Viveca Sten: Juhannusmurha.

”Hän heilautti kättään ja paiskasi puhelimen niin kauas mereen kuin jaksoi. Vesi oli rannan edustalla kaksikymmentä metriä syvää, kännykkää ei ikinä löydettäisi.
     Puhelin katosi loiskahtaen juuri, kun kaksi joutsenta lipui kaula kaarella ohi. Valkeat höyhenpuvut piirtyivät rasvatyyntä vettä vasten, laihakaulainen untuvikko meloi perässä.
     Kirvelevän silmin hän tarkasteli kauniita lintuja. Viha ja suru painoivat möykkynä rinnassa. Hän ei pystynyt vuodattamaan kyyneleitä, jotka olisivat voineet lievittää tuskaa.
     Ei vielä.”

Viveca Sten: Juhannusmurha (I stundens hetta, 2012. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

WSOY, 436 sivua.


Juhannus Sandhamissa Tukholman saaristossa on kuin ruotsalainen idylli minikoossa: kalliita, vaaleita veneitä, juhannussalko, kadut täynnä iloisia, ruskettuneita ihmisiä ja aurinko, joka ei laske koko yönä. Tänäkin vuonna juhannus täyttää Sandhamin kesäsaaren laiturit toinen toistaan upeimmilla purjeveneillä ja Tukholmasta purjehtineilla jahdeilla ja rannat keskikesää juhlivilla ihmisillä. Myös juristi Nora Linde on saapunut Sandhamiin viettämään juhannusta Jonaksen, uuden miesystävänsä, kanssa. Uusperheen juhlapyhä muuttuu kuitenkin silmänräpäyksessä, kun Jonaksen neljätoistavuotias tytär Wilma ei saavukaan sovitusti  kotiin juhannusyönä. Jotain pahaa on täytynyt sattua.

Wilman lisäksi poliisi saa juhannusaaton jälkeisenä aamuna tehtäväkseen etsiä myös kuusitoistavuotiasta Victoria, joka on kadonnut kaveriporukastaan yön aikana. Kun nuoria päästään jututtamaan, käy ilmi, ettei kaikki olekaan ollut sitä, mitä ensisilmäyksellä on näyttänyt ja varakkaiden perheiden nuorten juhlinta ei olekaan ollut aivan viatonta. Ja sitten koiranulkoiluttaja löytää rannasta ruumiin.

”Hetken päästä häntä alkoi kuvottaa, ihana tunne katosi ja pahoinvointi huljui kurkussa. Kädet vapisivat, ja tuntui tosi omituiselta.
     Kuvotus yltyi, ja äkkiä oli pakko yrjötä.
     Oksennusta roiskui Victorin päälle. Myös Victor oli laskuissa ja flippasi täysin. Se huusi ja kiroili, ja hän käpertyi kokoon, hän ei ollut ikinä pelännyt Victoria yhtä paljon.
     Joku lähestyi, hän näki varjon Victorin takana.
     Sitten kaikki pimeni.”

Juhannusmurha on Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjan viides osa: ruotsalaisessa saaristoidyllissä on siis jouduttu ratkomaan rikoksia aiemminkin. Nora Linden ohella tapauksia penkoo myös sarjan toinen päähenkilö, rikostarkastaja Thomas Andreasson. Heillä molemmilla on - kuten klassisessa dekkarissa kuuluukin - myös omat yksityiselämän haasteensa ja taakkansa, mutta niihin ei ainakaan tässä osassa paneuduta liian syvälle eivätkä ne ohjaa rikoksen tutkintaa. Vaikka mikä tahansa sarja on loogisinta lukea ilmestymisjärjestyksessä, toimii Juhannusmurha hyvin ilman, että on aiemmin lukenut muita Sandhamn-kirjoja.

Jos pitäisi määritellä täydellinen kesälomakirja, olisi Juhannusmurha aika lähellä sitä: juuri tällaisen kirjan ihminen tarvitsee laiskoihin rantapäiviin tuoreiden mansikoiden kanssa nautittavaksi tai riippukeinuun niihin päiviin, joina on vain aikaa. Tarina imaisee mukaansa välittömättömästi, esittelee heti alussa monipuolisen henkilökavalkadinsa ja säilyttää jännityksen loppuun asti. Lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut käytännössä pakottavat lukemaan vielä vähän eteenpäin, eikä tarinaan syventyminen vaadi tuntikausia aikaa tai rivien välistä lukemista. Silti Viveca Stenin kirja on toimiva dekkari, joka ei sorru genrensä kliseisiin vaan onnistuu olemaan aidosti koukuttava ja uskottava. Tyyliltään Sten tuo mieleen Camilla Läckbergin ja Mary Higgins Clarken. Se on jo aika hyvä.

Siskoni suosituksista huolimatta Juhannusmurha oli ensimmäinen lukemani Viveca Sten. Sen verran paljon kuitenkin innostuin, että nappasin kirjastosta mukaan heti sarjan seuraavan dekkarin. Loppukesäksi tarvitsen vielä muutaman murhan ratkaistavakseni.

”Ebba ojensi kätensä mutta veti sen sitten takaisin. Ei Tobbe kuitenkaan halunnut kuulla hänestä.
     Ebba sulki silmät mutta näki mielessään Victorin hiekalla naama veressä ja katse tyhjänä.
     Victor oli kuollut, peruuttamattomasti. Victor oli kuollut, ja kaikki oli liian myöhäistä.”

Kuukauden vege: vegaaninen raparperipiirakka.

Heinäkuun vegenä leivotaan vegaanista raparperipiirakkaa, jonka ohjeen löysin alun perin Vegeviettelys-blogista, kun pohdin, mihin oikein käyttäisin anopilta saamani raparperit.


VEGAANINEN RAPARPERIPIIRAKKA

Pohja:

3 dl kaurajuomaa

1 1/2 dl öljyä

1 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

5 dl vehnäjauhoja

3 rkl perunajauhoja

1 tl kardemummaa

1 tl vaniljasokeria

2 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

kolme raparperinvartta pilkottuna

Muruseos:

1 1/2 dl vehnäjauhoja

1/2 dl fariinisokeria

1/4 tl suolaa

50 g vegaanista margariinia


Valmista ensin muruseos nyppimällä margariinin joukkoon suola, fariinisokeri ja vehnäjauhot. Nosta syrjään odottamaan.

Pese ja pilko raparperit.

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Sekoita toisessa kulhossa kaurajuoma, öljy ja sokerit ja lisää sitten kuivat aineet vähitellen samalla sekoittaen niin, että seoksesta tulee tasainen.

Vuoraa irtopohjainen kakkuvuoka leivinpaperilla. Jos haluat perinteisemmän piirakkamaisemman raparperipiirakan, voit käyttää myös piirakkavuokaa, mutta irtopohjavuokaa käytettäessä lopputulos on paksumpi ja kakkumaisempi. Kaada pohjalle taikinaseos ja lisää sen päälle raparperit. Murustele lopuksi raparperien päälle muruseos.

Paista 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia, kunnes kakku ei enää tartu tikkuun. Anna jäähtyä kokoon ja tarjoile jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa.



 Jotain muuta leivonnaista?
Kokeile vaikka
maapähkinävoi-suklaaneliöitä
tai
kreikkalaista kasvispiirakkaa

Jessie Burton: Muusa.

"Kaikki eivät saa mitä ansaitsevat. Monet hetket, jotka muuttavat elämän - vaikkapa laivalla vieraan ihmisen kanssa käyty keskustelu - ovat silkasta onnesta kiinni. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita sinulle kirjettä tai valitse juuri sinua rippinsä kuulijaksi ilman hyvää syytä. Tämän hän minulle opetti: täytyy olla valmis, jotta onni osuu kohdalle. Panoksensa täytyy panna peliin."

Jessie Burton: Muusa (The Muse, 2016. suom. Natasha Vilokkinen)
Otava, 447 sivua.


Jessie Burtonin Muusa ilmestyi lukupinooni vähän vahingossa. Olin varannut kirjan jo alkukeväästä, mutta kirjastojen ollessa kiinni unohtanut koko jutun. Kun saapumisilmoitus sitten kilahti puhelimeen, en edes muistanut koko kirjaa tai sitä, mistä olin kirjasta edes kuullut. Kirjan nimi vaikutti sekin sen verran tylsältä, etten aluksi edes aikonut hakea kirjaa luettavakseni.

Onneksi kuitenkin hain: Jessie Burtonin Muusa oli yksi vuoden parhaita kirjoja.

On kirjoja jotka luetaan ja kirjoja joista nautitaan. Ja sitten on kirjoja, jotka imaisevat sydämen ja sielun ja jättävät lähtemättömän jäljen, lukee Jessie Burtonin kirjan sisäsivulla, ja vaikka kyseessä onkin vain Seven-pokkarien mainoslause, niin tällä kertaa se pitää paikkansa - Muusa on juuri tuollainen kirja.

Lontoo, kesäkuu 1967. Trinidadilainen Odelle on asunut kaupungissa viisi vuotta, hakenut lukemattomia työpaikkoja kuulematta niistä enää sen koommin ja päätynyt lopulta töihin kenkäkauppaan huolimatta yliopistotutkinnosta englanninkielisestä kirjallisuudesta, omanarvontunnosta ja siitä, että oikeasti hän haluaisi vain kirjoittaa runoja. Sitten eräänä iltapäivänä ovimatolla odottaa kirje, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä. Odelle pääsee konekirjoittajaksi taidegalleriaan, tutustuu Marjorie Quickiin ja päätyy lopulta vähän sattumalta auttamaan nuorta miestä, joka haluaa myydä äidiltään perimänsä salaperäisen taulun. Mutta kun Lawrie sitten saapuu Skeltonin taidegalleriaan mukanaan ruskeaan paperiin käärimänsä taulu, ei Odelle osaa arvata joutuvansa kohta kutomaan yhteen nykyhetken ja menneen.

Andalusia, tammikuu 1936. Schlossin perhe muuttaa Malagan liepeillä olevaan pikkukylään etsimään rauhaa, mutta elämä sisällissodan runtelemassa Espanjassa ei vastaakaan kuvitelmia. Perheen äiti Sarah makaa tunkkaisessa, hämärässä huoneessa raskaine ajatuksineen, isä Harold matkustaa Euroopassa taiteen perässä ja tytär Olive etsii omaa ääntään. Taidemaailma on miesten maailma eikä naisista koskaan ole kunnon taiteilijoiksi, tietää Olive, ja piilottaa sekä Sladen kuvataidekoulusta saamansa hyväksymiskirjeensä että taulunsa. Mutta sitten Schlossien elämään astuivat Teresa ja Isaac, hänkin taitelija, ja mikään ei enää voi jatkua niin kuin ennen.

Kaksi eri aikaa, kaksi eri maata ja kaksi eri naista, Odelle ja Olive, joita kuitenkin yhdistää yksi asia: halu rikkoa rajoja, ylittää ennakkoluuloja ja toteuttaa unelmansa.

"Olin liian onnellinen vastatakseni. Kaiva kyntesi seinään, Odelle Bastien; revi rikki se paperikukka. Mutta kun ajatellaan mitä sitten tapahtui, mihin hankaluuksiin se sinut johdatti, tekisitköhän sinä sen uudestaan? Ilmaantuisitko Skeltoniin maanantaiaamuna heinäkuun kolmas päivä 1967, kaksikymmentäviisi yli kahdeksan, uutta hattuasi korjaillen ja Dolcin kengät jalassa pyörien, työskentelemään kymmenen punnan viikkopalkalla naiselle nimeltä Marjorie Quick?
     Ehdottomasti. Sillä minä olin Odelle ja Quick oli Quick. Ja oli typerää luulla, että ihmisellä oli useampi kuin yksi polku."

Jälkeenpäin ajateltuna Muusa on todella klassinen lukuromaani, joka seuraa genrensä tunnusmerkkejä jopa vähän liiankin tunnollisesti. On kaksi eri tarinaa, joiden tietää yhdistyvän jossain vaiheessa, kaksi eri aikaa, jotka silti liittyvät toisiinsa, sekä tarina, joka paljastuu vähitellen kokonaan niin, että jälkeenpäin on pakko huokaista: olisihan se pitänyt arvata. Silti Muusassa on jotain sitä jotain, mikä tekee kirjasta jollain tavalla erityisen. Tarina on sekoitus historiallista draamaa, jännäriä ja psykologista trilleriä, ja se pakottaa lukemaan vielä yhden sivun, vielä yhden luvun. Minun sydämeni se imaisee heti ensisivuilta esitellessään minulle Odelle Bastienin, joka haluaa toteuttaa haaveensa aikana, jona tuntematon lapsi saattaa bussissa osoittaa hänen mustaa ihoaan ja kysyä, lähteekö tuo väri pesemällä pois.

Ja itse asiassa kirjan nimikin on ihan loistava - ainakin minut se saa osasi johtaa harhaan ihan täydellisesti. Ennakkoluuloja jos mitä on hyvä ja tarpeen vähän ravistella, oli vuosi sitten 1967 tai 2020.

"Tässä oli kaikki mitä Quick oli halunnut minun tietävän mutta mille hän ei ollut löytänyt sanoja kasvotusten. Ihmiset, paikat, Andalusian avaran taivaan alla vietetyt illat. Hänen tarinsa oli hienompi ja suurempi kuin mikään minkä oma mielikuvitukseni olisi loihtinut. Ja kun lopetan lukemisen, silmät punaisina ja väsymyksestä sirrillä, pää jyskyttäen, tajusin jotain muutakin. Tässä oli myös kaikki se, mitä Olive Schloss ei ollut halunnut maailman tietävän." 

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi.

”Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu. Tämä tarina ei makaa kadulla, ei nuku enää kodissamme, eikä mikään tai kukaan kulje minun edelläni. En ole vankina häkissä, en ole kenenkään huora. En ole koskaan esittänyt mitään, mitä en ole. Minun tarinani alkaa risteyksestä, jossa on punainen naisten polkupyörä.”

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi (Elly, 2018. suom. Tuomas Renvall)

Like, 139 sivua.


Yhtenä täysin tavallisena, liki pilvettömänä kesäkuun iltapäivänä 11-vuotias Elly hyppää pyöränsä selkään polkeakseen judotreeneihin - ja katoaa jäljettömiin. Silminnäkijä muistaa myöhemmin pienen mustatukkaisen, sottaisen tytön ja punaisen polkupyörän, jonka tarakalta treenikassin putoaa keskelle tietä. Siihen jäljet päättyvät. Elly ei saavu koskaan urheiluhallille, hänen huoneestaan ei puutu mitään, kirjoituspöydällä ei ole jäähyväiskirjettä, pyörääkään ei koskaan löydetä eikä kukaan ota yhteyttä vaatiakseen lunnasrahoja. On kuin maa todellakin olisi nielaissut Ellyn.

Jäljelle jää vain epäilys, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen kerrallaan. Useimmissa tapauksissa syyllinen löytyy uhrin lähipiirissä, perustelee poliisi ja vertaa kertomuksia vielä kerran. Apteekissa katseet viipyvät heissä hetken liian kauan, jostain takaa kuuluu vaimeaa supinaa. Äiti itkee vain kerran suljetun oven takana, sillä Elly elää yhä. Vuosien saatossa siitä tulee koko perheen tunnuslause, josta pitää kiinni viimeiseen asti: Elly on vielä elossa.

”Koetan muistella hänen ruumiinsa yksityiskohtia yhä uudestaan. Kuitenkin yrittäessäni kuvailla Ellyä muistoissani, hän karkaa minulta. En kuule enää hänen ääntään korvissani. Hänen kasvonsa muuttuvat jatkuvasti valokuva-albumeissa. Ne ovat valottuneet, sivujen väliin arkistoidut, epätodelliset kasvot hitaasti kellastuvissa jäljennöksissä. Vain öisin unissani näen siskoni niin kuin hän on ja tunnen hänen elinvoimansa. Herätessäni aikaisin aamulla ensimmäiset sekunnit tuntuvat hyviltä, sillä en vielä ymmärrä, että hän on kadonnut. Sitten muisto palaa iskun lailla tajuntaani.”

Kun neljä vuotta myöhemmin poliisi sitten soittaa kertoakseen, että heillä on Ellyyn sopiva henkilökuvaus, ovat vanhemmat varmoja, että painajainen on vihdoin ohi. Tanskalaisesta kylästä on löytynyt noin viisitoistavuotias, mustahiuksinen ja pahasta aliravittu ja traumatisoitunut tyttö. Vain muutaman päivän päästä tästä Elly on tulossa takaisin kotiin.

Mutta onko tyttö todella Elly ja miten paljon neljässä vuodessa voi muuttua?

”Hän pudistelee päätään, ja huomaamme, että hän tuntee olonsa yhä uhatuksi. Joskus häneltä lipsahtaa kokonaisia lauseita, kun hän yrittää puhua. Hänen äänensä on outoa vinkumista. Kestää pitkään ennen kuin hän tulee edes vähän kuorestaan. Lopulta hän saa itsensä koottua. Hän istuu kanssamme pöytään, sohvalle, terassille. Näytämme valokuvia albumeista ja kyselemme, muistaako hän niitä. Vieläkö muistat? Kun olimme huvipuistossa, ja delfiini veri sinua veneessä. Kun unohdit lahjapussisi kouluun. Kun raavit itseäsi vesirokon vuoksi. Silloin, kun olimme kaikki onnellisia.”

Jos takakannen perusteella odotat melko perinteistä dekkaria, saat varmasti pettyä: aiheestaan huolimatta Tyttö joka löytyi on ennemmin draamaa kuin jännitystä, eräänlainen essee surusta, kaipuusta, toivosta ja luopumisesta. Sen sijaan, että järkyttäisi rikoksellaan, Wetzel liikuttaa arkisuudellaan, sillä kirjassa pelko, tuska ja epätietoisuus ovat yhtä ja samaa normaalia kuin nakkikastike ja siivouspäivä. Kirjassa ääneen pääsevät niin Ellyn äiti, isoäiti kuin siskokin. Kaikkien heidän surunsa on erilainen.

Sataneljäkymmentäsivuisen kirjan hotkaisee halutessaan yhdessä illassa. Silti Tyttö joka löytyi jatkuu vielä sivujen loputtuakin, sillä jollain oudolla tavalla kirja jää takaraivoon useaksi päiväksi. Wetzelin kirja on äärettömän tummasävyinen - tietenkin - mitä tekstin näennäinen helppolukuisuus jollain oudolla tavalla vielä korostaa. Lopussa lukijan tehtäväksi jää kuroa kokoon tarina saamistaan palasista ja selata lopussa takaisin alkuun tajutakseen lukemansa.

Tyttö joka löytyi on yksi vuoden kummallisimmista kirjoista ehkä jo siksi, että se saa odottamaan dekkaria mutta tarjoaakin jotain ihan muuta. Lopulta suru muuttuu oudon arkiseksi.

”Ajattelen salaa, kuinka siskoni nostaa polkupyöränsä lava-auton pressun alle, nousee etupenkille, ja kuinka auto ajaa hänet vahingoittumattomana Ranskaan. Niin Elly pääsee meren rannalle. Aallot raivoavat, tuuli työntää vaahtopäitä märälle hiekalle. Siskon hiukset liimaantuvat hänen kasvoihinsa.”

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

”Niin yksin!
     Hän ei voinut itkeä, itkeminen oli turhaa. Kun kukaan ei nähnyt, se oli kyynelten tuhlausta.
     Niin makaa kuin petaa.
     Itse petasit itsellesi. Siinä saat nyt maata!
     Hänen lapsuutensa karkeat, julmat äänet. Vanhat viisauden äänet.
     Kuin haavoitettu eläin hän piiloutui talon kolmannen kerroksen niukasti kalustettuun ullakkohuoneeseen, josta oli tullut hänen yksityinen tilansa. Näin kaukaa hän ei kuullut, jatkoivatko nuoret soittoharjoituksiaan. Hän ei kuullut, milloin tyttö lähti. Hän ei kuullut, lähtikö Zack tytön mukaan. Jos Zack huikkasi mennessään jotakin, hän ei sitä kuullut. Jos tyttö huusi hänelle lämpimällä, läpitunkevalla äänellään Näkemiin, rouva Gallagher! hän ei kuullut.”

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The gravedigger’s daughter, 2007. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 678 sivua.


Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa marraskuussa 1936, raskaan laivamatkan jälkeen juuri kun natsi-Saksasta paennut juutalaisperhe on saapunut uuteen maailmaan. Miten helppoa tuo pieni vastasyntynyt olisi vain tukehduttaa, ajattelee Jacob Schwart katsellessaan nuorimmaistaan saastaisessa hytissä. New Yorkissa perhe nousee bussiin ja ilmestyy vähän myöhemmin kapsäkkeineen ja matkalaukkuineen Milburnin pikkukaupunkiin kuin tyhjästä. Rebeccan isä Jacob, vanhassa maassa poikakoulun matematiikan opettaja ja pidetty jalkapallovalmentaja, ottaa vastaan työn kylän haudankaivajana, ja viisihenkinen perhe muuttaa kivestä rakennettuun ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan portin viereen. Unelma uudesta, paremmasta elämästä  vaihtuu nopeasti kaupunkilaisten ivahuutoihin ja koulupoikien Jacobia kohti heittämiin kiviin. Niele ylpeytesi, ajattelee Jacob hinkatessaan pois mökin etuoveen piirrettyä hakaristiä ja nostaessaan perheelle vettä kaivosta, johon hautausmaan saastuneet, imeläntuoksuiset valumavedet päätyvät. Lopulta viha ja katkeruus purkautuvat ulos vieden mukanaan niin Jacobin kuin Rebeccan äidin Annankin. Kuoleman jälkeen muodottomat työkengät pitää leikata irti Jacobin jaloista, sillä ne olivat kasvaneet kavioiden lailla lihaan kiinni.

”Häntä haavoitettiin syvästi. Monta kertaa. Kunnes hän lopulta väitti itselleen vihaavansa isää. Hän alkoi vihata jo kauan ennen isän kuolemaa ja kuoleman hirvittävää päivää. Hän oli jo kauan sitten unohtanut, miten joskus oli ihaillut isää, silloin kun oli vielä pieni tyttö ja isä näytti rakastavan häntä, joskus.
     Ei-näe-leikissä.”

Entisestä elämästään Rebeccan pelastaa panimobisneksillä rikastunut Niles Tignor, jota kaikki Milburnin tytöt ihailevat mutta joka silti valitsee Rebeccan. Arki Niles Tignorin vaimona osoittautuu kuitenkin erilaiseksi kuin mitä Rebecca on haaveissaan nähnyt, ja yksinäiset päivät täyttyvät pelosta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja väkivallasta. Paidankin Rebecca silittää huonosti, jättää kaulukseen rumia ryppyjä - sokea rampakin pystyisi parempaan. Ja sitten tulee yö, jona Tignor menee liian pitkälle, ja Rebecca pakenee jälleen sekä sydän että vartalo mustelmilla.

Oikeastaan siitä yöstä alkaa Rebeccan ja tämän pienen pojan toinen elämä ja samalla matka halki Amerikan ja uusien vuosikymmenten. Pysyäkseen turvassa on pysyttävä liikkeellä, tietää Rebecca, ja uuteen kaupunkiin voi tulla aina uutena ihmisenä. Lopulta ei enää ole Rebecca vaan Hazel Jones, nimi jota hän on tietämättään kantanut mukanaan vuosia ehkä juuri tätä tarkoitusta varten. Mutta siinä tiukassa sykerössä hänen kylkiluidensa alla, jossa ennen oli ollut hänen sydämensä, on nykyään niin paljon salaisuuksia, että hengittäminen on välillä vaikeaa.

”Tyrmistyneenä. Sydänjuuriaan myöten. Jotenkin poika oli tiennyt, että isällä oli ollut ase.
     Jotenkin poika oli muistanut isänsä ilmeen. Sen inhottavan katseen. Sen kasvoista paistavan oikeutetun raivon, jota ei uskaltanut lähestyä edes koskettaakseen avuttoman rakastavana.”

Erityisesti kirjan alkuosa kietoo pikkusormensa ympärilleen ja hurmaa synkkyydellään, jota ei turhia tarvitse alleviivata tai korostaa: tätä arki hautausmaalla, suurten unelmien Amerikassa nyt vain on. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, jonka jäseniä on oppinut pitämään niinä toisina? Kuinka löytää itsensä, kun on kasvanut peittämään sen? Kuinka uskaltaa taas luottaa, kun on tullut petetyksi yhden kerran liikaa? Lähestyvän murhenäytelmän voi aistia jopa tuulessa huolettomasti liehuvista pyykeistä ja radiosta, josta voi sotauutisten välissä kuulla myös sen jo unohdetun sonaatin vanhasta maailmasta.

Kirjan keskivaiheilla alkuosan lumous jotenkin hetkellisesti särkyy - vain noustakseen pintaan taas kirjan lopussa. Haudankaivajan tytär on neljän tähden lukuromaani, joka on luettava loppuun hotkien mutta joka olisi kuitenkin kaivannut keskivaiheilta jonkinlaista tiivistämistä ollakseen se kirja, jonka muistaisin vielä pitkään.

Vaikka onnistuukin syntymään kerta toisena jälkeen uudelleen, kantaa Rebecca edelleen mukanaan lapsuutensa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.  Läpi vuosien ja kaupunkien Rebeccaa seuraavat Jacobin sanat: Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon. Siksi heikkoutensa on pakko kätkeä.

Ja suurinta heikkoutta on rakkaus.

”Kykeni taas lähestymään kivitaloa sorakäytävää pitkin. Siinä oli tökerösti maalattu etuovi. Ja siinä, talon takapihalla, pyykkinaru, ja narulla pyykki lepatti tuulessa, sillä oli tuulinen toukokuun iltapäivä, taivasta täplittävät turpeat sadepilvet. Pyyhkeitä, lakana, isän paitoja. Isän alusvaatteita. Niin kauan kuin pyykki lepatti narulla, oli tavallinen pyykkipäivä, pyykissä on aina jotain koomista ja rauhoittavaa, sisällä talossa ei voinut odottaa vaara. Vielä silloinkaan, kun vieras ääni huusi hätäisenä ja sähähtäen: Älä mene sinne! - pysäyttäkää tyttö! Naisen ääni, huolestuttava. Ja silti oli jo liian myöhäistä. Sillä historiassa on tapahtumia joita mikään historian teko ei tee tekemättömäksi.”

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa.

”Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä heidän muistiinsa. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa (N’entre pas dans mon ame avec tes chaussures, 2013. suom. Einari Aaltonen.)

Aviador, 231 sivua.

Neljätoistavuotiaan Alban perheellä on lahja: he pystyvät nostamaan kiertävän teatterinsa nuorallakävelynumerollaan unelmat siivilleen. Vankkureineen he kiertävät Lounais-Ranskassa viihdyttämässä asukkaita, kierrättävät hattua yleisön joukossa ja pakkaavat näytöksen jälkeen asut ja soittimet vankkurien perään kiinnitettävään laatikkoon. Heidän kotinsa on kaikkialla ja ei missään, osoitteensa eri joka kuukausi. Siksi huhtikuun kuudennelle vuoteen 1940 päivätty tiedonanto koskee kaikkein eniten juuri heitä: siitä päivästä eteenpäin heidät on irtolaisina luokiteltu uhkaksi kansalliselle puolustukselle ja turvallisuudelle.

Ensin lopetetaan kiertävät elokuvat ja temppunäytökset, sen jälkeen hiljenee musiikki. Pala palalta Alban perheineen on luovuttava entisestä elämästään. On luovuttava hevosista, hylättävä vankkurit, jätettävä työ ja tutut metsät, soitettava viululla, jossa ei enää ole kaikkia kieliä. Lopulta Alban perheen matka kulkee ranskalaiselle Alliersin keskitysleirille, jossa vapauteen tottuneet romani voivat kurkistaa entistä elämäänsä enää piikkilanka-aidan raoista.

”Kaikki tapahtui nopeasti. Sota käväisi ryöpsähtämässä rajalla, jota kukaan ei halua nähdä. Ruumiit lojuvat monta tuntia rankkasateessa. Kolme naisvainajaa vatsallaan. Yksi heistä puristaa yhä kädessään sotilaspaidan hihaa kuin yrittäisi anoa armoa haamulta. Kolme vapaan ihmisen ruumista lepää sateen käärinliinoissa.”

Niin kuin joskus olen kirjoittanutkin, minun heikkouteni ovat erityisen kauniisti nimetyt kirjat - en yksinkertaisesti voi olla nappaamalla mukaani kirjaa, jonka nimessä on jotain erikoista. Useamman kerran olen löytänyt samalla myös erityisen kauniin tarinan kuten Anna Gavaldan novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossain tai Romain Puertolaisin Tytön joka nielaisi Eiffel-tornin muotoisen pilven.

Kuinka ollakaan, sama heikkous tuntuu olevan myös äidilläni: kun hän ennen joulua kirjapinoja selatessaan törmäsi Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -kirjaan, oli hänen - kuulemma - pakko ostaa se minulle joululahjaksi ihan vain siksi, että sen nimi oli niin kaunis. Siksi, juuri siksi, olisin halunnut pitää kirjasta vielä enemmän.

”Lumesta jää jäljelle enää harmaata loskaa. Uteliaiden päälle roiskuu rapaa. He eivät piittaa, koska ovat niin haltioissaan loputtomiin jatkuvasta moottorien ja sotilaiden kulkueesta. Pitkästä ja pöristen etenevästä saattueesta heidän liikkumattomien hahmojensa edessä. Mikä on tämä sota aidan toisella puolella? Mikä on tämä sota, joka ei vie heidän miehiään, joka ei vaadi heitä rintamalle, vaan tuomitsee heidät vielä ankarampaan kamppailuun mieletöntä vankeutta vastaan? Tämä metelin säestämä virta saa heidät valtoihinsa eivätkä he huomaa päälleen ropisevaa sadetta.”

Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään vuonna 2013 kirjallinen sensaatio kotimaassaan Ranskassa erityisesti siksi, että se nosti kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa esiin romanien kohtalon toisen maailmansodan aikaan. Vaikka aihe on rankka, on lukukokemus kuitenkin yllättävän kevyt: aina on toivoa, edes pieni säde piikkilanka-aidan raosta. Toisaalta Schindlerin lista ja Pianisti-tyyliseen maailmansota- ja keskitysleirikuvaukseen tottuneena olin Piganin eleettömyyteen ehkä hieman pettynyt. Älä astu sieluuni kengät jalassa ei tuo sodan kauhuja suoran silmille - vaikka ehkä pitäisi.

Kun sota lopulta on ohi, on Alba kasvanut tytöstä naiseksi. Elämä jatkuu, vaikka se pitäisikin kursia kokoon pienistä palasista.

”Kestää pitkään ennen kuin he oppivat astumaan ulos varjoista, löytävät syyn ponnistella ja pitää yllä toivoa tässä ankeassa elämässä. Pitää tarpoa, kulkea eteenpäin, päästä vaeltamisen makuun, pyrkiä valittuun päämäärään. Paikoilleen ei saa jämähtää. Jotkut naisista ovat kaivaneet pitkien hameidensa kätköistä mitaleja ja mustan neitsyen kuvia. Heillä ei ole muuta alttaria kuin kohti taivasta kohottamansa kämmenet. Heidän silmissään on anova katse. Pikkulapset lanteillaan he toivovat, että elämä kantaa.”

Kuukauden vege: lehtikaalipizza.

Kesäkuun vegenä kokataan lehtikaalipizzaa, jossa hunaja toimii tomaattikastikkeen sijaisena. Ohjeeseen hain inpisaatiota Lainahöyhenissä-blogista, mutta täytteeksi lisäsin vielä aurinkokuivatut tomaatit ja punasipulin.

LEHTIKAALIPIZZA

4 dl kädenlämpöistä vettä

noin 8 dl pizzajauhoja

pussi kuivahiivaa

2 tl suolaa

2 rkl oliiviöljyä 

1 rkl juoksevaa hunajaa

200 g lehtikaalia

3 valkosipulinkynttä

punasipuli

aurinkokuivattuja tomaatteja

juoksevaa hunajaa

parmesaanilastuja

mozzarellaraastetta

Liota suola ja hunaja kädenlämpöiseen veteen. Sekoita kuivahiiva jauhoihin. Sekoita jauhot veden joukkoon ja taikinan kiinteytyessä lorauta sekaan oliiviöljy. Vaivaa taikina kiinteäksi ja anna kohota rauhassa liinan alla.

Pese ja revi lehtikaalit ja sekoita niiden joukkoon oliiviöljyä ja valkosipulia. Anna marinoitua.

Muotoile taikinasta kolme pizzaa. Esipaista pizzapohjaa 250-asteisessa uunissa reilut viisi minuttia niin, että pohja ehtii hieman kiinteytä ja saada vähän väriä. Halutessasi voit käyttää pizzakieveä.

Lisää esipaistetulle pohjalle juoksevaa hunajaa ja lado sen päälle parmesaanilastut ja mozzarellaraaste. Lisää juuston päälle lehtikaalit, punasipuli ja aurinkokuivatut tomaatit ja paista, kunnes lehtikaalit ovat rapeita ja juusto saanut hieman väriä.

Ripottele pinnalle mustapippuria.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

maailman parasta nachovuokaa

tai

 lehtikaali-fetapastaa