Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa.

”Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat.”

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (2020)

351 sivua.

Arvostelukappale.

Alkukesä 1945 Narvikissa Norjassa. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, koko pohjoinen tuhottu, ja Norjassa olevat saksalaissotilaat pakkautuvat yksi toisensa jälkeen risteilyaluksiin valmiina palaamaan puolustamaan Berliiniä, jonka tilanne käy päivä päivältä tukalammaksi. Sodan loppumisen tuntee, vaikkei siitä vielä saa ääneen puhuakaan, ja tuuli kantaa mukanaan tuhottujen talojen nokea. Kuiskaukset kertovat Neuvostoliiton löytäneen Puolasta kummallisia leirejä.

Ilman pyöristynyttä vatsaa ei armeijaa seuranneilla naisilla, tyskertöseillä, ole tilaa Saksaan palaavilla aluksilla. Neuvostojoukot ovat jo lähellä, mutta kotiinpaluu pää kaljuksi kerittynä maahan, jonne ei enää ole tervetullut, ei sekään tunnu helpolta. He ovat kaataneet kuppeihin korviketta, ommelleet asetakkeja ja haavoja ja tarjonneet saksalaissotilaille helpotusta sota-arkeen, mutta se mikä vielä eilen oli hyväksyttävää, on yhtäkkiä sellaista, joka pitää piilottaa katseilta. Se, mikä eilen oli pyykkäri tai muonittaja, onkin tänään pelkästään saksalaisten huora.

Viisi toisilleen ennestään tuntematonta naista, Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri, jättää taakseen norjalaisen vankileirin ja lähtee kotimatkalle läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Heillä kaikilla on ollut omat syynsä päätyä Norjaan ja saksalaisten leiriin. Mutta miten selittää muille valinnat, joita ei itsekään ymmärrä ja kertoa hyväksytyksi oma sotansa? Lopulta jäljelle jää enää Irene, pikkukylän kanttorin vaimo, joka ei päätti, ettei elämä voi olla pelkkää pysähtynyttä ja pölyistä sunnuntai-iltapäivää.

”Tässä hän seisoi, tyskertös, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peiteltyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.”

Tommi Kinnunen uutuus on varmasti yksi syksyn odotetuimpia kotimaisia uutuuksia eikä ihmekään - kolmen edellisen kirjan perusteella osasin itsekin odottaa isoa tarinaa, johon upota. Jollain tavalla Ei kertonut katuvansa poikkeaa kuitenkin Kinnunen edellisistä kirjoista. Ehkä se on tietty viipyilevyys sekä hidastempoisuus, joka tekee kirjasta juuri omanlaisensa. Paljon jätetään myös lukijan luettavaksi rivien välistä: on sirpaleita sieltä ja täältä, kesken jääneitä kommentteja ja katseita, joista tarinat rakentuvat täysiksi: kun matkaa taittaa viisi suomalaista, ei kaikkea tarvitse - eikä voikaan - sanoa ääneen.

Ei kertonut katuvansa on jollain maagisella tavalla vähäeleinen ja kauniin karu kertomus sodan runtelemassa maasta sekä sen uhreista. Raunioina ovat sekä luonto, maa, rakennukset että ihmiset, sekä me että ne. Ihan niin kuin maa myös ihmiset ovat palaneet sodassa, taipuneet karelle ja jähmettyneet vääriin muotoihin niin, ettei kukaan ollut enää sama kuin ennen. Pitkin matkaa naiset paljastavat palasia menneestään ja syistään jättää koti ja lähteä vieraan mukaan, mutta suurin osa matkasta taitetaan hiljaisuudessa. Sillä tällaisia me olemme, me suomalaiset: Pidämme huolen omista asioistamme. Odotamme kohteliaasti jonkun muun aloittavan keskustelun. Kuuntelemme hiekan rahinaa kenkien alla. Avaamme suumme vasta kun on pakko. Ja kun myöhemmin, vuosien päästä, yritämme saada sotaa katoamaan kertomalla sen tarinoiksi, annamme sen ihan huomaamatta saada otteen myös seuraavasta sukupolvesta.

Ei kertonut katuvansa on matka takaisin johonkin, mitä ei enää ole. Silti vasta perillä on mahdollista ymmärtää, ettei kotonakaan mikään voi olla ennallaan, odota muuttumattomana, samanlaisena kuin ennenkin, ja ettei mennyttä elämää voi rakentaa sinne, missä jäljellä on vain hiiltyneet rauniot ja yllä noen haju.

Ihan niin kuin edes puolitutun vainajan hautajaisissa ei voi todella itse ymmärtää, että sama suru osua ennemmin tai myöhemmin omalle kohdallekin.

Sillä pahinta oli yrittää vaatia takaisin entistä elämäänsä, sillä sellainen ei ollut enää heitä varten, heille mahdollista.

Mikä tietyllä tavalla onkin ihan hyvä.

Tommi Kinnusen aiemmista kirjoista pitäneille Ei kertonut katuvansa on syksyn uutuuksista se iso kirja. Tarina etenee hitaasti, tunnelmaa rakentaen, eikä päästä otteestaan vasta kuin viimeisessä lauseessaan.

”Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä? Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys olikin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa? Jos he pakottavat lapsensa ja lastensa lapset muistamaan taistelut, niin että nekin menevät rikki jo pienenä, eikäsota koskaan unohdu. Jos rauhan tultuakin näitä kärsimyksiä vaalitaan kuin arpista, mätivää haavaa?”

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana.

”Vaikka haavat Hadrianin päässä vuosivat Jerrin baseball-mailan iskujen jäljiltä kovasti verta, pojat väittivät, että kun he lähtivät, Hadrian näytti heidän mielestään olevan kunnossa.

     Tämän minä sain tietää paljon myöhemmin. Painoin vuosien kuluessa mieleeni paljon asioita. Kuin olisin nostellut maasta pieniä kiviä. Nostin ne ylös, tarkastelin hetken ja laskin sitten takaisin maahan, tarkasti samaan, juuri oikeaan paikkaan.”

 

 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat, 2019. suom. Kira Poutanen)

Harper Collins, 413 sivua.

Marraskuun toisena päivänä vuonna 1991, vähän keskiyön jälkeen, hätänumeroon tehdään nimetön ilmoitus pahasti loukkaantuneesta nuoresta afroamerikkalaisesta miehestä, joka makaa tajuttomana South Niagarassa Delahunt Roadin laidalla vääntyneen polkupyöränsä kanssa. Ambulanssi on paikalla nopeasti, mutta Hadrian Johnson ei enää palaa tajuihinsa: yhdeksän päivää myöhemmin hän kuolee sairaalassa saamiinsa vakaviin aivovaurioihin.

South Niagara Union Journalin kannen mustavalkokuvassa Hadrian Johnson, seitsemäntoista vuotta, hymyilee ujosti kameralle rako etuhampaiden välissä. Silminnäkijä on tunnistanut 1980-luvun puolivälin Chevroletin, joukon nuoria valkoisia poikia ja ehkä kiväärin, rengasavaimen, mahdollisesti baseball-mailan. Poliisi pääsee auton avulla kahden paikallisen pojan, Jeromen ja Lionelin, jäljille, mutta aihetodisteet puuttuvat: on vain silminnäkijän melko hutera havainto poikien sanaa vastaan, alueen musta yhteisö vastaan valkoiset pojat sekä pikkukaupunkilaiset, joiden mielestä poikien ajojahti johtuu vain siitä, että he ovat valkoisia.

Veljiä lukuun ottamatta kukaan Kerriganin perheestä ei tiedä, että Violet Rue, kaksitoista vuotta ja seitsemän kuukautta, on sinä lapsuutensa päättäneenä yönä maannut vuoteessaan hereillä ja odottanut isoveljiään kotiin ja myöhemmin hiipinyt oven rakoon kenenkään huomaamatta. 

Juuri Violetin kertomuksen avulla South Niagaran poliisi lopulta löytää maahan mullan ja kuivuneiden lehtien alle haudatun baseball-mailan, murha-aseen, joka on pesty niin huolimattomasti, että siitä löytyy edelleen sekä veritahroja että sormenjälkiä. Ratkaiseva todiste ovat kuitenkin mailasta irronneet puutikut, joita löytyi myös Hadrian Johnsonin päänahasta. Violetin todistus varmistaa vanhemmalle veljelle Jeromelle yhdeksästä viiteentoista vuotta vankeutta ja nuoremmalle Lionelille seitsemästä kolmeentoista sekä molemmille tuomion rasistisesta murhasta.

Vaikka Kerriganin perheestä voi olla montaa mieltä, niin yksi on varmaa: perhettä ei koskaan hylätä eikä perheen kunniaa tahrata. Perhe pitää aina yhtä eikä suvun kesken koskaan valehdella tai huijata: se mitä tapahtuu perheen piirissä, myös pysyy siellä. Pahinta on ryhtyä rotaksi, vasikoida, ja omista veljistä kantelua ei voi ikinä antaa anteeksi. Niinpä Violet, seitsemästä lapsesta nuorin ja isän ehdoton suosikki, lähetetään pois kotoa ja suljetaan perheen ulkopuolelle.

Sillä nimenomaan kaikista suurin rakkaus voi yhtäkkiä kääntyä vastakohdakseen.

”En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä perhettäni.

     En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä Geraldine Pynea, jota olin rakastanut kuin siskoa. En seitsemännen luokan opettajiani. Erityisesti Micaelaa, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. 

     Eikä kukaan lausunut sanoja, jotka olisin halunnut kuulla ja joita voisin muistella lämmöllä herätessäni keskellä yötä tietämättä, missä olin: Violet, hyvästi!”

Elämäni rottana on tarina valinnoista, moraalista, kaipuusta, katumuksesta sekä halusta kuulua joukkoon ja saada rakkautta, vaikka sitten miten epätoivoisesti ja keinolla millä hyvänsä. Voiko tehdä oikein ja silti katua valintojaan - ja mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Entä miten pitkälle perheen vuoksi on mentävä, entä rakkauden? Kuinka monta kertaa on käännettävä toinenkin poski, jotta taas kelpaa?

Toki tiesin jo kirjan aloittaessani, tietenkin: tätäkin Joyce Carol Oatesin kirjaa tulen rakastamaan. Ihan yhtä varmasti tiesin myös, etten tälläkään kerralla pääsisi kovin helpolla. Välillä tekee mieli sulkea kirja, tai vähintään tarttua Violetia olkapäästä ja ravistaa ihan kunnolla. Mutta sitten muistan, millainen ihmismieli oikein on halutessaan todella rangaista itseään, uskoessaan ansaitsevansa jokaisen potkun. Kun on kerran joutunut kaltoin kohdelluksi, ei enää olekaan niin helppoa nousta maasta ja puolustaa itseään.

Onneksi lopussa on aina valoa, vähintään rivien välissä. 

Lisäksi on jokin, ehkä toivo tai sittenkin pelko siitä, kuinka lopulta perhe on kuin puu: sen lehdet saattavat kuihtua ja pudota ja oksat mädäntyä, jopa kuolla, mutta maan alla juuret ovat yhä erottamattomasti kietoutuneita toisiinsa. Se onko se kirous vai onni, jää lukijan päätettäväksi.

”Meistä oli hienoa totella isää, paistatella hänen huomionsa keskipisteenä, hänen rakkaudessaan. Isän rakkaus oli suojelevaa rakkautta, se pyrki vaalimaan, mutta myös kontrolloimaan, jopa pakottamaan. Se ei pyrkinyt tuntemaan - tuntemaan, keitä olimme tai millaisia meistä voisi myöhemmin tulla.

     Isä käyttäytyi kuitenkin eri tavalla Miriamin ja Katien kanssa kuin minun kanssani. Ero oli hiuksenhieno, mutta me näimme sen.

     Isä väitti rakastavansa meitä kaikkia yhtä paljon. Itse asiassa hän olisi suuttunut, jos joku olisi väittänyt jotain muuta. Niinhän vanhemmat usein sanovat.

     Kunnes tukee päivä ja hetki, jolloin niin ei enää sanota.”

Camilla Grebe: Varjokuvat.

”Elsie kuolee Klaran kaupunginosassa. Kylmyyden, pelon ja säännöstelyn aikana.

     Hänestä tulee varjo, joka vaipuu ikuiseen unohdukseen.

     Mutta samalla, kun hänen tarinansa päättyy, alkaa toinen. Hänen kuolemansa on tavallaan vasta kaiken lähtökohta. Siemen, josta voi taianomaisesti kasvaa mahtava puu.

     Loppuja ei nimittäin ole olemassakaan - vaan uusia kertomuksia, jotka juontavat juurensa aiemmista tapahtumista.”

 

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 461 sivua.

Arvostelukappale.

Tämä tarina alkaa Elsie Svennsistä, ensimmäisestä sankarittaresta ja ensimmäisestä uhrista, helmikuussa 1944. Sota on vienyt Elsien sulhasen ja pieni tytär on pitänyt antaa pois, sillä elämä yksinhuoltajaäitinä on vielä sodanaikaisessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta.  Poliisisisarena Klaran vartiopiirissä työskentelevä Elsie lähtee kahden kollegansa kanssa hälytystehtävälle Hornaan, tehtävälle jolle poliisivoimien harvoja naisia ei oteta mukaan juuri koskaan. Kurjasta asunnosta löytyy joukko likaisia lapsia, jotka tuijottavat Elsietä pelokkaita silmillään, sekä kuollut nainen, joka on vasaroitu käsistään lattiaan. Lisäksi asunnossa vaanii vielä joku, joka on päättänyt viedä Elsien mukanaan.

Tai ehkä tarina alkaakin varsinaisesti vasta Britt-Mariesta. On vuosi 1974 eivätkä naiset vieläkään ole kovin tavallinen näky poliisivoimissa, mutta nuori konstaapeli Britt-Marie on päättänyt seurata kutsumustaan - ihan niin kuin biologinen äitinsä Elsie kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kun Östertunan lähiöstä sitten löytyy nainen naulattuna lattiaan, vaatii Britt-Marie päästä mukaan väkivaltarikosyksikön tutkintaan ratkaistakseen rikoksen, joka aikoinaan koitui hänen äitinsä kohtaloksi. Hornan murhaaja tuntuu valitsevan uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia tapauksia yhdistää Berlinparken, puisto jonka laidalla sijaitsevissa vuokrataloissa kaikki uhrit asuivat. Mutta kuinka saada kiinni murhaaja, joka tuntuu aina olevan askeleen edellä, ja saada äänensä kuuluviin työyhteisössä, jossa naiset on totuttu näkemään ainoastaan kirjoituskoneen takana tai arkistoimassa papereita kansioihin?

”Pimeästä kantautuu lisää ääniä, melkein kuin askelia. Ihan kuin joku kulkisi asunnon läpi. Sitten eteisestä kuuluu vaimea kolahdus.

     Nukkuuko Margaret edelleen? Onko hän jäänyt vangiksi uneen, josta ei voi herätä?

     Ovelle ilmestyy hahmo, musta varjo yön pimeydessä.

     Silloin Margareta alkaa kirkua.

     Hän kirkuu täyttä kurkkua, vaikka Lena saattaa kuulla - sillä jos tämä on unta, hän haluaa herätä tällä sekunnilla.”

Kuluu kymmenen vuotta, kunnes sama toistuu: taas kerran Östertunasta Berlinparkenin laidalta löytyy nuori yksinhuoltajaäiti murhattuna ja asuntonsa lattiaan naulattuna. Saadakseen murhaajan vihdoin kiinni poliisi kutsuu avukseen vastavalmistuneen profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Vaikka eletään jo vuotta 1986, ei nuoren naisen vieläkään ole helppoa tulla kuulluksi ja otetuksi todesta miesvaltaisella alalla, ja lopulta Hornan murhien selvittäminen saa väistyä, kun pääministeri Olof Palme ammutaan yhtenä helmikuisena iltana keskellä Tukholmaa. Kaikki resurssit keskitetään Palmen murhaajan kiinni saamiseksi, ja yksinhuoltajaäitien kohtalo hautautuu vähitellen arkistojen pohjalle vuosikymmeniksi.

Kun sitten vuonna 2019 Berlinparkenin laidalla sijainneen parkkitalon perustuksista löytyy naisen ruumis, avataan Hornan murhaajan tapaus jälleen kerran. Rikosylikonstaapeli Malin on vasta palannut töihin äitiyslomalta, mutta on päättänyt selvittää totuuden. Mutta onko murhaajaa mahdollista enää löytää näin pitkän ajan jälkeen ja millaisia seurauksia totuudella lopulta on?

 

”Pelko seuraa luultavasti häntä loppuelämän. Se ei päästä otteestaan, vaikka käsien haavat parantuvat ja ihon mustelmat haalistuvat.

     Britt-Marie katselee taloja, tarkastelee laatikkomaisia parvekkeita ja tasakattoja, jotka piirtyvät tummaa taivasta vasten.

     Hänen mieleensä nousee ajatus. Se ei haihdu, vaikka hän kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhtaa kohti kotia.

     Ei se voi olla pelkkää sattumaa, hän miettii.”

 

Varjokuvat on Camilla Greben neljäs dekkari, ja toisin kuin kolme edeltäjäänsä, joista kaikista on tuntunut puuttuvan se viimeinen jokin, on se vihdoin se dekkari, jolla Grebe nousee ainakin minun suosikkilistani kärkeen. Kirjassa on oikeastaan kaikki, mitä laadukkaalta dekkarilta voi edes odottaa, ja kirjan tunnelma pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Perinteisen rikostarinan ohella Grebe tarttuu tälläkin kirjallaan myös yhteiskuntakritiikkiin: siinä missä edeltäjä Horros käsitteli nettimaailman valheellisuutta ja ihmisten itsekeskeisyyttä, pureutuu Varjokuvat tasa-arvoon sekä naisen asemaan yhteiskunnassa ja työelämässä. Jo heti ensimmäisistä luvuista tulee tunne, että tekisi mieli sulkea ovi, käpertyä viltin alle ja lukea Greben uusin heti samalta istumalta - kädessäni kun on ehdottomasti yksi vuoden parhaista dekkareista.

Varjokuvat kuvaa häikäisevän tarkasti muuttuvaa yhteiskuntaa toisen maailman sodan varjostamalta 1940-luvulta nykyhetkeen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuneen moneen kertaan, on yksi asia pysynyt samana: yhä edelleenkään nainen ei voi luoda uraa niin kuin mies tai yhdistää työtä ja perhettä ilman, että joutuu joustamaan jommastakummasta. Siinä missä miehet nostetaan esille, jäävät naiset eräänlaisiksi varjokuviksi, jotka ensin haalistuvat ja lopulta katoavat kokonaan. On yritettävä aina vähän enemmän, todistettava taitonsa kerta toisensa jälkeen - ja silti urasta ja unelmista voi joutua luopumaan vain siksi, että siirsi pois reidelle sopimattomasti asetetun käden.

 

”Sellainen Hanne on - hän janoaa tietoa ja tarinoita.

     Hän pursuaa optimismia ja uskoo kykyihinsä, mutta hän on vasta nuori. On paljon sellaista, mitä hän ei vielä tiedä - Hornan murhaajasta tai elämästä ylipäänsä. Hän ei tiedä, että vahvuus voi äkkiä hajota tomuksi. Että rakkaus ja sen kohde voivat muuttua kahleeksi. Että työ voi tuntua velvollisuudelta ja että hänen oma kehonsa, johon hän on aina pystynyt luottamaan, voi pettää hänet ratkaisevalla hetkellä.

     Hän on siinä mielessä hyvin samanlainen kuin Elsie ja Britt- Marie.

     Niin kuin hekin, hän alkaa vasta aavistaa, millainen synkkyyden Östertunan yllä lepää.”

 

Kuukauden vege: vegaaninen tikka masala.

Syyskuun vegenä blogissa kokataan vegaanista tikka masalaa, jonka kanssa voi oman maun mukaan kokata joko nyhtökauraa, nyhtökaurapyöryköitä, kaurajauhista tai Boltseja. Ohjeen löysin Gold&Greenin nettisivuilta ja muokkasin mieleisekseni. Jos jaksaa odottaa riisin keittämiseen kuluvan ajan, sopii tämä resepti myös arkeen, sillä itse kastike valmistuu vartissa.

VEGAANINEN TIKKA MASALA

1 pkt Boltseja

1 sipuli

3 valkosipulinkynttä 

pala tuoretta inkivääriä

1 paprika

chili

korianteria

50 g Floraa

1 dl kookosmaitoa

400 g tomaattimurskaa

4 rkl Tikka masala -maustetahnaa

riisiä

Pese ja pilko sipuli, valkosipuli, chili ja paprika ja raasta inkivääri. Kuullota kasviksia hetki rasvassa pannulla.

Lisää pannulle Boltsien tai muu valitsemasi proteiininlähde - Boltsien sijaan voit käyttää hyvin esimerkiksi nyhtökauraa tai kaurajauhista - sekä tomaattimurska, Tikka masala ja kookosmaito. Anna kastikkeen tekeytyä viitisen minuuttia.

Keitä riisi ohjeen mukaan. Tarjoile valmis kastike riisin, tuoreen korianterin ja chilin kanssa.

Jotain muuta nopeaa arkiruokaa?

Kokeile vaikka

superhelppoa kasviskiusausta

tai

soijasuikale-couscoussalaattia

Shari Lapena: Vieras talossa.

"Hän katsoi Tomin työpöytää. Hän selasi puhelimensa kuvia, kunnes löysi sen aamun valokuvan työhuoneesta. Tomin avonainen muistio ei ollut samassa paikassa kirjoitusalustalla: se oli noin 15 senttimetriä ylempänä kuin aiemmin. Karen tuijotti ensin valokuvaa ja sitten työpöytää. Ei epäilystäkään: joku oli ollut täällä, heidän kodissaan.

     Joku oli ollut heidän kotonaan ja penkonut heidän tavaroitaan. Maannut heidän sängyllään.

     Karen ei koskaan kertonut Tomille. 

     Ja nyt Karen tietää, kuka se oli ollut. Se oli ollut hän koko ajan. Hän oli ollut heidän kotonaan, tullut ja mennyt mielensä mukaan. Tarkkaillut ja odottanut. Pelkkä ajatuskin saa Karenin voimaan pahoin."  

 

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 298 sivua.

 

Karen Krupp, kolmekymppinen kunnollinen kotirouva, herää sairaalassa ja saa kuulla joutuneensa auto-onnettomuuteen. Karenilla itsellään ei ole edellisillan tapahtumista mitään muistikuvia: hän ei tiedä, miksi ylipäätään lähti kotoa, mihin oli menossa, mitä hän teki siinä osassa kaupunkia ja miksi hän, joka ei koskaan edes kävele päin punaisia, on ajanut ylinopeutta ennen, kuin on romuttanut autonsa sähkötolppaan. 

Koko juttu voisi päättyä pelkkään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ellei poliisi saisi tutkittavakseen myös toista rikosta: vain muutaman korttelin päässä Karenin onnettomuuspaikalta löyty ruumis ja murha-aika näyttää osuvan juuri samaan aikaan auto-onnettomuuden kanssa. Rikostutkija Rasbach on varma, että tapausten välillä on yhteys ja että Karen on koko tapauksen avain. Nyt on vain selvitettävä, onko Karen silminnäkijä, uhri vai kylmäverinen murhaaja.

Poliisin ilmestyessä Dogwood Drivelle aina uudestaan ja uudestaan, alkaa myös Karenin mies Tom vähitellen epäillä vaimoaan. Miten hyvin voi lopulta tuntea ihmisen, jonka menneisyydestä tajuaa yhtäkkiä tietävänsä tuskin mitään?

Kadun toisella puolella vastapäisessä talossa Karenin paras ystävä, neuleblogia pitävä Brigid istuu olohuoneensa maisemaikkunan ääressä ja tarkkailee Kruppien taloa neulepuikkojen kilkattaessa. Hänen hautaustoimistoa pitävä miehensä käy kotona vain syömässä ja nukkumassa, joten Brigidillä on aikaa pitää silmällä naapuritaloa. Lapsettomuuden suru on tehnyt hauskasta ja huimapäisestä Brigidistä masentuneen ja oikukkaan ja saanut tämän elämään pitkälti oman päänsä sisällä. Brigidillä jos jollain on aikaa ajatella asioita ja panna merkille pienemmätkin tapahtumat, jotka hän verhojen raosta huomaa.

 

"Karen herää varhain aamulla, jo ennen auringon ensi säteitä. Hän nousee hiljaa sängystä ja kietaisee ylleen aamutakin. Hän sulkee oven perässään ja kävelee alakertaan keittiöön.

     Hän tietää, ettei hän enää saa unta. Hän laittaa kahvin tulemaan ja seisoo kädet puuskassa odottaen sen valmistumista. Kahvinkeittimen porina ja tuoreen kahvin tuttu tuoksu rauhoittavat häntä.

     Aamun sarastaessa takapihan nurmikon ylle nousee kevyt usva. Karen seisoo pitkään paikallaan tuijottaen lasiovien läpi ja pinnistellen epätoivoisesti muistiaan. Hänestä tuntuu kuin hänen henkensä riippuisi siitä."

 

Vieras talossa on Shari Lapenan toinen psykologinen trilleri ja monessa mielessä samanlainen kuin bestselleriksi noussut Hyvä naapuri -esikoinen: lukukokemuksena kirja ansaitsee (lähes) kiitettävän, vaikkei itse kirjaa voi arvioida juuri ihan kivaa mairittelevammin. Kirja houkuttaa mukaansa heti alussa ja onnistuu pitämään  lukijan mielenkiinnon yllä sujuvalla kerronnalla, lyhyillä ja dynaamisilla luvuilla sekä henkilöhahmoilla, jotka kaikki ovat sopivasti epäilyttäviä. Sen sijaan Lapenan kirjan ongelma on siinä, ettei se tarjoa mitään sellaista, mitä kymmenen muutakin viereisessä uutuushyllyssä olevaa dekkaria. Edes loppu ei onnistu juuri yllättämään.

Ja silti, jokin imu näissä trillereissä on: vaikka kirja olikin heppoisempi kuin mitä odotin, nautin kyllä joka sivusta ja hotkaisin kirjan muutamassa päivässä. Joskus kun riittää, että kirjan kanssa voi pelkästään heittäytyä pohtimaan taas yhtä murhaa.

 

"Kun hänen katseensa osuu hetkeksi peilipöytään, hän jähmettyy. Jokin on pielessä. Hänen sykkeensä kohoaa. Hänen sydämensä hakkaa kivuliaasti rinnassa, ja häntä alkaa hieman huimata. Hän käy katseellaan nopeasti läpi peilipöydän yksityiskohtia. Hänen hajuvesipullonsa. Joku on irrottanut hänen hajuvesipullonsa korkin.

     Karen tietää, että hän se ei ollut."

Nopeita kasvisruokareseptejä arkeen.

Blogin analytiikassa toistuu kuukaudesta toiseen yksi ja sama asia: teitä kiinnostavat erityisen paljon kasvisruokareseptit ja vanhat reseptit saattaavat nousta ihan yhtäkkiä viikon ja kauukauden luetuimpien joukkoon vähän satokauden mukaan. Siksi päätin kerätä teille tähän postaukseen ison osan niistä kasvisruokaresepteistä, joita meillä on viime kuukausina ja vuosina kokeiltu ja mitkä ovat osoittautuneet erityisen hyviksi. Jokainen näistä sopii myös niihin kiireisimpiin arkipäiviin, joina ei juuri ehdi haudutella kasvispataa tai edes odottaa makaronilaatikon valmistumista: kaikki näistä ruuista valmistuvat korkeintaan puolessa tunnissa.

 

PASTAT JA WOKIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

paprika-avokadopasta

sitruunainen lehtikaalipasta

 tomaatti-cashewpasta

kahden juuston pinaattipasta

tuoretomaattipasta

basilika-alfredopasta 

kiinalainen pak choi -wokki

beanit-nuudeliwokki

 

KEITOT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

thaimaalainen tofu-nuudelikeitto

 maissichowder

kasvislinssikeitto

suosikkikasvissosekeitto

 

SALAATIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

nyhtökaura-nuudelisalaatti ja maapähkinäkastike

mifu-couscoussalaatti

nuudelisalaattikulho

soijasuikale-couscoussalaatti

 itämainen nuudelisalaatti

 

MUUT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

beanit satay riisillä

maailman paras nachovuoka

tofusandwich ja bataattiranskalaiset

 ramen-kulho

tofu curry hot pot

Suvi Vaarla: Westend.

”On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen. Aika leikkautuu kahtia. Jäljelle jää kaksi tarinaa: tarina menettämisestä ja tarina selviytymisestä.

     Muistan siitä päivästä kaiken. En samalla tavalla kuin tavalliset asiat muistetaan, sillä muistamisen lisäksi tunnen: se päivä on muuttunut osaksi minua. Olen kantanut sen mukanani aikuisuuteen, mutta pystyn koska tahansa palaamaan vuosia taaksepäin, kuin olisin taas kotimme ulko-ovella, kääntäisin avainta lukossa ja kuulisin sisältö vieraan ihmisen äänen.

     Ambulanssi, poliisiauto. Siniset valot, jotka pyörivät hiljaisuudessa.

     Parveke.”

Suvi Vaarla: Westend (2019)

WSOY, 334 sivua.

Elinan lapsuuden Suomi on edistysuskon, keskiluokkaistumisen ja kiihtyvän kulutuskulttuurin maa, jossa ainoa pelko - ja sekin arjessa kovin kaukainen - on ydinsota. Hyvät saavat aina töitä, sanoo isä ja vielä uskoo siihen ihan vilpittömästi. Tulee uusi sadanneljänkymmenenseitsemän neliön koti Westendissä, mikroaaltouuni, poreamme, mökki ja muskelivene, syntymäpäiville vuokrattaan poni. Uusien ystävien kanssa istutaan iltaa viinilaseja kilistellen ja uusia rakennushankkeita suunnitellen.

Sitten iskee lama ja suistaa raiteiltaan sekä koko Suomen että Elinan perheen elämän. SKOPin toimitusjohtaja ampuu itsensä kuten myös Nokian toimitusjohtaja vuotta aiemmin. Työn, talon, firman ja säästöjen lisäksi perhe menettää myös ystävänsä sekä uskon tulevaan. Vielä aikuisenakin Elina kantaa lamaa mukanaan ja haluaa selvittää, miksi kaikki tapahtui juuri heille.

Kukaan ei kertonut, että jos ei ole kuuluisaa sukunimeä tai perittyä rahaa, ei kukaan otakaan kiinni, jos putoaa. Kukaan ei kertonut, että kaikki, mikä ihmiselle annetaan, voidaan minä hetkenä tahansa myös ottaa pois. Kukaan ei kertonut, että rikastuminen saattoi sekin olla vain hetken hurmos: yksinäinen huuto tuuleen ennen kuin kaikki on ohi.

 

”Se kevät kului hitaasti. On kuukausia, jotka haluaisin unohtaa kokonaan, ja vaikka muistan ne jonkinlaisina välähdysten sarjana, minun on vaikea tarttua yksityiskohtiin. Minun on myös kysyttävä itseltäni: mitä minä haluan muistaa?

     Vastaus: haluan muistaa hyvää.

   Sillä hyvääkin oli paljon. Sen muistaminen tuntuu kuitenkin erilaiselta, kuin joutuisin kaivamaan pienellä lapiolla kosteaa hiekkaa, kunnes osun johonkin terävään ja kirkkaaseen.” 

 

Kun aloitin koulun syksyllä 1991, piti meidän jokaisen koulun noin seitsemästäsadasta oppilaasta tuoda kouluun litra itse keräämiämme marjoja, jotta niistä saisi porkkanaraasteen kanssa salaattia koko vuodeksi. Lihapullia annosteltiin ruokalassa iän mukaan: ekaluokkalaiset saivat yhden, tokaluokkalaiset kaksi. Kun siirryimme neljännelle laman pahimmassa vaiheessa, yksi luokka joka luokkatasolta hajotettiin ja oppilaat jaettiin muille luokille niin, että kaupungilla oli yhden opettajan palkka vähemmän maksettavana: meitä oli luokalla enimmillään kolmekymmentäkuusi kymmenvuotiasta. Muistan kirpputorit ja vaatteidenvaihtopäivät, serkuilta kierrätetyt pyörät ja talvitakit, purkkilihakeiton ja sen, kuinka ensin katosi auto ja sitten bussimatkoista mummolaan tuli niistäkin isoja rahanreikiä, eräänlaista luksusta. Kun pikkusisko sai yhtenä syntymäpäivänä kummeiltaan sata markkaa, oli niillä ostettava sukset minulle, jotta meillä molemmilla olisi ollut sopivan kokoiset. Muistan yhä, kuinka siskoni kurottautui ottamaan tiskiltä takaisin saamansa kaksi markkaa ja oli niihin tyytyväinen.

Westend on minun kirjani, minun tarinani, ja vaikkei meillä kaikki mennytkään niin kuin Elinan perheellä, löydän itseni joka sivulta. Vielä vuosienkin jälkeen lama on osa minua: edes opiskeluaikoina en voinut kuvitellakaan käyttäväni tiliäni tyhjäksi niin, ettei siellä olisi ollut jotain vielä pahemman päivän varalle, ja söin usein mieluummin makaronia ketsupilla kuin lähdin opiskelukavereiden kanssa lounaalle, joka olisi kuitenkin maksanut 2,35 euroa. Minä olen se, joka sulkee suihkun jokaisen saippuoinnin ajaksi, eikä voi sietää sitä, että ruokaa heitetään pois. Vielä niinäkin hetkinä, joina rahasta ei tarvitsisi murehtia, murehdin silti, sillä siihen maailmaan minä olen kasvanut.

Ja yhä edelleen haluan varmistaa selustan, suunnitella valmiiksi ja ahdistun epävarmuudesta.

Westend on minun kirjani, minun tarinani. Vaikka tarina on harmaansävyinen, on sen lukeminen toisaalta jotenkin kummalla tavalla puhdistava kokemus: minulle se antaa toisen, muutamia vuosia vanhemman näkökulman hetkiin ja tilanteisiin, jotka itse näin alakoululaisen silmin ja toisaalta antaa luvan tuntea niin kuin tuntee. Vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää elämää, mutta sama pätee myös toisin päin - myös lapset kantavat vanhempiensa suruja ja toiveita.

 

”Pahinta ei suinkaan ollut rahan puute, vaikka oli sekin kauheaa, sillä oli iltoja, jolloin meillä ei ollut kotona mitään syötävää. Näitä iltoja ei silti ollut monta enkä muista niitä kauhulla, sillä tiesin saavani lämmintä ruokaa koulusta, ja vanhemmillani oli rahaa sen verran, että jotain halpaa ruokaa sai kaupasta. Pahinta ei myöskään ollut isästä kirjoitettu juttu, hänen julkinen nöyryytyksensä. Pahinta ei ollut edes asunnon menettäminen.

     Pahinta oli toivon katoaminen.

     Isä ei pystynyt enää uneksimaan. Hän ei enää nähnyt, miten asiat voisivat olla toisin.

     Halusin entisen isän takaisin. Kuka tämä toinen oli? Tämä, joka ei innostunut mistään, ei hymyillyt, suuttui pikkuasioista. Jonka nyrkit puristuivat rystysistä valkoisiksi. Joka tarttui yhä useammin viinapulloon.”

 

Vaikka Suvi Vaarlan esikoinen kertookin yhdeksänkymmentäluvun lamasta, on se pelottavan ajankohtainen juuri nyt: yhä edelleen meitä elää yhteiskunnassa kaksi eri kansaa, se toinen, joka tipahtaa jaloilleen kävi miten kävi ja sitten ne, joiden paperista rakennettu elämä voi sortua pelkästä tuulenpuuskasta. Vaikka tämä oli nimenomaan minun kirjani, on Westend silti kuitenkin erityisen tärkeä luettava niille, jotka edelleen uskovat vilpittömästi, että jokainen on oman onnensa seppä.