Sinä toukokuisena päivänä tuntui, että oli päästävä ulos syömään aikuisten kesken ihan heti, vielä viimeisen kerran. Koska en valtavan vatsani kanssa enää siinä vaiheessa pystynyt kävelemään, otin alleni pyörän, sen jota en koskaan muulloin ajanut ja joka oli päätynyt meille isäsi isotädin jäämistöstä, ja ajoin keskustaan Hesburgeriin. Isäsi tuli töistä seuraksi. Laskettu aika oli jo mennyt, ja jotenkin tuntui, ettemme enää kauan olisi vain me kaksi.
Sairaalaan lähdimme seuraavana yönä. Silti meni vielä melkein vuorokausi ennen, kuin sain sinut ensimmäistä kertaa syliini. Kun kätilö vihdoin sai sinut ulos sillä toisella, ensimmäistä järeämmällä imukupilla, olit ensin ihan hiljaa. ”Onhan se hengissä?” oli ensimmäinen, mitä halusin tietää. Ja olithan sinä: yli nelikiloinen, vaaleatukkainen, täydellinen poika, joka kohta jo karjuitkin niin, ettei moisia enää tarvinnut edes pohtia.
Ja sitten, ihan yhtäkkiä, oletkin kymmenen.
Olet rakentunut puumajan ja aikakoneen, käynyt Berliinin muurilla ja Colosseumilla ja osaat heti sanoa, mitä on seitsemän kertaa kahdeksan ja mitä alkukertomuksista pitää uskonnon kokeessa muistaa. Joka ikinen päivä väännämme oman huoneen siivoamisesta, likaisten vaatteiden viemisestä suoraan pyykkikoneeseen ja siitä, ettei märkiä hanskoja voi jättää eteisen lattialle homehtumaan, mutta jos haluat, voit lukea yhtä ja samaa kiinnostavaa kirjaa tuntitolkulla, tehdä mummolan puutyöt ja toimia viisivuotissynttäreillä leikittäjänä ja tatuoijana. Olet taitava piirtäjä, kekseliäs ja ketterä, avoin, utelias ja empaattinen ja sinulla on ehkä mahtavin mielikuvitus. Lisäksi ja ennen kaikkea olet ihan huikean hyvä ystävä ja pidetty kaveri. Juoksevan lapsijoukon etunenässä olet hyvin todennäköisesti sinä, joka olet juuri huutanut ”päämajaan!” ja jonka ideasta koko leikki on saanut alkunsa.
”Todennäköisesti tuleva Putous-tähti”, totesi lastentarhanopettaja aikoinaan. Muistan sen, kun juttelemme, kuinka koulussa pitäisi muistaa myös istua paikallaan eikä hauskuuttaa luokkakavereita dokumenttikameran välityksellä.
Monesti näen sinussa itseni. Sinulla on ehkä isäsi piirteet ja vaalea tukka, joka todennäköisesti vanhemmiten tummuu niin kuin isälläsi ja papallasi, mutta helposti innostuva, räiskähtelevä ja impulsiivinen luonteesi on kyllä minulta peritty. Pidämme molemmat sushista, kauhukertomuksista ja jännittävistä tarinoista sekä paksuista kirjoista. Toisaalta siinä missä minä olen ylipedantti järjestyksen ihminen, olet sinä se, jonka huone on kotoisa kaaos ja partiohuivi liehuu viittana selkäpuolella samalla, kun juokset eteenpäin.
Ikinä, ikinä, et mene sieltä, missä aita on matalin tai portti auki, vaan sieltä, mistä sen yli on hauskinta kiivetä. Älä ikinä anna sen muuttua.
Ihanaa kymmenvuotispäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti