”Pian on kevät. Minulla on melkein lämmin auringonläikässäni. Ja kadun varressa - nyt en siirrä katsettani pois - muuan mies maalaa parsitussa villapaidassaan oveaan taivaansiniseksi. Kaksi pikkupoikaa, jotka ovat piesseet toisiaan kepeillä, pyytävät päästä auttamaan. Mies antaa kummallekin pikkuisen pensselin. Eli ehkä tämä sota sittenkin loppuu.”
Otava, 301 sivua.
Oikeastaan kaikki alkoi salapossusta, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan muu kuin rouva Maugery, Amelia. Koska Guernseyn Kanaalisaaren miehittäneet saksalaiset olivat vieneet kaikki porsaat ruokkiakseen sotilaitaan mantereella, oli porsaanpaisti jotain ennenkuulumatonta, joka käytännössä vaati päivälliskutsuja. Ulkonaliikkumiskielto muistui pöydän ympärille kokoontuneen seurueen mieliin vasta Amelian kuullessa kellon lyövän yhdeksää. Jo pelkän ulkonaliikkumiskiellon rikkominen olisi voinut viedä heidät kaikki vankilaan, pahimmillaan vankileirille mantereelle, mutta porsaan kasvattaminen oli vieläkin pahempi rikos. Oli keksittävä jokin selitys myöhäiselle kokoontumiselle, jotain sellaista, jonka taiteeseen ja kulttuuriin kannustavat saksalaismiehittäjät saattoivat hyväksyä.
Sinä iltana syntyi Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.
”Itse en tietenkään sillä hetkellä tiennyt mitään vieraitten ahdingosta. Olin heti heidän lähdettyään kiiruhtanut kellariin hautaamaan todisteet ateriastamme. Kuulin kirjallisesta piiristämme seitsemältä seuraavana aamuna, kun Elizabeth ilmaantui keittiöni kysymään: ’Montako kirjaa sinulla on?’
Oli minulla aika monta, mutta Elizabeth katsoi hyllyjäni ja pudisti päätään. ’Tarvitsemme lisää. Täällä on liikaa puutarhanhoitoa.’ Oikeassahan hän tietysti oli, minä kun pidän hyvistä puutarhakirjoista. ’Minäpä tiedän, mitä teemme’, hän sanoi. ’Kun pääsen komendantin toimistosta, menemme Foxin kirjakauppaan ja ostamme sen tyhjäksi. Jos aiomme olla kirjallinen piiri, meidän täytyy näyttää kirjallisilta.”
Toisaalta kaikki alkaa myös kirjasta, tarkemmin sanottuna Charles Lambin Elian valituista esseistä. Guernseyn saarella asuva Dawsey Adams on sattumalta saanut käsiinsä juuri sen version, joka on kuulunut Juliet Ashtonille, lontoolaiselle kirjailijalle, joka juuri yrittää päättää, mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Dawsey kirjoittaa Julietille pyytääkseen palvelusta: hän haluaisi saada luettavakseen lisää Charles Lambia, joka onnistui saamaan hänet nauramaan saksalaisten miehityksen aikana. Juliet vastaa ja alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, tuimaan nelivuotiaaseen orpotyttöön, joka seilaa saarelaisten luota toiselle pientä narulla kiinni sidottua laatikkoa mukanaan kanniskellen, sodan jättämiin arpiin sekä kirjallisuuden yhdistävään voimaan.
Ja lopulta Julietin on yksinkertaisesti matkustettava Guerseyn saarelle.
Ennen kuin tartuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjaan, en tiennyt kirjasta oikeastaan mitään: en ollut katsonut elokuvaa tai tiennyt, että kirja on kirjoitettu kokokaan kirjemuotoon. Jostain syystä olin sijoittanut kirjan mielessäni jonkinlaiseen chick-lit-lokeroon JoJo Moeysin ja Cecilia Ahernin kirjojen kanssa ja ajatellut, että vaikka saattaisin pitää elokuvasta, ei tämä ehkä kuitenkaan olisi tarina, johon jaksaisin upota kolmensadan sivun ajaksi. Ajoittain kirja onkin juuri sitä - soma, mutta siirappinen, hiukan ilmeinen ja ennalta arvattava, aavistuksen verran liian kepeä käsitelläkseen saksalaismiehitystä sekä sotaa ja sen jälkiä -, mutta toisaalta se onnistuu silti vangitsemaan mukaansa.
Vuoteen 1946 sijoittuva Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ei ole varsinainen sotakirja, vaikka sota siinä edelleen vaikuttaakin ja elää vahvasti saarelaisten kirjeissä: Guerseyn saari on vastikään vapautunut viisi vuotta kestäneestä saksalaismiehityksestä ja saarelaiset ovat vasta alkaneet paikkailla kotejaan ja sydämiään. Sodan sijaan kirjan keskiössä ovat kuitenkin kekseliäisyys, menetyksistä toipuminen, rakkaus, oikeudenmukaisuus ja lopulta myös toivo - sodasta huolimatta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on sananmukaisesti hyvän mielen kirja. Silti jotain jää vielä puuttumaan: rakastuin kirjan kepeän kutkuttavaan nimeen, mutta itse tarina olisi saanut mennä vielä aavistuksen syvemmälle.
”Remy katseli meren hengitystä. Sitten hän sanoi: ’Olisi ollut parempi hänen kannaltaan jos hänellä ei olisi ollut sellaista sydäntä.’
Niin, mutta pahempi meidän muiden kannalta.
Silloin aalto nousi: iloista huutoa ja kirkunaa ja linna oli poissa.”
Hauska sattuma, että kirjoitat tästä nyt. Katsoin kyseisen elokuvan muutama viikko sitten, kun se tuli Yleltä. En tiedä löytyykö edelleen Areenasta. En ollut kuullut elokuvasta ennen mitään, saati sitten tiennyt että tästä on kirjakin olemassa. Elokuvassa tarina tuntui ainakin mukaansatempaavalle, mutta toki hiukan ennalta arvattavalle. En tiedä tuleeko kirjaan tartuttua, mutta ainakin nyt tiedän, että tästä on kirjakin olemassa :)
VastaaPoistaEikä, pitääpä katsoa, vieläkö löytyy! Kirja päätyi minun luettavakseni äitini suosituksesta, mutta saattoi olla, että äitikin suositteli kirjan sijaan nimenomaan elokuvaa. Se olisi varmaan toiminut minullekin paremmin!
Poista