jauhoista ja vedestä ja hämätään nälkää tekemällä metsäretkiä. Elämää eletään boheemisti ja impulsiivisesti korkeintaan päivä kerrallaan: minkäänlainen suunnitelmallisuus tai sellaiset asiat kuten työssä käyminen tai tavallinen perhearki eivät tunnu koskettavan Tolan perhettä.
Kun kuviot alkavat käydä liian ahtaiksi, viranomaiset turhan kiinnostuneiksi tai kaupungin ilmapiiri muuten vain jotenkin kulttuurivihamieliseksi, pakataan koti laatikoihin ja muutetaan, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Haukivuoresta Lieksan kautta Joensuuhun. Lopulta jäljellä on vain tietty juurettomuus, tunne siitä, ettei elämässä mihinkään kannata kiintyä.
"Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu."
Ei puhuta ikävistä asioista, pyytää isoäiti, kun aikuistunut Joonatan pyytää tätä kertomaan isästä ja tämän sairastumisesta - yhä edelleen jo vuosia sitten itsemurhan tehnyt isä on suvulle tabu. Mutta Joonatan on päättänyt kaivaa esiin isän kirjeet, muistot, lehtileikkeet ja jo unohtuneet keskustelut ja kirjoittaa näkyväksi niin isänsä kuin itsensäkin. Lopputuoksena on autofiktiivinen teos Joonatan Tolan lapsuudesta sekä isästä, Mikko J. Tolasta.
Rankasta aiheestaan huolimatta Punainen planeetta ei siltikään onnistu olemana pelkkää synkkyyttä. Ja itse asiassa: nostalgia vyöryy ylitse sitä mukaan, mitä pidemmälle kahdeksankymmentälukua tarina etenee. En ehkä tunnista sotakypärää tai alkoholinhuuruisia iltoja ja öitä, mutta sen joensuulaisen kerrostalolähiön pihassa ja lähimetsissä juoksevan takkutukkaisen lapsilauman, joka soittelee talon mummojen ovikelloja herkkujen toivossa, kyllä muistan. Punaisesta planeetasta välittyy musta huumori, sarkasmi ja oudolla tavalla myös tietynlainen ymmärrys; vaikka isän sekoilu onkin raskasta, on hänkin omalla tavallaan uhri. Saaduilla korteilla on vain elettävä eikä siinä sen enempää.
Punainen planeetta on traagisen hauska ja toisaalta ihan vain traaginen, yllättävä, vaihdikas, raju, surullinen ja toisaalta anteeksi antava. Vaikka elämä kotona on täyttä ja usein aivan makaaberia sirkusta, onnistuu Tola kertomaan tarinansa jollain tavalla niin, ettei sitä lukiessa vaivu täyteen epätoivoon vaan suurimman osan ajasta jopa viihtyy. Ehkä se on tietty lapsen mieli, joka tarinaan välittyy ja jonka läpi asioita peilataan. Sen jälkeen, kun isä on kannettu kouristelevana ambulanssiin, voi hyvin jatkaa kesken jäänyttä leikkiä automaton päällä.
"Isä aloitti vastarinnan. Hän hankki postimyynnistä laittoman Walther PPK (Polizeipistole Kriminal) -pistoolin, Hitlerin itsemurha-aseen. Hän hankki toisen maailmansodan aikaisen sotakypärän (johon hän kirjoitti intiaanipäällikön mukaan Geromino) ja keskitysleirivangin kaavusta saksitun daavidintähden ja ompeli sen nahkatakkinsa käsivarteen.
Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti