Shari Lapena: Vieras talossa.

"Hän katsoi Tomin työpöytää. Hän selasi puhelimensa kuvia, kunnes löysi sen aamun valokuvan työhuoneesta. Tomin avonainen muistio ei ollut samassa paikassa kirjoitusalustalla: se oli noin 15 senttimetriä ylempänä kuin aiemmin. Karen tuijotti ensin valokuvaa ja sitten työpöytää. Ei epäilystäkään: joku oli ollut täällä, heidän kodissaan.

     Joku oli ollut heidän kotonaan ja penkonut heidän tavaroitaan. Maannut heidän sängyllään.

     Karen ei koskaan kertonut Tomille. 

     Ja nyt Karen tietää, kuka se oli ollut. Se oli ollut hän koko ajan. Hän oli ollut heidän kotonaan, tullut ja mennyt mielensä mukaan. Tarkkaillut ja odottanut. Pelkkä ajatuskin saa Karenin voimaan pahoin."  

 

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 298 sivua.

 

Karen Krupp, kolmekymppinen kunnollinen kotirouva, herää sairaalassa ja saa kuulla joutuneensa auto-onnettomuuteen. Karenilla itsellään ei ole edellisillan tapahtumista mitään muistikuvia: hän ei tiedä, miksi ylipäätään lähti kotoa, mihin oli menossa, mitä hän teki siinä osassa kaupunkia ja miksi hän, joka ei koskaan edes kävele päin punaisia, on ajanut ylinopeutta ennen, kuin on romuttanut autonsa sähkötolppaan. 

Koko juttu voisi päättyä pelkkään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ellei poliisi saisi tutkittavakseen myös toista rikosta: vain muutaman korttelin päässä Karenin onnettomuuspaikalta löyty ruumis ja murha-aika näyttää osuvan juuri samaan aikaan auto-onnettomuuden kanssa. Rikostutkija Rasbach on varma, että tapausten välillä on yhteys ja että Karen on koko tapauksen avain. Nyt on vain selvitettävä, onko Karen silminnäkijä, uhri vai kylmäverinen murhaaja.

Poliisin ilmestyessä Dogwood Drivelle aina uudestaan ja uudestaan, alkaa myös Karenin mies Tom vähitellen epäillä vaimoaan. Miten hyvin voi lopulta tuntea ihmisen, jonka menneisyydestä tajuaa yhtäkkiä tietävänsä tuskin mitään?

Kadun toisella puolella vastapäisessä talossa Karenin paras ystävä, neuleblogia pitävä Brigid istuu olohuoneensa maisemaikkunan ääressä ja tarkkailee Kruppien taloa neulepuikkojen kilkattaessa. Hänen hautaustoimistoa pitävä miehensä käy kotona vain syömässä ja nukkumassa, joten Brigidillä on aikaa pitää silmällä naapuritaloa. Lapsettomuuden suru on tehnyt hauskasta ja huimapäisestä Brigidistä masentuneen ja oikukkaan ja saanut tämän elämään pitkälti oman päänsä sisällä. Brigidillä jos jollain on aikaa ajatella asioita ja panna merkille pienemmätkin tapahtumat, jotka hän verhojen raosta huomaa.

 

"Karen herää varhain aamulla, jo ennen auringon ensi säteitä. Hän nousee hiljaa sängystä ja kietaisee ylleen aamutakin. Hän sulkee oven perässään ja kävelee alakertaan keittiöön.

     Hän tietää, ettei hän enää saa unta. Hän laittaa kahvin tulemaan ja seisoo kädet puuskassa odottaen sen valmistumista. Kahvinkeittimen porina ja tuoreen kahvin tuttu tuoksu rauhoittavat häntä.

     Aamun sarastaessa takapihan nurmikon ylle nousee kevyt usva. Karen seisoo pitkään paikallaan tuijottaen lasiovien läpi ja pinnistellen epätoivoisesti muistiaan. Hänestä tuntuu kuin hänen henkensä riippuisi siitä."

 

Vieras talossa on Shari Lapenan toinen psykologinen trilleri ja monessa mielessä samanlainen kuin bestselleriksi noussut Hyvä naapuri -esikoinen: lukukokemuksena kirja ansaitsee (lähes) kiitettävän, vaikkei itse kirjaa voi arvioida juuri ihan kivaa mairittelevammin. Kirja houkuttaa mukaansa heti alussa ja onnistuu pitämään  lukijan mielenkiinnon yllä sujuvalla kerronnalla, lyhyillä ja dynaamisilla luvuilla sekä henkilöhahmoilla, jotka kaikki ovat sopivasti epäilyttäviä. Sen sijaan Lapenan kirjan ongelma on siinä, ettei se tarjoa mitään sellaista, mitä kymmenen muutakin viereisessä uutuushyllyssä olevaa dekkaria. Edes loppu ei onnistu juuri yllättämään.

Ja silti, jokin imu näissä trillereissä on: vaikka kirja olikin heppoisempi kuin mitä odotin, nautin kyllä joka sivusta ja hotkaisin kirjan muutamassa päivässä. Joskus kun riittää, että kirjan kanssa voi pelkästään heittäytyä pohtimaan taas yhtä murhaa.

 

"Kun hänen katseensa osuu hetkeksi peilipöytään, hän jähmettyy. Jokin on pielessä. Hänen sykkeensä kohoaa. Hänen sydämensä hakkaa kivuliaasti rinnassa, ja häntä alkaa hieman huimata. Hän käy katseellaan nopeasti läpi peilipöydän yksityiskohtia. Hänen hajuvesipullonsa. Joku on irrottanut hänen hajuvesipullonsa korkin.

     Karen tietää, että hän se ei ollut."

Nopeita kasvisruokareseptejä arkeen.

Blogin analytiikassa toistuu kuukaudesta toiseen yksi ja sama asia: teitä kiinnostavat erityisen paljon kasvisruokareseptit ja vanhat reseptit saattaavat nousta ihan yhtäkkiä viikon ja kauukauden luetuimpien joukkoon vähän satokauden mukaan. Siksi päätin kerätä teille tähän postaukseen ison osan niistä kasvisruokaresepteistä, joita meillä on viime kuukausina ja vuosina kokeiltu ja mitkä ovat osoittautuneet erityisen hyviksi. Jokainen näistä sopii myös niihin kiireisimpiin arkipäiviin, joina ei juuri ehdi haudutella kasvispataa tai edes odottaa makaronilaatikon valmistumista: kaikki näistä ruuista valmistuvat korkeintaan puolessa tunnissa.

 

PASTAT JA WOKIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

paprika-avokadopasta

sitruunainen lehtikaalipasta

 tomaatti-cashewpasta

kahden juuston pinaattipasta

tuoretomaattipasta

basilika-alfredopasta 

kiinalainen pak choi -wokki

beanit-nuudeliwokki

 

KEITOT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

thaimaalainen tofu-nuudelikeitto

 maissichowder

kasvislinssikeitto

suosikkikasvissosekeitto

 

SALAATIT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

nyhtökaura-nuudelisalaatti ja maapähkinäkastike

mifu-couscoussalaatti

nuudelisalaattikulho

soijasuikale-couscoussalaatti

 itämainen nuudelisalaatti

 

MUUT (valmistusaika korkeintaan puoli tuntia)

beanit satay riisillä

maailman paras nachovuoka

tofusandwich ja bataattiranskalaiset

 ramen-kulho

tofu curry hot pot

Suvi Vaarla: Westend.

”On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen. Aika leikkautuu kahtia. Jäljelle jää kaksi tarinaa: tarina menettämisestä ja tarina selviytymisestä.

     Muistan siitä päivästä kaiken. En samalla tavalla kuin tavalliset asiat muistetaan, sillä muistamisen lisäksi tunnen: se päivä on muuttunut osaksi minua. Olen kantanut sen mukanani aikuisuuteen, mutta pystyn koska tahansa palaamaan vuosia taaksepäin, kuin olisin taas kotimme ulko-ovella, kääntäisin avainta lukossa ja kuulisin sisältö vieraan ihmisen äänen.

     Ambulanssi, poliisiauto. Siniset valot, jotka pyörivät hiljaisuudessa.

     Parveke.”

Suvi Vaarla: Westend (2019)

WSOY, 334 sivua.

Elinan lapsuuden Suomi on edistysuskon, keskiluokkaistumisen ja kiihtyvän kulutuskulttuurin maa, jossa ainoa pelko - ja sekin arjessa kovin kaukainen - on ydinsota. Hyvät saavat aina töitä, sanoo isä ja vielä uskoo siihen ihan vilpittömästi. Tulee uusi sadanneljänkymmenenseitsemän neliön koti Westendissä, mikroaaltouuni, poreamme, mökki ja muskelivene, syntymäpäiville vuokrattaan poni. Uusien ystävien kanssa istutaan iltaa viinilaseja kilistellen ja uusia rakennushankkeita suunnitellen.

Sitten iskee lama ja suistaa raiteiltaan sekä koko Suomen että Elinan perheen elämän. SKOPin toimitusjohtaja ampuu itsensä kuten myös Nokian toimitusjohtaja vuotta aiemmin. Työn, talon, firman ja säästöjen lisäksi perhe menettää myös ystävänsä sekä uskon tulevaan. Vielä aikuisenakin Elina kantaa lamaa mukanaan ja haluaa selvittää, miksi kaikki tapahtui juuri heille.

Kukaan ei kertonut, että jos ei ole kuuluisaa sukunimeä tai perittyä rahaa, ei kukaan otakaan kiinni, jos putoaa. Kukaan ei kertonut, että kaikki, mikä ihmiselle annetaan, voidaan minä hetkenä tahansa myös ottaa pois. Kukaan ei kertonut, että rikastuminen saattoi sekin olla vain hetken hurmos: yksinäinen huuto tuuleen ennen kuin kaikki on ohi.

 

”Se kevät kului hitaasti. On kuukausia, jotka haluaisin unohtaa kokonaan, ja vaikka muistan ne jonkinlaisina välähdysten sarjana, minun on vaikea tarttua yksityiskohtiin. Minun on myös kysyttävä itseltäni: mitä minä haluan muistaa?

     Vastaus: haluan muistaa hyvää.

   Sillä hyvääkin oli paljon. Sen muistaminen tuntuu kuitenkin erilaiselta, kuin joutuisin kaivamaan pienellä lapiolla kosteaa hiekkaa, kunnes osun johonkin terävään ja kirkkaaseen.” 

 

Kun aloitin koulun syksyllä 1991, piti meidän jokaisen koulun noin seitsemästäsadasta oppilaasta tuoda kouluun litra itse keräämiämme marjoja, jotta niistä saisi porkkanaraasteen kanssa salaattia koko vuodeksi. Lihapullia annosteltiin ruokalassa iän mukaan: ekaluokkalaiset saivat yhden, tokaluokkalaiset kaksi. Kun siirryimme neljännelle laman pahimmassa vaiheessa, yksi luokka joka luokkatasolta hajotettiin ja oppilaat jaettiin muille luokille niin, että kaupungilla oli yhden opettajan palkka vähemmän maksettavana: meitä oli luokalla enimmillään kolmekymmentäkuusi kymmenvuotiasta. Muistan kirpputorit ja vaatteidenvaihtopäivät, serkuilta kierrätetyt pyörät ja talvitakit, purkkilihakeiton ja sen, kuinka ensin katosi auto ja sitten bussimatkoista mummolaan tuli niistäkin isoja rahanreikiä, eräänlaista luksusta. Kun pikkusisko sai yhtenä syntymäpäivänä kummeiltaan sata markkaa, oli niillä ostettava sukset minulle, jotta meillä molemmilla olisi ollut sopivan kokoiset. Muistan yhä, kuinka siskoni kurottautui ottamaan tiskiltä takaisin saamansa kaksi markkaa ja oli niihin tyytyväinen.

Westend on minun kirjani, minun tarinani, ja vaikkei meillä kaikki mennytkään niin kuin Elinan perheellä, löydän itseni joka sivulta. Vielä vuosienkin jälkeen lama on osa minua: edes opiskeluaikoina en voinut kuvitellakaan käyttäväni tiliäni tyhjäksi niin, ettei siellä olisi ollut jotain vielä pahemman päivän varalle, ja söin usein mieluummin makaronia ketsupilla kuin lähdin opiskelukavereiden kanssa lounaalle, joka olisi kuitenkin maksanut 2,35 euroa. Minä olen se, joka sulkee suihkun jokaisen saippuoinnin ajaksi, eikä voi sietää sitä, että ruokaa heitetään pois. Vielä niinäkin hetkinä, joina rahasta ei tarvitsisi murehtia, murehdin silti, sillä siihen maailmaan minä olen kasvanut.

Ja yhä edelleen haluan varmistaa selustan, suunnitella valmiiksi ja ahdistun epävarmuudesta.

Westend on minun kirjani, minun tarinani. Vaikka tarina on harmaansävyinen, on sen lukeminen toisaalta jotenkin kummalla tavalla puhdistava kokemus: minulle se antaa toisen, muutamia vuosia vanhemman näkökulman hetkiin ja tilanteisiin, jotka itse näin alakoululaisen silmin ja toisaalta antaa luvan tuntea niin kuin tuntee. Vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää elämää, mutta sama pätee myös toisin päin - myös lapset kantavat vanhempiensa suruja ja toiveita.

 

”Pahinta ei suinkaan ollut rahan puute, vaikka oli sekin kauheaa, sillä oli iltoja, jolloin meillä ei ollut kotona mitään syötävää. Näitä iltoja ei silti ollut monta enkä muista niitä kauhulla, sillä tiesin saavani lämmintä ruokaa koulusta, ja vanhemmillani oli rahaa sen verran, että jotain halpaa ruokaa sai kaupasta. Pahinta ei myöskään ollut isästä kirjoitettu juttu, hänen julkinen nöyryytyksensä. Pahinta ei ollut edes asunnon menettäminen.

     Pahinta oli toivon katoaminen.

     Isä ei pystynyt enää uneksimaan. Hän ei enää nähnyt, miten asiat voisivat olla toisin.

     Halusin entisen isän takaisin. Kuka tämä toinen oli? Tämä, joka ei innostunut mistään, ei hymyillyt, suuttui pikkuasioista. Jonka nyrkit puristuivat rystysistä valkoisiksi. Joka tarttui yhä useammin viinapulloon.”

 

Vaikka Suvi Vaarlan esikoinen kertookin yhdeksänkymmentäluvun lamasta, on se pelottavan ajankohtainen juuri nyt: yhä edelleen meitä elää yhteiskunnassa kaksi eri kansaa, se toinen, joka tipahtaa jaloilleen kävi miten kävi ja sitten ne, joiden paperista rakennettu elämä voi sortua pelkästä tuulenpuuskasta. Vaikka tämä oli nimenomaan minun kirjani, on Westend silti kuitenkin erityisen tärkeä luettava niille, jotka edelleen uskovat vilpittömästi, että jokainen on oman onnensa seppä.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina.

”Sinä olit silloin kahdentoista. Kolmetoistavuotissyntymäpäiväsi tuli yllättäen, liian pian, elokuussa, ja meni ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Sillä lapsuus kuului aikaan ennen, ja sinä olit jo siirtynyt elämään jälkeen.”

 

 

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story, 2003. suom. Kaijamari Sivill)

Otava, 157 sivua.

Se oli pitkälti silkkaa huonoa tuuria: heinäkuun neljäntenä vuonna 1996, muutamaa minuuttia vaille puolen yön Teena Maguire, kolmekymppinen yksinhuoltajaäiti, kumartuu puhaltamaan kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien korvaan ja sanoo Lähdetään. On silkkaa huonoa tuuria, että he todellakin lähtevät, vaikka Bethie on jo ehtinyt nukahtaa natisevalle pihasohvalle ja Casey on pyytänyt heitä jäämään, edes hetkeksi. Silkkaa huonoa tuuria, ettei Teena suostunut ottamaan vastaan Caseyn tarjoamaan kyytiä vaan päätti kävellä kotiin Bethien kanssa, olihan upea yö. Silkkaa huonoa tuuria, että he juuri sinä iltana valitsivat rantapolun sen sijaan, että olisivat kävelleet Rocky Point Parkin halki, jolloin kotimatka olisi kestänyt vain kymmenen minuuttia.

Silkkaa huonoa tuuria. Mutta toisaalta, kyllähän kaikki kaupungissa Teenan tunsivat: huulipunahymy, blondattu tukka, paljaat sääret, korkeat korot ja farkkusortsit, vartalon kurveja myötäilevä toppi, kaksitoistavuotiaan kansaa ulkona keskellä yötä. Sen siitä saa, itsehän se sitä kerjäsi.

On neljäs kesäkuuta, itsenäisyyspäivä, ja sinä yönä päättyy Bethien lapsuus: joukko paikallisia miehiä raiskaa ja pahoinpitelee Bethien äidin Teenan tämän tyttären läsnä ollessa ja jättää sitten kuolemaan saastaisen venevajan lattialle. Kuin ihmeen kaupalla molemmat selviävät hengissä, vain huomatakseen, että vain satukirjoissa paha todella saa lopussa palkkansa.

”Kerroit sen mitä muistit.

     Kerroit moneen kertaan. Ja kerroit uudestaan.

     Sinä yönä, raiskausyönä, St. Maryn sairaalan päivystyspoliklinikalla, jonne sinut ja tajuton äitisi vietiin, sinua kuulusteltiin. Ennen kuin isoäiti ja sukulaiset tulivat sairaalaan, sinua kuulusteltiin. Olit innokas kertomaan. Kaiken mitä tiesit. Halusit kovasti tehdä yhteistyötä. Lapsen logiikalla sinä uskoit, että kaikki missä voisit auttaa, auttaisi äitiäsi pysymään hengissä.

     Vaikka aikanaan Teena Maguire vielä kiroaisi sitä, että hänet oli pidetty hengissä, kytketty viideksi päiväksi hengityskoneeseen ja tiputusletkuihin teho-osastolla, sen sijaan että hänelle olisi ammuttu luoti päähän jo venevajan lattialla ja hän olisi päässyt kärsimyksistään, hän kiroaisi helvetin huonoa tuuriaan kun ylipäätään oli syntynyt.”

John Dromoor on toinen niistä kahdesta poliisista, jotka saapuvat ensimmäisinä paikalle. Vaisto käskee hänen jättää jutun sen jälkeen, kun hän on hoitanut virallisen osuuden, tehnyt voitavansa. Silti hän tietää, että se on jo myöhäistä, on ollut siitä lähtien, kun hän näki verisen tytön tienvarressa Rocky Point Parkissa ja vähän myöhemmin ruhjotun ja rikotun naisen venevajan lattialla. Ja kun koko yhteisö sitten kääntää selkänsä Teenalle ja asettuu poikiensa puolelle, päättää Dromoor ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

”Eräänä päivänä hän tiesi. Eräänä hetkenä.

     Ikkunan oli varmaan jäänyt auki. Ja jokin lensi sisään, hätääntyneet siivet läiskivät häntä kasvoihin.

     Silloin hän muisti. Ei kaikkea, mutta tarpeeksi.

     Mummin talossa sinä kuulit seinien läpi monen huoneen päähän miten hän huusi niin kuin hänen kimppuunsa olisi käyty toistamiseen.”

Kun edellisen lukemani Joyce Carol Oatesin jälkeen tuntui, etteivät kirjan reilut 700 sivua olleet ollenkaan tarpeeksi, on tämän oatesin kanssa päinvastoin: kirjan reilut 150 sivua meinaavat nekin jo musertaa alleen ihan totaalisesti. Toki tämäkin kirja on huikean hyvä, mutta sillä karun rumalla tavalla kuin joukkoraiskauksesta kertovan kirjan kuuluukin. Kirjan voisi helposti lukea yhdeltä istumalta - jos pystyisi. Sen sijaan se on jaettava useammalle päivälle ja hetkelle, jotta tarinaa on ylipäätään mahdollista kestää. Vaikka kirjan loppupuolella Oates ei enää hierokaan kaikkia kauheuksia suoraan lukijan naamaan, on Kosto ehdottomasti vuoden ahdistavin ja kuvottavin lukukokemus.

Ja juuri siksi onkin niin hirvittävää, että Kosto: rakkaustarina voisi hyvin olla myös totta. Silkkaa huonoa tuuria ja tämä voisi olla kertomus oikeasta elämästä, sinun omastasi.

Jos tartut Joyce Carol Oatesin kirjaan odottaen lukevasi perinteistä rakkaustarinan, et voi erehtyä pahemmin. Silti tai ehkä juuri siksi tämä on kirja, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Romaanin teemoja ovat naisiin kohdistuva väkivalta sekä naisen asema yhteiskunnassa ja rikoksen uhrina. Vaikka Kosto onkin jo vuosituhannen alusta, ovat samat teemat edelleen surullisen ajankohtaisia.

Viveca Sten: Sisäpiirissä.

”Riisumatta kenkiään hän meni olohuoneeseen. Kaunis italialainen nahkasohva oli paikallaan ja ikkunat olivat kunnolla kiinni. Hän oli unohtanut laskea sälekaihtimet lähtiessään aamulla. Jopa orkideat nuokkuivat paahtavassa auringossa.

     Sitten hän keksi, mikä oli vialla.

     Asunnossa leijui vieras tuoksu, haju jota siellä ei normaalisti ollut.

     Hän rypisti otsaansa ja yritti tunnistaa sen. Sekoitus eksoottisia yrttejä? Muskottia ehkä, tai mausteneilikkaa.

     Hitaasti hän palasi eteiseen ja ripusti kesäpukunsa takin henkarille.

     Mistä tuoksu oli peräisin? Oliko joku käynyt hänen kodissaan?

     Hän kiersi asunnon uudelleen. Kaikki oli niin kuin piti: mikään ei ollut toisin kuin tavallisesti, eikä mitään puuttunut. Esineet olivat oikeilla paikoillaan.”

Viveca Sten: Sisäpiirissä (I den innersta kretsen, 2009. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.)

WSOY, 363 sivua.

Kimmeltävää merta, kalliita purjeveneitä ja huvijahteja, vuosikertaviiniä ja kaviaaria: Sandhamissa järjestettävä Gotland Runt on sekä Pohjois-Euroopan suurin meripurjehduskilpailu että vuoden tapahtuma niille, jotka haluavat kuulua todelliseen sisäpiiriin. Starttipistoolin savujuovan ilmestyessä taivaalle kajahtaa meren yllä kuitenkin myös toinen laukaus. Muilta kilpailijoilta ja katsojilta menee hetken aikaa ymmärtää, mitä on tapahtunut: Tukholman kuninkaallisen pursiseuran ensimmäinen varapuheenjohtaja Oscar Julliander on ammuttu veneeseensä, juuri kun hän on ollut valmis lähtemään elämänsä tärkeimpään kilpailuun.

Kun rikostarkastaja Thomas Andreasson kollegoineen sitten ryhtyy tutkimaan Jullianderin täydelliseltä menestystarinalta vaikuttavaa elämää, käy ilmi, että motiiveista ei ole juuri pulaa: vuosien aikana Oscar Julliander on ehtinyt kerätä vihamiehiä niin työssään juristina kuin yksityiselämässään pyörittäessään aina uutta naisystävää edustusvaimon odottaessa kuuliaisesti kotona.

Onko murhan motiivi rakkaus, viha, raha tai jokin muu? Sen selvittämiseen Andreassonilla tulee kiire, kun toinenkin saman pursiseuran hallituksen jäsen löytyy murhattuna. Kiillotetun pinnan alla tuntuu kuitenkin olevan jotain, minkä paljastumisen joku haluaa estää hinnalla millä hyvänsä.

Viveca Stenin Sisäpiirissä on Sandham-sarjan toinen osa, joka tosin toimii hyvin myös ihan itsenäisenä dekkarina.

”Kiiltävä metalli ja täydellisen tarkoituksenmukainen pitkulainen muoto kiehtoivat häntä. Oli tosiaankin ihmeellistä, että jokin näin pieni pystyi aiheuttamaan niin suurta tuhoa ihmiskudoksissa.

     Kiväärin lippaaseen mahtui yksitoista patruunaa. Vaikeuksitta jokainen patruuna solahti paikalleen, ja kivääri oli käyttövalmis. 

     Sitten tarvitsi vain odottaa.

     Tällä kertaa ei ollut kiirettä. Viimeksi kaiken oli pitänyt tapahtua salamannopeasti. Merellä aikaa oli ollut vähän ja kiinnijäämisen vaara paljon, paljon suurempi. 

     Nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Pian mies palaisi kotiin. Ellei tänään, niin huomenna.”

Koska jo aiemmin kesällä ihastuin Viveca Stenin tyyliin Juhannusmurha-dekkarissa, tiesin Sisäpiirissä-kirjaan tarttuessani, mitä odottaa. Ja itse asiassa Sisäpiirissä on vielä Juhannusmurhaa selvästi parempi dekkari, joka onnistuu huijaamaan dekkareiden suurkuluttajaakin eikä missään nimessä tarjoile liian helppoa tai ennalta arvattavaa juonta, vaikka lähtötilanne siltä saattaakin vaikuttaa. Kirjan yläluokkaiset hahmot vaikuttavat uskottavilta ja kiehtovilta, ja rikoksen sijoittaminen valkoisten, jättimäisten merenrantahuviloiden, kalliiden purjeveneiden ja taideaarteiden maailmaan toimii sekin loistavasti. Purjehdusseuran sisäpiiriläisten lisäksi lukija pääsee jälleen kurkistamaan myös rikostarkastaja Thomas Andreassonin ja tätä tutkimuksissa auttavan juristin Nora Linden yksityiselämiin, vaikka pääpaino toki onkin murhassa ja sen selvittämisessä.

Vähän niin kuin täydelliseksi rakennetun julkisivun takana, myöskään Viveca Stenin dekkarissa kaikki - tai lopulta mikään - ei oikeasti ole sitä, miltä näyttää. Juhannusmurhan tapaan myös Sisäpiirissä on täydellinen kesäkirja erityisesti niille, jotka haluavat päästä hetkeksi leikkimään salapoliisia.

”Hento leyhähdys tavoitti hänen nenäänsä, mausteinen tuoksu, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä oli tuntenut sen aikaisemmin, ja hetken päästä hän muisti. 

     Kotona sinä iltana, jolloin hän uskoi jonkun käyneen asunnossaan.

     Mutta kun hän yritti tavoittaa tuoksun uudestaan, se oli poissa.”

Kuukauden vege: kiinalainen pak choi -wokki.

 

Elokuun vegenä kokataan vegaanista kiinalaista wokkia, joka valmistuu puolessa tunnissa ja jonka ohjeen löysin Vegeviettelyksen Instagramista.

KIINALAINEN PAK CHOI -WOKKI

1 pss Pak Choita

pieni parsakaali

1 pkt tofua

seesamiöljyä paistamiseen

1 rkl soijakastiketta

kastike:

3 rkl hoisinkastiketta

2 rkl soijakastiketta

2 rkl seesamiöljyä

1 rkl makeaa chilikastiketta

1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna

3 valkosipulinkynttä

lisäksi:

tuoretta korianteria

paahdettuja maapähkinöitä

keitettyä riisiä

Valmista ensin kastike sekoittamalla aineet yhteen ja nosta sitten sivuun odottamaan.

Paloittele ja kuivaa tofu ja paista rapeaksi pannulla. Mausta tofu soijalla ja nosta hetkeksi sivuun.

Irrota Pak Choin lehdet kannasta ja leikkaa valkoinen tyviosa pitkittäin muutamaan palaan. Suikaloi Pak Choin vihreät lehdet ja paloittele parsakaali. Kuumenna öljy pannussa ja pyörittele siinä nopeasti Pak Choin valkoiset osat sekä parsakaalit; niiden on tarkoitus saada vähän väriä mutta kuitenkin niin, että kasviksiin jää myös purutuntumaa.

Lisää pannulle tofukuutiot, kastike ja Pak Choin vihreät lehdet ja kääntele sekaisin. Lisää korianteri ja maapähkinät ja tarjoile riisin kanssa.

Jotain muuta aasialaisvaikutteista?

Kokeile vaikka

thaimaalaista tofu-nuudelikeittoa

tai

 itämaista nuudelisalaattia